Lapsen keskittymisvaikeudet soiton varhaisopetuksessa

Nykypäivän yhä hektisemmäksi käyvässä maailmassa kiire on alkanut vaikuttaa myös pieniin lapsiin. Vaikka erityistä keskittymisen erityisvaikeutta ei olisi todettukaan, yhä useampi lapsi kärsii tavallisiin oppimistilanteisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvästä keskittymisen puutteesta. Miten nämä ongelmat ilmenevät soittotunneilla? Miten soitonopettaja voi ottaa huomioon erityisvaikeudet ja toimia niin että soittamaan oppiminen olisi arkea tukevaa ja motivoivaa?

Keskittymisen vaikeuden pienillä lapsilla

Lasten hyvin- ja pahoinvointi ovat olleet puheenaiheina jo pitkään. Syitä pahoinvointiin, levottomuuteen ja jo pienten lasten stressiin on etsitty niin tietotekniikasta kuin perherakenteiden muuttumisestakin. Vanhempien stressi siirtyy helposti lapsiin. Varsinkin ihan pienten lasten vanhempien stressin on havaittu aiheuttavan käyttäytymishäiriöitä vielä kouluiässäkin. Lapsia myös luokitellaan entistä helpommin tavallisiin ja tavallisista poikkeaviin. Varsinkin peruskoulun ja nykyään myös musiikkiopistojen opettajat kohtaavat kasvavan rauhattomuuden ja keskittymisvaikeudet päivittäin. (Määttä & Rantala 2009; Hannaford, 2002.) Koulusta ja harrastuksista tulee helposti suorittamista ja ne lapset, jotka eivät perinteisistä menetelmistä hyödy, tippuvat helposti harrastuksissa kelkasta.

Oppimisen perusta ja mahdollisuudet

Erään luokittelun mukaan oppimiseen on kolme polkua: behavioristinen, kognitiivinen ja situatiivinen. Behavioristien näkemys oppimisesta mekaanisena prosessina palkkioineen ja rangaistuksineen sai väistyä hiljalleen 1960-luvulla kognitiivisen näkemyksen vallattua alaa. Kognitiivisen ja sen mukana konstruktivistisen näkemyksen mukaan oppiminen on tiedon omaksumista sekä sen ymmärtämistä. Käsitys oppijan roolista muuttui radikaalisti. Musiikkikasvatuksessa tämä tarkoitti, että ymmärrettiin musiikin välittymisen kuulijan alitajuntaan edellyttävän aktiivista mielensisäistä tiedonkäsittelyä. Situatiivisen oppimisen juuret ovat jo 1900-luvun alussa, mutta se on vasta 2000-luvulla noussut muiden teorioiden haastajaksi. Situatiivisen näkemyksen mukaan oppiminen perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja se ymmärretään enkulturaatioprosessiksi ympäröivään kulttuuriin, instituutioihin ja arvoihin. (Ahonen 2009, 13–28.) Tämä on tärkeä oivallus musiikin varhaisen oppimisen ja oppijan erityistarpeiden huomioon ottamisen kannalta.

Erilaiset oppimistyylit otetaan yleisessä pedagogiikassa nykyään hyvin huomioon, ja soitonopetuskin on menossa siinä suhteessa hiljalleen oikeaan suuntaan. Tämä asennemuutos antaa yhä useammalle lapselle mahdollisuudet musiikin oppimiseen. Kasvava ongelma on kuitenkin rauhattomien, ylivilkkaiden, keskittymisvaikeuksia omaavien sekä stressaantuneiden lasten ryhmä, joka kasvaa jatkuvasti yhteiskunnan vaatimusten koventuessa. Leimaamisen sijasta tulisi miettiä, miten soitonopettaja voi tukea keskittymisen ja motivaation kehittämiseen tarvittavien taitojen hankkimista, ja miten musiikista saisi soittotaidon lisäksi voimavaran arkielämään.

