Kirjoittaja: Sanna Huttunen 2013, Savonia-ammattikorkeakoulu.
Soitonopiskelu on monimutkaista puuhaa. Oppilas vie soittotunnille mukanaan melkoisen määrän ulkomusiikillisia tekijöitä, joiden kanssa pitäisi pystyä vastaanottamaan uutta informaatiota ja keskittymään sen hetkiseen aiheeseen. Lisäjännityksensä tilanteeseen tuo opettaja, joka katselee soittotuntia aivan omasta tulokulmastaan. Mitä soittotunneilla siis oikein tapahtuu? Kuinka luoda soittotunnista tilanne, joka tukee ja edes auttaa musiikin oppimista?
Aluksi lienee tarpeellista määrittää mitä soitonopetus on tai mitä kaikkea se parhaimmillaan voisi olla. Virve Niemeläinen tiivistää oppimateriaalissaan Vapaus soittaa! – monipuoliset työtavat soitonopetuksessa sen olevan musiikkikasvatusta, terapeuttista toimintaa oppilaan kasvun ja minuuden kehittämisen muodossa, oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta musiikin ja muiden oppilaiden välillä sekä kokonaisvaltaista musiikkisuhteen kehittämistä (Niemeläinen 2008, 7–8).
Tarkastellaanpa hieman mitä nuo käsitteet pitävät sisällään:
Musiikkikasvatus
Opettajan tehtävä on kasvattaa oppilasta monipuoliseen musiikin tuntemiseen. Tämä näkyy muun muassa ohjelmistovalinnoissa, eri musiikkityylien erityispiirteiden huomioon ottamisessa ja esimerkiksi opetussuunnitelmien noudattamisessa (Mts. 10.)
Terapeuttinen toiminta oppilaan kasvun ja minuuden kehittämisen muodossa
Soitonopetusta ei pidä sotkea musiikkiterapiaan, mutta tietty terapeuttinen asenne antaa opettajalle välineitä toimia laajemmin oppilaan eduksi (Mts. 10) Musiikkiterapeutti Liisa-Maria Lilja-Viherlammen (2007, 312) mukaan tietty ”terapeuttisuus” voi toimia opettajalle ajattelun työvälineenä, jotta opettaja pystyisi parhaiten tukemaan oppilaan musiikillista ja kokonaisvaltaista kasvua. Se voi myös antaa opettajalle välineitä oppilaan herkempään ja tiedostavampaan tarkkailuun. Tällaisia asioita voivat olla hengityksen huomioiminen, onko oppilas rento vai jännittynyt ja millainen kehonkieli tai puheääni oppilaalla kulloinkin on (Mts. 312.)
Oppilaan ja opettajan välinen vuorovaikutus musiikin ja muiden oppilaiden välillä
KT Mikko Anttilan (2004, 109) painottaa opettajan ja oppilaan inhimillisellä tasolla tapahtuvan kohtaamisen tärkeyttä. Molemminpuolisen hyväksynnän, kunnioituksen ja toistensa seurassa viihtymisen ei tulisi olla yhteydessä oppilaan suorituksen tasoon. Tutkimusten mukaan hyvä opettaja–oppilas-suhde herättää ja ylläpitää oppilaan kiinnostusta soitonopiskeluun (Mts. 2004, 109.) Soittotunneilla käyminen voi olla oppilaalle tärkeää muussakin kuin musiikillisessa mielessä.
Lastenpsykiatri ja diplomihuilisti Jari Sinkkonen (1997, 51) vertaakin soittotuntitilannetta psykoterapiasuhteeseen. ”Kaksi ihmistä tapaa toisensa säännöllisesti kerran tai kahdesti viikossa. Tapaamisten aiheena ovat tunteet ja niiden mahdollisimman monipuolinen ilmaiseminen, vieläpä siten, että ne välittyvät kolmannelle osapuolelle eli kuulijalle”. Parhaimmillaan soittotuntitilanne onkin sekä opettajan että oppilaan kasvamista yhteisten oivalluksien kautta (Mts. 52.)
Kokonaisvaltainen musiikkisuhteen kehittäminen
Musiikki vaikuttaa ihmisessä hyvin kokonaisvaltaisesti. Koko ihmisen keho ottaa vastaan äänen värähtelyä (Niemeläinen 2008, 13). Tunnekokemukset musiikin äärellä voivat olla todella vahvoja fyysisiä kokemuksia ja niihin kannattaa oppilasta myös opettaa. Musiikki myös herättää mielikuvia ja auttaa ihmistä saamaan kosketuksen unohdettuihin tunteisiin, ajatuksiin ja muistoihin (Ahonen 2000, 55–57.) Musiikki ei siis rajoitu ainoastaan omaan instrumenttiin ja sen hallintaan vaan hyvä musiikkisuhde voi kätkeä sisäänsä paljon asioita. Mielestäni myös yksi tärkeä päämäärä on kasvattaa musiikin ja kulttuurin kuluttajia, jotka saavat iloa ja nautintoa musiikista. Tärkeää on myös antaa kanava itseilmaisulle välittämättä oppilaan tasosta tai tutkintovaatimuksista. Jokaisella ihmisellä on oikeus miettiä ja kokea ”mitä musiikki merkitsee juuri minulle”.
