Kielistä kiinni – laulupedagogiopiskelijoiden kokemuksia ääntämisen opettamisesta
Musiikki on enemmän kuin osiensa summa, mutta musiikin opetuksessa eri osien hallinta riippuu niin opettajasta itsestään kuin hänen käsityksestään omista kyvyistään. Yksi osa laulun opetusta on vieraiden kielten ääntämisen opetus. Kuinka klassisen laulun opettajaopiskelijat itse kokevat taitonsa tällä saralla? Tässä artikkelissa asiaa selvitetään kyselyn keinoin.
Laulun opetus: pedagoginen palapeli
Laulun opettamiseen, oli kyse sitten klassisesta tai pop/jazz-laulusta, liittyy monien osa-alueiden hallintaa: äänifysiologian tuntemusta, audiokinesteettisen kyvyn kehittämistä, ilmaisun keinojen omaksumista ja hyödyntämistä opetuksessa, erinomaisia sosiaalisia taitoja eri-ikäisten ja tasoisten oppijoiden kanssa toimimisessa ja niin edelleen. Useimpia laulun opetukseen vaadittavia taitoja opitaan ja opetellaan ensin lauluharrastuksen parissa ja kenties myöhemmin myös oman instrumentin opettajalta ammattiopinnoissa. Näiden taitojen syventäminen käytettäväksi omassa opetuksessa jatkuu niin opetusharjoittelussa kuin muiden pedagogien työtä observoimalla, omaa tiedonhankintaa ja opiskelua väheksymättä. Kuten Vesioja (2006, 90) toteaa tutkiessaan luokanopettajien käsityksiä omasta pystyvyydestään musiikin opiskeluun, musiikilliset valmiudet ovat vain yksi tekijä siitä palapelistä, josta musiikkikasvattajan identiteetti koostuu.
Tässä artikkelissa kohdistan katseeni yhteen näistä opettajan työn palasista, eli vieraiden kielten ääntämisen ohjaamiseen ja opettamiseen. Vierailla kielillä lauletaan tyylilajista riippumatta, mutta tällä kertaa keskityn vain yhteen näistä. Olen itse klassisen laulun pedagogiopiskelija, ja opetusharjoittelussani olen sekä päässyt että joutunut opettamaan niin saksan kuin italiankin ääntämistä eritaustaisille ja -taitoisille oppilaille. Aiheesta on kirvonnut keskustelua myös viimeaikaisten lakimuutosten johdosta: syksystä 2014 alkaen musiikin koulutusohjelma ammattikorkeakouluissa on laajuudeltaan 240 opintopistettä entisen 270 opintopisteen sijaan, jolloin opetussuunnitelmia täytyy muokata näihin resursseihin. Tällä hetkellä esimerkiksi saksan ja italian fonetiikkaa opetetaan Jyväskylän ammattikorkeakoulussa laulunopettajaopiskelijoille 1,5 opintopisteen verran kumpaakin, mikä käsittää noin kahdeksan 90 min opetuskertaa opetettavaa kieltä kohden sekä itsenäistä opiskelua (Jyväskylän ammattikorkeakoulun opinto-oppaat 2013-2014). Käytännössä fonetiikan opiskelu on siis vain pintaraapaisua aiheeseen, mikä resurssit huomioon ottaen on ymmärrettävää. Jokaisessa ammattikorkeakoulussa on kuluneen talven ja kevään aikana tehty jonkinlaisia liikkeitä koskien tutkintojen opintopistemääriä, mikä on voinut vaikuttaa myös kurssitarjontaan.
Kuinka ääntämisen opetusta kannattaisi sitten lähestyä? Usein ääntämisen opettaminen omille harjoitusoppilaille pohjautuu ennemmin omiin kokemuksiin aiheesta kuin kielitieteelliseen tietoon. Koska laulun opetuksessa on monta, kenties tärkeämmäksi koettua osa-aluetta, ääntämisen opetus voi jäädä kovin pinnalliseksi, vaikkakin selkeä artikulaatio on yksi avain viestintään ja tulkintaan laulun keinoin. Varsinainen käsitys omista taidoista fonetiikan saralla tuleekin ilmi vasta silloin, kun oma oppilas kysyy neuvoja ääntämiseen.
