Näyttelijän ohjaaminen –kirja työvälineenä laulunopettajan työssä

Laulunopettajan työssä opettajan tunneälyn ja sosiaalisten taitojen merkitys on erityisen suuri, sillä laulua opetettaessa on tärkeää saada oppilas rentoutumaan ja olemaan läsnä. Oikeanlaisen ilmapiirin myötä jopa laulutekniset ongelmat, joita yleensä yritetään korjata erilaisten teknisten harjoitusten kautta, saattavatkin ratketa ”itsestään”.

Laulaminen on itseilmaisua siinä missä näytteleminenkin – voisiko siis näyttelijän ohjaamiseen liittyvistä opeista löytyä uusia näkökulmia lauluoppilaan kohtaamiseen? Judith Westonin Näyttelijän ohjaaminen –kirjan keskeisin teema on hyvä ohjaaja-näyttelijä-suhde. Kyseisessä teoksessa pohditaan myös laajasti, miten näyttelijöitä tulisi kohdella, jotta he pystyvät olemaan parhaimmillaan kuvaus- tai esitystilanteessa. Weston on kouluttanut maailmanluokan ohjaajia ja näyttelijöitä jo yli 30 vuotta ja häntä on yleisesti pidetty alansa guruna (Harju, 1999; Judith Weston Bio).

Näyttelijän ohjaamisen ja laulunopetuksen yhteys

Näyttelijän ohjaaminen -kirjaa on yleisesti pidetty myös uudenlaisena johtamistaidon oppikirjana, mutta erityisen hyvin se sopii laulunopetukseen liittyvään sosiaaliseen tilanteeseen. Kuten laulunopetuksessa, myös näyttelijän ohjaamisessa on kyse taiteesta ja lauluoppilaan/näyttelijän henkilökohtaisten ominaisuuksien käyttämisestä välineenä taiteen tekemiseen. Laulajan instrumentti on hänen oma kehonsa ja tulkintaan liittyen työvälineenä toimivat oppilaan omat tunteet, mielikuvat ja muistot – aivan kuten näytellessäkin.

Eräs merkittävä ero ohjaaja-näyttelijä-suhteen ja laulunopettaja-oppilas-suhteen välillä on se, että kaikki laulunopettajat ovat olleet myös lauluoppilaita. Kuitenkin hyvä ohjaaja voi opettaa näyttelijälle monia näyttelijäntyöhön liittyviä asioita, vaikkei hän itse olisi näyttelijä. Weston (1996) kehottaa moneen otteeseen kaikkia ohjaajia ottamaan näyttelijäntyön kursseja.

Ohjaajien tulisi kokea itse, kuinka haavoittuvainen ihminen on näytellessään, miten henkilökohtaiselta tuntuu ottaa omaan näyttelijäntyöhön liittyvää kritiikkiä vastaan ja kuinka helposti näyttelijä ajautuu epäilemään omia kykyjään (Weston 1996, 73). Onkin merkillistä, että jotkut opettajat tuntuvat unohtavan tämän haavoittuvaisuuden laulamiseen liittyen. Weston mainitsee kirjassaan, että joillakin opettajilla on tapana manipuloida ja pelotella oppilaita, mutta hänen kokemuksensa mukaan parhaaseen lopputulokseen pääsee aivan päinvastaisella menettelyllä.

Mitä enemmän oppilaalle antaa vapautta ja lupaa epäonnistua, sitä useammin hän onnistuu tekemisissään. Niin näyttelijäntyössä kuten laulamisessakin – liika yrittäminen ja ajatteleminen saattavat joskus viedä vain kauemmaksi luontevasta lopputuloksesta. (Mts. 190.)

”Löydän aina tapoja antaa ohjeita, jotka eivät vahingoita heidän itsetuntoaan.” (Weston 1996, 114).

Opettajan oma persoona

Weston (1996, 325) tuo kirjassaan vahvasti esille, kuinka jokaisen ohjaajan tulisi tehdä töitä käyttäen hyödyksi omaa persoonallisuuttaan. Jokainen voi kehittää omaan persoonaansa liittyvän metodin, jolla rakentaa suhdettaan lauluoppilaisiin/näyttelijöihin, mutta päämäärän tulisi olla paineeton, tutkiva ja vapaa ilmapiiri. Weston kehottaakin rakastamaan näyttelijöitä äidillisesti huolimatta siitä mitä näyttelijät tekevät. Varsinkin kaikista vaikeimmille ja eniten murhetta tuottaville henkilöille tulisi antaa rakkautta – ilman ehtoja. (Mts. 319.)

Edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, että ohjaaja-näyttelijä- tai laulunopettaja-oppilas-suhteen tulisi olla kuin lempeä vanhempi-lapsi-suhde. Laulunopettajan oman persoonan mukainen tapa opettaa voi olla jopa sotilaallinen, leikkisä, liikemiesmäinen tai hyvinkin epämääräiseltä vaikuttava, kunhan pohjimmiltaan opettaja pitää langat käsissään ja pyrkii siihen yhteiseen lopputulokseen, että oppilas pystyisi parhaimpaansa. (Weston 1996, 325.)

Vastustus

Weston suhtautuu vastustukseen hedelmällisenä prosessina, jonka aikana ohjaaja joutuu kyseenalaistamaan ja miettimään uudelleen ohjaustaan. Näyttelijän vastustus johtuu useimmiten siitä, että hän vastustaa oman persoonansa puolta, jota hän ei halua kohdata (Weston 1996, 314). Myös lauluoppilaan vastustus saattaa johtua samasta asiasta. Miesoppilas voi pelätä kuulostavansa liian tyttömäiseltä keventäessään ääntä. Naisoppilas voi pelätä kuulostavansa miehekkäältä.

Itsevarman kuvan itsestään antava oppilas ei välttämättä halua laulaessaan kuulostaa liian herkältä. Söpö ”hyvin kasvatettu” oppilas saattaa haluta laulaa rock-kappaleita, mutta ei ole koskaan elämänsä aikana korottanut ääntään. Näihin ilmiöihin ja kaikkeen protestointiin tunneilla opettajan tulisi suhtautua ratkaisukeskeisesti sen sijaan, että alkaisi tuomita oppilasta hänen persoonallisuutensa ongelmiin liittyen (mts. 314.). Monesti asian puheeksi ottaminen saattaa pahentaa tilannetta, vaikka kyseessä olisikin opettajan mielestä auktoriteettiongelma tai vaikka jokin mielenterveyden ongelma. Westonin (mts. 314) mukaan hyvä ohjaaja ei koskaan tuomitse näyttelijöitä. Hän yrittää kääntää kaikki ongelmat mahdollisuuksiksi, ei epäonnistumisiksi (mts. 333).

On olemassa myös oppilaita, jotka vastustavat ohjeita, sillä eivät arvosta opettajan osaamista. Opettajan tulisi tällöin keskittyä työhönsä, ei egoihin. Oppilaan suhtautumista ei tule ottaa henkilökohtaisesti. Joskus oppilas saattaa tarvita todisteita siitä, että (kenties kokematon) opettaja varmasti tietää mitä on tekemässä. (Weston 1996, 317.)

Jos jossain tilanteessa opettaja päätyy siihen, että oppilas tarvitsee todisteita hänen ammattitaidoistaan, päämäärän tulisi silti ehdottomasti olla onnistuneet laulutunnit ja oppilaan kehittyminen. Paras todiste ammattitaidoista on oppilaan kehittyminen ja onnistumisen kokemukset, ei opettajan oma laulutaito. Laulutaito on niin moninainen asia, että on hyvinkin mahdollista, että joku oppilas osaa esimerkiksi laulaa tietyn tyylisiä kappaleita ”paremmin” kuin opettaja tai että hän jossakin laulamisen osa-alueessa (esim. improvisointi) on pidemmällä kuin opettaja. Tämä ei tarkoita sitä, ettei opettaja voisi olla hänelle avuksi. Jos opettajan on vaikeaa olla keskittymättä omaan itseensä ja egoonsa, hän voi halutessaan kokeilla yleistä näyttelijäntyön tekniikkaa ja keskittää jakamattomasti kaiken huomionsa oppilaaseen (näytellessä vastanäyttelijään), jottei hän ajattelisi niin paljon itseään ja omaa osaamistaan (mts. 337).

Westonin mukaan näyttelijän huono käytös johtuu aina epävarmuudesta. Jos opettaja käsittelee asiaa taiteellisena ja pedagogisena älypähkinänä, tilanne ei aiheuta sitä, että opettaja joutuisi itse taistelemaan oman epävarmuutensa kanssa. On myös mahdollista, että oppilas tarvitsee vain aikaa sulatellakseen uutta asiaa. Weston kertookin kirjassaan ihmistyypistä, joka ensin vastustaa ja väittää jokaista ohjetta vastaan, mutta valitettuaan aikansa hän lopulta tekee mitä häneltä pyydettiin. (Weston 1996, 315-316.)