Mitä soittotunneilla saa tehdä?
Yhä edelleen on vallalla asenteita, joiden mukaan soittotunneilla kuuluu ainoastaan soittaa. Mutta onko asia todella näin? Eikö musiikillisia ilmiöitä voi oppia myös hyödyntämällä muita menetelmiä kuten piirtämistä, musiikin kuuntelua, liikkumista tai kirjoittamista? Musiikin varhaiskasvatuksessa käytetään varsin ennakkoluulottomasti muita taideaineita musiikkikasvatuksen tukena, mutta usein monipuoliset työtavat unohdetaan siirryttäessä yksityisopetuksen puolelle (Niemeläinen 2008, 15.)
Luovuus on yksi yhteinen nimittäjä kaikille taideaineille. Tarvitsemme hyvää mielikuvitusta, luovuutta ja leikkiä läpi musiikillisen taipaleemme. Onko luovaa asennetta mahdollista oppia? Jari Sinkkosen (1997, 42) mielestä musiikinopetuksessa korostetaan huomattavasti enemmän kognitiivisia suorituksia kuin elämysten etsimistä. Monipuoliset työtavat voisivat olla ruokkimassa luovuutta ja sen kasvua myös soitonopetuksessa (Mts. 42). Tunnekokemuksista puhutaan taideaineiden yhteydessä, mutta harva on tullut miettineeksi, että yksi tärkein motivaation synnyttäjä ja varsinkin ylläpitäjä on juuri vahva tunnekokemus. Toinen motivaatioon vaikuttava tekijä on positiivinen asenne opittavaa asiaa kohtaan. Usein kohdistamme huomiomme kuitenkin liiaksi luovuuteen vaikka todellisuudessa etsimme lahjakkuutta. Luovuus on vain väylä lahjakkuuden esille tuomiseen. Jokainen oppilas on yksilö, joka aistii, tuntee ja hahmottaa maailmaa omasta yksilöllisestä näkökulmastaan käsin. Pianisti Ralf Gothóni (1998, 166) toteaa kirjassaan Luova hetki, että opettajan tehtävänä on houkutella oppilaista esiin ”nopeutta, fantasiaa, eläytymistä, vapautta, ”lahjakkuutta”, eli oppilaan omaa alkuperäistä itseä”. Oppilas ei siis ole koskaan opettajan kopio, vaan oma itsenäinen ajattelija ja kokonaisuus. Gothóni ei usko kaavoihin, vaan kyseenalaistaa erilaisten systeemien käytön opettamisessa. Hänen mukaansa opettajan tulisi ennemmin uskoa oppilaassa asuvaan elinvoimaan ja ainutlaatuiseen rakenteeseen, kuin sovittaa tätä johonkin ennalta määrättyyn muottiin. ”Ihmisen kuuleminen on musiikkipedagogin vaikein ja tärkein tehtävä” (Mts. 168–171.)
Millaisia oppijoita oppilaasi ovat?
Opettajan on hyvä muistaa, että on useita eri tapoja oppia. Tärkeää opetustilanteessa olisikin löytää jokaiselle oppilaalle se kaikkein luontevin ja luonnollisin tapa sisäistää opittava asia.
Oppimistyylejä katsotaankin olevan kolme pääryhmää: auditiivinen, visuaalinen ja kinesteettinen. Oppimistyyleillä tarkoitetaan eri aistikanavien avulla tapahtuvaa tiedon vastaanottamista. Auditiivinen tyyppi vastaanottaa tietoa helpoiten kuuloaistin avulla, visuaalinen oppija hahmottaa asioita näköaistin pohjalta ja kinesteettinen oppija haluaa kokea ja tehdä itse oppimistilanteessa (Oppimistyylit 2013.)