Keskittymisen ja oppimisen opettelua

Soittotaitojen on aina tiedetty kehittyvän harjoittelemalla, mutta viime vuosien aikana on ymmärretty myös oppimiseen liittyvien taitojen harjoittelun tärkeys. Jokaisella lapsella on synnynnäisiä taipumuksia joihinkin taitoihin, mutta onneksi kaikenlaisia taitoja voi omaksua läpi elämän. Tärkeää on havaita oppimiskeinojen toimivuus tai epäsopivuus. Opettajan tehtävä on kokeilla eri keinoja innostuksen herättämiseksi, ja saada oppilas itsekin ymmärtämään, millä tavoin hän oppii. Tällä tavalla saadaan jo varhaisessa vaiheessa oppimisesta positiivisia onnistumisen kokemuksia.

Oppilaalla saattaa olla hyvät musikaaliset edellytykset soittamisen oppimiseen, mutta tunnit kuluvat silti rauhatonta lasta hillitessä ja oppiminen ei etene. Tällöin on hyvä miettiä vaihtoehtoisia keinoja opettamiseen, ja pohtia myös oppimisympäristön vaikutusta.

Rutiinit ovat hyvin tärkeitä lapsille. Tärkeys vain korostuu, jos esiintyy ylivilkkautta tai keskittymisvaikeuksia. Aikuisen on oltava johdonmukainen toimissaan, jotta lapsi oppii mitä häneltä odotetaan eri tilanteissa. Apuvälineet, esimerkiksi listat ja kuvasarjat auttavat lasta pikkuhiljaa ohjautumaan itse tehtävään asiaan ja oppiminen helpottuu (Lundán 2012, 79–93.)

Soittotuntitilanteessa oppimiselle olisi hyvä luoda olosuhteet, joissa lapsella on optimaaliset mahdollisuudet keskittyä. Ylimääräiset ja asiaan liittymättömät visuaaliset ja auditiiviset ärsykkeet tulisi sulkea mahdollisuuksien mukaan pois, jotta keskittymistä ei tarvitse jakaa liian moneen asiaan.

Soittotuntien sisällön monipuolistaminen

Ikosen mukaan keskittymisvaikeuksien kanssa kamppaileville lapsille yhteistä on usein suuri tarve liikkua. Kaikki strukturoidut liikkumisharjoituksen ovat hyvästä, mutta erityisesti silmän ja käden koordinaatio, liikehavainnot ja visuaaliset ja auditiiviset havainnot vaativat erityistä huomiota (Ikonen 1993, 134–143.) Erilaisia musiikkiliikuntatapoja on kehitetty paljonkin, mutta niiden toteutus jää usein musiikkileikkikouluihin, vaikka niitä olisi suhteellisen helppo soveltaa myös instrumenttiopetukseen. Tällaiset sallitut liikunnalliset välipalat soittotunnin sisällä auttavat lasta purkamaan ylimääräistä energiaa, jolloin keskittyminen helpottuu.

On myös erityisiä pedagogisia suuntauksia, joissa liikkumista ja kehollisuutta korostetaan. Èmile Jaques-Dalcroze pyrki pedagogiikassaan herättämään oppilaan aistihavainnot ja hyödyntämään niitä oppimisessa. Liikkeen aistiminen nähdään merkityksiä luovana toimintana ja kehollisen tietämisen muotona. Liikkeen tarkoitus voi olla jonkin musiikin ilmiön konkretisointi tai lapsi voi vapaasti improvisoida musiikin mukana liikkuen. (Louhivuori, Paananen & Väkevä 2009, 245-249).

Montessori-musiikkikasvatus on erikoistunut lasten varhaiseen musiikinoppimiseen. Siinä otetaan huomioon lapsen herkkyyskaudet ja henkilökohtaiset valmiudet. Metodiikkaan kuuluu monia metodeja, jotka sopivat nimenomaan levottomien ja keskittymisvaikeuksista kärsivien lasten opetukseen. Tärkeimpiä ovat musiikkiliikunta- ja taputusharjoitteet ja erilaiset kuuntelemisen lajit. (Keltti-Laine 1991).