Mitä laulupedagogeilta sitten vaaditaan?
Klassisen laulun opetukseen liittyy olennaisesti myös vieraat kielet: jo alkuvaiheessa voidaan oppilaan taustasta ja omaksumiskyvyistä riippuen tuoda mukaan niin italian- kuin saksankielistä materiaalia. Myös englannin kieli puolustaa paikkaansa laulun opetuksessa sen kiristäessä otettaan niin kutsuttuna lingua francana, ja suuri osa kevyen puolen laulunopetuksen materiaalista on toki englanninkielistä. Esitellessäni tämän artikkelin tutkimuskohdetta kollegoilleni, pop/jazz –laulun opiskelijat jakoivat huolensa nimenomaan englannin kielen ääntämisestä, tuoden esiin myös muiden muassa portugalin ja ranskan.
Pohjaa instrumentille on toki syytä rakentaa tutulla ja turvallisella äidinkielellä niin pitkään kuin opettaja katsoo sen olevan tarpeellista. Klassisen laulun tasosuoritusvaatimuksissa (2005) määritellään, että jo ensimmäisessä tasosuorituksessa (ns. 1/2 –tutkinto) esitettävästä 3-4 kappaleesta vain yksi on äidinkielellä. Tämän perusteella voikin yleistää, että jokainen laulupedagogiksi opiskeleva ja sitä työkseen tekevä joutuu ja pääsee jossain vaiheessa uraansa opettamaan muun muassa näiden kielten ääntämistä. Siitä tosin voidaan kiistellä, kuinka tärkeää aloittelevalle laulajalle on oppia juuri oikeita äänteiden ääntämispaikkoja ja -tapoja suhteessa suurempiin laulun opetuksen linjoihin, kuten hengitystekniikan tai ilmaisutaidon opetteluun. On kuitenkin perusteltua väittää jo tasosuorituslinjausten perusteella, että laulupedagogin tulisi olla ammattilainen myös tällä osa-alueella sen ollessa jokseenkin arkisessa asemassa koko taiteen saralla.
”Jos itsellä on selkeä käsitys siitä, miten tahtoisi kieltä äännettävän, opettaminen on yleensä helppoa, mutta jos on itse epävarma, ei opettamisestakaan tahdo tulla mitään.”
Palatakseni takaisin artikkelin ytimeen: laadin siis alkutalvesta 2014 kyselyn koskien lauluopettajien käsityksiä vieraiden kielten ääntämisen opettamisen tärkeydestä, ja lähetin tämän kyselyn kolmeen pedagogeja kouluttavaan ammattikorkeakouluun. Vastauksia sain yhdeksän, mikä on opiskelijoiden määrään nähden hyvin. Vastaajien joukossa oli niin vahvoja vieraiden kielten osaajia kuin heikompiin kielitaitoisiin itsensä luokittelevia, mikä vertautui myös käsitykseen omista taidoista ääntämisen opettamisesta. Luonnollisesti myös itselle vieraan kielen ääntämisen opettaminen koettiin jopa mahdottomana. Yleisesti koettiin, että opettaminen helppous tai vaikeus riippuu myös oppilaasta; jos oppilaalla on ns. ”hyvä kielipää”, myös opettaminen koetaan helpompana.
”Kielten ääntämisen ei tulisi kuitenkaan olla itse asia vaan laulaminen, joten mielestäni on ainakin alkuvaiheessa parempi keskittyä kieliin jota jo jonkin verran osataan.”
”Minun alkeisopettajani teki kielen ääntämisestä niin suuren asian, etten oppinut hänen tunneillaan laulua ollenkaan.”
”Itse koen ääntämisen opettamisen itsessään varsin tärkeäksi osaksi laulunopiskelua ja opetusta, sillä ns. ”väärä” lausumistapa ja äänteet voivat vaikuttaa varsin olennaisesti myös kappaleen kuulokuvaan ja äänen sointiin.”