Pianisti Boris Berman (2000, 203-204) on mielestäni oivaltanut hienosti kuinka eri oppimistyylit käytännössä näkyvät oppituntitilanteessa ja kuinka opettaja voi ottaa ne huomioon:
”Niiden oppilaiden kanssa, jotka pystyvät sisäistämään heti uutta tietoa, käyn läpi yksityiskohtia ja pyydän kokeilemaan uusia ehdotuksiani. Toisten oppilaiden täytyy saada kokeilla uutta asiaa rauhassa omassa harjoitusluokassaan. Kunnioitan tätä ja en vaadi heitä tekemään muutoksia siltä istumalta. Opettajan tulisi löytää tavoittavimmat oppimistavat eri oppilaiden kanssa. Niiden löytyminen voi konkreettisesti ohjata opetustilannetta ja auttaa etsimään sopivia mielleyhtymiä kirjallisuudesta, elokuvista, psykologiasta, uskonnosta tai visuaalisista mielikuvista halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Jos oppilaalla on tapana käsitteellistää asioita, käytämme keskustellessamme erilaisia termejä. Soittamista lähinnä fyysisestä näkökulmasta lähestyvälle oppilaalle yritän löytää oikean fyysisen mielikuvan” (Mts. 2000, 203–204.)
Mikä lopulta aikaansaa oppimisen?
Musiikinopiskeluun liitetään yleisesti konstruktivistinen oppimiskäsitys (Anttila 2004, 75). Se on hyvin ymmärrettävää, koska sisäinen motivaatio ja henkilökohtainen kiinnostus opittavaan asiaan on keskeistä. Motivaatio onkin yksi keskeisimmistä asioista musiikin oppimisen kannalta; oppilaalla on sisäinen halu ja into oppia, hän rakastaa musiikkia ja kokee sen itseään palkitsevana ja tyydyttävänä (Mts. 86.) Päävastuu oppimisesta annetaan oppilaalle itselleen, koska tavoitteena on ymmärtää opitut asiat syvällisesti, ei ainoastaan tiedon vaan myös taidon tasolla.
Oleellista on mielestäni kuitenkin muistaa, että opettaja mahdollistaa oppimisen, ei päinvastoin. Opettajan tehtävä on ohjata oppimista ja luoda oppimiselle sopivat puitteet. Tähän opettaja tarvitsee paljon ymmärrystä ja taitoa voidakseen ymmärtää oppilastaan. Erilaisuutta täytyy oppia rakastamaan ja kuulemaan ihmistä kaiken takana. Jokaisen luovan lapsen ominaispiirre on uteliaisuus uusia asioita kohtaan ja halu ottaa asioista selvää ja oppia uutta (Ruth 1984, 37–42). Tästä ajatuksesta katsottuna opettaminen tuntuu hyvin selkeältä ja helpolta. Uuden löytäminen ja oivaltaminen on jotain sisään rakennettua, ihan opettajasta riippumatonta. Siksipä uskallankin sanoa, että totutut toimintamallit ja systeemit on tehty purettaviksi ja uusia täytyy rakentaa koko ajan. Niin monta uutta mallia kuin on oppilastakin.
Lähteet:
Ahonen, H. 2000. Musiikki – sanaton kieli : musiikkiterapian perusteet. Finnlectura Oy. Helsinki.
Anttila, M. 2004. Musiikkiopistopedagogiikan teoriaa ja käytäntöä. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Berman, B. 2000. Notes from the pianist´s bench. New Haven: Yale university Press.
Gothóni, R. 1998. Luova hetki: esseitä matkallaolosta musiikissa. Kustannusosakeyhtiö Ajatus.
Lilja-Viherlampi, L-M. 2007. ”Minunkin sisällä soi!” – musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttisia merkityksiä ja mahdollisuuksia musiikkikasvatuksessa. Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia:24. Turku. Turun ammattikorkeakoulu.
Niemeläinen, V. 2008. Vapaus soittaa! – monipuoliset työtavat soitonopetuksessa. Oppimateriaali. Turku. Turun ammattikorkeakoulu.
Oppimistyylit 2013. Kielikompassi. Jyväskylän yliopiston kielikeskus. Viitattu 22.5.2013. https://kielikompassi.jyu.fi/opioppimaan/oppimistyylit.htm
Ruth, J-E. 1984. Luovuuden kehitys elämänkaaren aikana. Teoksessa Haavikko, Ritva ja Ruth, Jan-Erik (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin+Göös.
Sinkkonen, J. 1997. Musiikin merkitys lapsen kehityksessä. Teoksessa Kaikkonen, Markku ja Mattila, Sari (toim.) Musiikki ja mielen mahdollisuudet. Helsinki: Sibelius-Akatemian koulutuskeskuksen julkaisuja 1.