Motivaation parantamiseen auttaa usein myös erilaisten pelien ja leikkien käyttö. Lapset ovat taitavia sepittämään tarinoita, ja siihen keskittyminen on usein helpompaa kuin pelkkä paikoillaan istuminen. Musiikki auttaa myös tunteiden käsittelyssä: musiikin voi valita tunteiden mukaan, tai musiikilla voi pyrkiä vaikuttamaan tunteisiin, esimerkiksi pirteä musiikki huonona päivänä voi kääntää mielialan päälaelleen. (Anttila & Juvonen 2006, 257–263). Huonoina päivinä pienen hetken soittotunnista voisi käyttää myös improvisoimiseen, jolloin lapsi saisi tietyissä rajoissa ilmaista tunteitaan musiikin tuottamisen kautta.

Yhdessä opettaminen

Perinteisesti on usein käynyt niin, että ensimmäisten soittotuntien jälkeen oppilas käy yksin soittotunneilla, eikä kontaktia oppilaan vanhempien ja opettajan välillä juuri ole. Soittotuntitilanteen on yleensä hyvä olla oppilaan ja opettajan välinen, mutta on tärkeää, että vanhemmat ovat tietoisia missä mennään ja kuinka harrastus on edennyt.

Koska levottomuuden ja keskittymisvaikeuksien syyt harvoin ovat soittoharrastuksessa itsessään (joskus toki näinkin), on usein tarpeen yrittää ottaa myös lapsen lähiomaiset ja kotiympäristö osaksi harrastusta. Oppiminen vaatii keholta ja aivoilta paljon. Perusasioiden on oltava kunnossa eli unta, monipuolista ravintoa ja liikuntaa on saatava riittävästi.

Vanhempien kanssa on hyvä sopia yhteiset säännöt ja päättää, että hyväksi havaituista keinoista pidetään kiinni myös kotona harjoitellessa. Pienen lapsen elämässä ei ole tiukkoja lokeroita eri toimintamalleille eri ympäristöissä, vaan lapsi liikkuu joustavasti kouluun, kotiin ja harrastuksiin. (Määttä & Rantala 2010, 147–148.) Vanhemman ei tarvitse olla soittamisen asiantuntija voidakseen ohjata lastaan oikeaan, yhdessä sovittuun suuntaan.

Soitonopettajan tulee kuunnella vanhempaa hänen lastaan koskevissa asioissa, koska jokainen vanhempi on lapsensa asiantuntija. On myös hyvä tietää mahdollisista muutoksista lapsen elämässä, jotta opetuksessa voi ottaa huomioon oppilaan läpikäymiä asioita.

Usein jo pienillä muutoksilla soittotuntien sisällöissä voidaan auttaa lasta saamaan soittamisesta enemmän irti. Keskittymis- ja oppimistaitojen ohella usein kuin huomaamatta kehittyy hyvä perussoittotaito ja musiikillisuus, joista on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kirjoittaja:

Katri Roukala 2013, Centria ammattikorkeakoulu.

LÄHTEET:

Ahonen, K. 2004. Johdatus musiikin oppimiseen. Helsinki: Finn Lectura.

Anttila, M. & Juvonen, A. 2002. Kohti kolmannen vuosituhannen musiikkikasvatusta. Joensuu University Press.

Hannaford, C. 2002. Viisaat liikkeet – aivojumpalla apua oppimiseen. Helsinki: Hakapaino Oy.

Ikonen, O. 1993. Erilainen oppija 1. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Keltti-Laine, S. 1991. Montessori-musiikkikasvatus. Helsinki: Yliopistopaino.

Louhivuori,J., Paananen P. & Väkevä L. 2009. Vaasa: Suomen Musiikkikasvatusseura – FiSME ry.

Lundán, A. 2012. Konstit vähissä? Ratkaisuja haastaviin kasvatustilanteisiin. Jyväskylä: PS-kustannus.

Määttä, P. & Rantala, A. 2010. Tavallisen erityinen lapsi. Jyväskylä; PS-kustannus.