Myös oppilaan sanomien asioiden subtekstin (eli epäsuoran merkityksen) hahmottaminen voi auttaa ymmärtämään tilanteita. Jos oppilas esimerkiksi sanoo, että ”tämä on ihan tyhmä harjoitus”, taustalla saattaa oikeasti olla ajatus: ”minua harmittaa/nolottaa/hävettää, etten osaa harjoitusta”. Varsinkin oppilaan esittäessä kysymyksiä, on jopa vastausta tärkeämpää kuunnella niiden takana oleva subteksti ja yrittää sen avulla ymmärtää mitä oppilaalla on mielessä. (Weston 1996, 318.)

Jos lähestymistapa ei toimi

Jos opettaja antaa ohjeita, joita oppilas ei saa toimiaan, hänen kannattaa tutkia asiaa. Pitääkö muuttaa lähestymistapaa tai onko jotain mitä oppilas ei ymmärtänyt oikein? Laulaminen perustuu loppujen lopuksi paljolti laulajan omaan kehontuntemukseen, joten laulunopettamisessa, niin kuin Westonin (1996, 234) mukaan ohjaamisessakin, erittäin tärkeä työväline on esittää kysymyksiä niin itselleen kuin oppilaalleenkin.

Aina ei kuitenkaan tarvitse keksiä täysin uutta ratkaisua esimerkiksi johonkin laulutekniseen ongelmaan. Voi olla, että jos selittää saman asian toista kautta, oppilas yhtäkkiä ymmärtääkin asian paremmin. Lupa epäonnistua voi myös olla ratkaiseva tekijä. Jos laulunopettaja ehdottaa, että kokeillaan jotain tapaa ”huvin vuoksi” tai tehdään jotain ”väärällä tavalla” se voi poistaa onnistumisen paineen ja auttaa oppilasta löytämään äänestään uusia puolia (Weston 1996, 332). Myös se, että alustaa ehdotuksensa sanoilla ”Voi olla, että tämä ei toimi…” voi vastaavasti helpottaa tilannetta, sillä lause viestittää, että jos oppilas ei onnistu, syy ei ole hänessä vaan ideassa (mts. 301).

”Kun näyttelijät taistelevat ongelmiensa kanssa, etsin keinoja keskittyä siihen, mikä toimii hyvin, enkä siihen, mikä toimii huonosti. Pyrin tarjoamaan opastusta ja rohkaisua kritiikin ja komentojen sijaan.” (Weston 1996, 114)

Jännittäminen ja epäonnistumisen pelko

Oppilaan jännittäminen tuottaa usein ongelmia laulutunneilla ja varsinkin oppilaan tekniset ongelmat voivat usein olla kiinni siitä, että hän on liian jännittynyt. Epäonnistumisen pelon vähentäminen on merkittävä apukeino jännityksen purkamisessa, siinä missä se, että tietoisesti yrittää olla jännittämättä, saattaa usein pahentaa tilannetta. Kyseessä on mm. Mindfulness-menetelmästäkin tuttu paradoksi: Kun annan itselleni luvan jännittää ja/tai epäonnistua, jännittäminen saattaakin yllättäen kadota. Kun hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen, pystyn muuttumaan (Mindfulness.fi).

Onkin paljon epäsuoria tapoja vähentää oppilaan jännitystä. Yksi Westonin esimerkki liittyi sanojen unohtamiseen. Oppilas on saattanut opiskella huolella kappaleen sanat, mutta jännityksen vuoksi teksti unohtuu tunnilla. Jos oppilaan saa vakuuttuneeksi siitä, ettei haittaa, jos sanoissa menee sekaisin, hän mitä todennäköisemmin muistaa ne heti paremmin. (Weston 1996, 332.)

Monesti ajatellaan, että tulee olla rentoutunut voidakseen keskittyä. Kuitenkin yksinkertainen tehtävä, johon voi keskittyä, rentouttaa. Asia on siis tavallaan päinvastoin. (Weston 1996, 94.)