Hyvä kirjoitus. Muutamia pointteja nostaisin esiin, joista olin erityisen tyytyväinen että otit ne esiin. Ensiksikin pohdinta siitä että pitääkö soittotunneilla vain soittaa. Itse olen huomannut että monesti ihan musiikin kuuntelukin voi tuottaa oppilaalle positiivisia tunnekokemuksia. Sitä paitsi loppujun lopuksi musiikkiahan tässä yritetään loppujen lopuksi oppilaille opettaa eikä varsinaisesti omaa instrumenttia. Oma instrumentti toimii siis vain välineenä musiikin luomiseen. Lisäksi oppilaiden tarpeet ja tavoitteet ovat erillaisia. Osa kaipaa välillä ihan aikuista jolle jutella. Toki täytyy muistaa että soittotuntien pääfocus pitää luonnollisesti olla instrumentin harjoittamisessa mutta olen huomannut että osalla on tarve puhua välillä vakavimmistakin aiheista ja olisi suorastaan epäkohteliasta sivuuttaa nämä ja kääntää focus väkisin soittamiseen. Tästä saa hyvän aasin sillan toiseen hyvän pointtiin jonka toit esille. Oli hienoa että painotit oppilastuntemuksen tärkeyttä ja sitä kuinka tärkeää on että oppilas todella viihtyy tunnilla ja tuntee olonsa tervetulleeksi ja rennoksi. Ei liene suuri yllätys tämä on omiaan harrastuksen jatkamisessa ja siinä kehittymisessä. Ns. sosiaalinen äly onkin sellainen taito joka jokaisella opettajalla tulisi olla.
Todella hyvä kirjoitus. On ehdottoman tärkeää tiedostaa että opettaja on nimenomaan se, kenen tehtävä on opettaa. Hänen on erilaisia keinoja käyttäen pyrittävä löytämään ne keinot, jotka sopivat oppilaalle.
Usein edelleenkin vallitseva ”Mestari-kisälli” malli on siitä tarpeellinen musiikkia opetettaessa, että esimerkiksi tietyt traditiot siirtyvät sitä kautta opettajalta oppilaille eteenpäin. Kuitenkin tähän samaan malliin monesti liittyvä oppilaan ja opettajan eriarvoisuus sekä ajatus siitä että opettaja saa opettaa kaikkia tyrannimaisesti samalla tavalla, olisi hyvä pikkuhiljaa heivata syrjään. Mikä sopii yhdelle, ei vaan välttämättä sovi toiselle. Toitkin sen hyvin esille, että opettajan olisi tiedostettava oppilaidensa erilaisuus oppijoina ja pyrittävä löytämään heille kullekin sopivia keinoja kehittyä soittimiensa ja musiikin parissa. Myös tuo tosiaan on huomionarvoinen asia, soittotunnilla saa myös tapahtua niitä opettajan oivalluksia, eikä pelkästään oppilaan.
Mainio kirjoitus. Minunkaan mielestäni ei voi liikaa painottaa sitä miten tärkeää on käyttää aikaa oppilaaseen tutustumiseen ja oppituntien muovaamiseen kullekin yksilölle sopivaksi. Kyllä oppilas huomaa jos hänet huomioidaan, joka taas näkyy motivaatiossa ja siinä miten viihtyisäksi ja turvalliseksi hän kokee oppitunnit. Kaikkien oppilaiden kohdalla ei suinkaan toimi ”vanhan kaavan” mukainen opettajan jalustalle nostava malli, jossa hän ei kohtaa oppilasta ihmisenä vaan ainoastaan tietoa vastaanottavana osasena oppilasmassaa. Mukavat oppitunnit, joissa oppilas tuntee itsensä huomioiduksi, tukevat varmasti motivaatiota jatkaa hedelmällistä musiikkiharrastusta tulevaisuudessakin.
Monia hyviä juttuja, ja muutamaan haluaisin kiinnittää huomiota.
Artikkelissa puhuttiin oppilaan kuuntelemisesta soittotuntien sisällössä ja mahdollisesta tutkintovaatimuksien yms. kyseenalaistamisesta. Vaikka oppilasta stressaisikin paljon tutkintojen tekeminen, niin minkä verran esimerkiksi tutkintovaatimuksista voi poiketa ilman, että saman tutkinnon tekevien oppilaiden taso vaihtelee liikaa? Myöskin jos mennään liikaa toiseen ääripäähän, pelkkään huvikseen soitteluun, häviääkö soitonopiskelusta silloin tavoitteellisuus ja oppilaan kehittyminen jää alhaisemmaksi, kuin mihin hän mahdollisesti olisi pystynyt?
Myöhemmin artikkelissa otettiin esille myös eri opettamistavat ja systeemit ja ilmaistiin, että ”totutut toimintamallit ja systeemit on tehty purettaviksi ja uusia täytyy rakentaa koko ajan”. On totta, että opettajan täytyy ehdottomasti olla ”ajan hermolla” ja ymmärtää muutoksen välttämättömyys opetuksessa, mutta täytyykö jokainen toimintamalli ja opettamistapa muuttaa vain sen vuoksi, että se on jo olemassa ja vain sen vuoksi jotenkin vanhanaikainen?