Vastaajat olivat lähes yksimielisiä kysyttäessä omaa käsitystä ääntämisen opettamisen tärkeydestä koko laulun oppimisen viitekehyksessä. Erityisesti korostettiin ymmärrettävyyttä, jota tarkasteltiin kielen natiivikäyttäjän näkökulmasta. Teksti pitäisi siis saada tuotettua siten, että kyseistä kieltä äidinkielenään käyttävä henkilö sen ymmärtäisi. Laulunopettajan roolia ääntämisen opettamisessa ei vastauksissa kuitenkaan juuri käsitelty; eräs vastaaja koki liiallisen asiaan paneutumisen johtavan mahdollisesti negatiivisen kuvan kehittämiseen laulamisesta yleensä. Yleisenä johtopäätöksenä voi kuitenkin todeta, että vastaajat suhtautuvat rooliinsa ääntämisen opettajina varsin realistisesti ja rennosti; ääntämistä voi opettaa vain omien taitojensa puitteissa, ja itse laulaminen on joka tapauksessa pääosassa. Kysyttäessä kehitysehdotuksia lauluopettajan opintoihin kielten ääntämisen opettamisen näkökulmasta vastaajat toivoisivat lisää opetusta, mutta ottaen huomioon opiskelijoiden tarpeet. Opettajan tulisi olla vastaajien näkökulmasta mieluiten natiivi, ja mahdollisesti laulaja itsekin, vähintään musiikkialan ammattilainen.
Kielten opetukseen liittyviä välineitä käyttöön myös laulun opetukseen
Tämän päivän opetussuunnitelmissa kielten kohdalla painotetaan etenkin oppilaan produktiivista tuottamista, varsinkin suullista kielitaitoa. Verrattuna kielen oppimiseen tilanne on klassisessa laulussa jokseenkin nurinkurinen: laulun ja fonetiikan oppitunneilla ei ole tarkoitus oppia kieltä sinänsä, vain ääntämistä. Ääntämisen opettamiseen sen sijaan vaadittaisiin klassisen laulun opettajalta huomattavan paljon tietoa muun muassa saksasta ja italiasta. Keskeisenä käsitteenä laulun opetuksessa olisikin siis tieto kielestä, sen rakenteista ja fonetiikasta, ei niinkään kielitaidosta. Koska tällaista oppiainetta ei ole, tai voi olla ilman kielitaitoa, niin käytännöllisin tapa kehittyä tällä alueella onkin edelleen kielten opiskelu perinteiseen tapaan.
Opetusmenetelmistä yksi nousi ylitse muiden: imitointi. Oman esimerkin tärkeyttä korostettiin, ja ääntämiseroja esimerkiksi suomen tai englantiin verrattuna käytettiin apukeinona havainnollistamaan käsitellyn kielen ääntämistä. Oppilaita myös kehotetaan merkitsemään nuottiin ääntämistavat itselle sopivalla ja ymmärrettävällä tavalla. Juuri kukaan kyselyyn vastanneista opettajista ei kuitenkaan käytä opetuksessaan International Phonetic Alphabet (IPA) –järjestelmää, eli tunnetummin foneettisia aakkosia, vaikkakin tämä järjestelmä on kehitetty universaaliksi tavaksi havainnollistaa äänteitä symboleiden avulla. Jatkokysymyksenä voisikin esittää, miksei tätä järjestelmää käytetä opetuksessa, ja pitäisikö sitä hyödyntää enemmän. Aiheesta ei ole vielä tehty liiemmin tutkimusta, joten hedelmällistä maaperää on tarjolla kaikille kielten- ja laulun opetuksesta kiinnostuneille.
Kirjoittaja:
Paavo Nisula 2014, Jyväskylän ammattikorkeakoulu
Lähteet
Jyväskylän ammattikorkeakoulun opinto-oppaat 2013-2014. Viitattu 30.5.2014. http://opinto-oppaat.jamk.fi/fi/opinto-opas-amk/Koulutusohjelmat-ja-opintotarjonta/
Tasosuoritusten sisällöt ja arvioinnin perusteet 2005. Suomen musiikkioppilaitosten liitto. http://www.musicedu.fi/easydata/customers/musop/files/tasosuoritukset/suomi/laulu2005.pdf Viitattu 19.5.2014.
Vesioja, T. 2006. Luokanopettaja musiikkikasvattajana. Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 113. Joensuun yliopistopaino.