Joskus ajatus tekniikkaharjoituksesta yksinkertaisena teknisenä asiana, joka ei varsinaisesti ole edes laulamista ja jonka ei tarvitse kuulostaa hyvältä, voi vähentää jännitystä. Se että tekniikkaharjoituksessa on jokin konkreettinen asia, johon pyrkiä (esim. resonanssin tunteminen huulissa m-äänteellä laulettaessa) saattaa myös poistaa jännitystä. Jotkut oppilaat taas saattavat vain ahdistua, sillä he luovat itselleen suuret paineet siitä, että heidän täytyy onnistua tässä annetussa hyvin konkreettisessa tehtävässä. Näitä oppilaita saattaa auttaa se, että saa heidät tajuamaan, että tekniikkaharjoituksetkin voivat olla musiikkia. Joidenkin kanssa virkamiesmäinen teknisyys saattaa olla apukeino, jolla vähentää jännitystä, jotkut se saa vain enemmän lukkoon.

Siinä missä tekniikan hiominen saattaa aiheuttaa, niin näyttelijässä kuin laulajassakin, liiallista itsensä tiedostamista, joidenkin kohdalla kehontuntemusten aistiminen (”miltä tuntuu?”) saattaa vapauttaa ja saada hänet olemaan enemmän läsnä. Joidenkin kohdalla kehontuntemusten aistiminen, joka on laulussa vahvasti osa tekniikan harjoittelemista, saa oppilaan vielä entistä itsetietoisemmaksi. Laulaminen ei saisi olla robottimaista suorittamista. Liika itsensä tiedostaminen tekee esiintymisestä kontrolloitua, teatraalista, pidäteltyä ja väkinäistä – tällöin siitä puuttuu välittömyys ja aito heittäytyminen (Weston 1996, 72).

”Tekniikka ei ole päämäärä. Tekniikan tarkoitus on valmistaa maaperä inspiraatiolle.” (Weston 1996, 22)

Yksinkertaisia perusohjeita

Hyvä opettaja työskentelee jokaisen oppilaansa kanssa eri tavalla, mutta vain kokemuksen eli pienten erehdysten ja onnistumisten kautta voi kehittää vaistoa ja intuitiota, jonka avulla tietää miten kunkin oppilaan kanssa tulisi menetellä (Weston 1996, 318). Tähän lopputulokseen päästäkseen tulisi pyrkiä olemaan opetustilanteissa täysin läsnä, kekseliäs, rehellinen ja oma itsensä (mts. 303).

Sillä, miten opettaja muotoilee ehdotuksensa, on suuri merkitys: ”Ongelma on, että kiilaat koko ajan” kuulostaa todella tuomitsevalta verrattuna ratkaisukeskeiseen: ”Voisit kokeilla nyt vähän enemmän laid back”. Lempeitä tapoja ilmaista ideoita ovat myös: ”Yritetäänpä tällaista…”, ”Katsotaan toimisiko tämä…”, ”Mitäpä jos…”, ”Ajattelin että…” sekä jo aiemmin mainittu ”Tämä ei ehkä toimi, mutta…” (Weston 1996, 300).

Positiivista palautetta antaessa, ”työskentely sujuu hyvin”, ”olemme oikeilla raiteilla” tai ”jatketaan tähän suuntaan” ovat parempia vaihtoehtoja kuin ”se oli täydellistä”, ”täysosuma”, ”tee se keikalla juuri noin” (Weston 1996, 301).

On paljon parempi vaihtoehto sanoa suoraan ”en tiedä”, kuin yrittää puhua jotain, vaikkei tiedä vastausta. Joskus parasta mitä voit sanoa, on ”en tiedä”, sillä se voi esimerkiksi herättää oppilaassa kiinnostuksen tutkia ja miettiä asiaa syvällisemmin (Weston 1996, 122-124). Esimerkkinä voisi olla tulkinnan opettaminen, johon vain harvat laulunopettajat ovat todella perehtyneet. Opettajan tulisi opettaa vain niitä asioita, joiden takana hän pystyy seisomaan. Sinulla ei tarvitse olla kaikkia vastauksia.

Kirjoittaja: Sanni Reilin, Jyväskylän ammattikorkeakoulu 2017

Lähteet

 Harju, H. 1999. Näytteleminen on kuuntelemista. Helsingin sanomat 1.11.1999. Viitattu 14.2.2017 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003838878.html

Judith Weston Bio. Viitattu 14.2.2017. http://www.judithweston.com/judith-weston-bio

Mindfulness.fi. Viitattu 28.3.2017. http://mindfulness.fi/mindfulness-tuki-ilta-2/

Weston, J. 1996. Näyttelijän ohjaaminen. Helsinki: Nemo

Jätä kommentti


Miksi kysytään?