Tee vähemmän, kuuntele enemmän – kuinka hyödyntää Alexander-tekniikan perusteita pianonsoiton opetuksessa ja oppimisessa

Suorittamisella on suuri painoarvo musiikin oppimisessa. Kun lapsi lähtee musiikkiopistoon soittotunneille, systeemissä on jo valmiiksi tavoitteet häntä varten. On tietty etenemistahti: matineat, tekniset taidot ja tasosuoritukset. Pyrimme saavuttamaan päämäärän. Olisiko mahdollista saada nauttia myös matkasta?

Kiinnostukseni pianopedagogiikkaa kohtaan syntyi parikymppisenä kirkkomusiikin opiskelijana, kun aloin tajuta, että minulla on taipumusta musikaalisuuteen. Olen aina tuntenut olevani musikaalisesti heikko, mutta silti tuntenut vahvaa vetoa musiikkiin. Varhaisimmat huonouden kokemukset olen paikantanut ensimmäisille pianotunneilleni, kun olin kuusivuotias.

Oivalluksestani lähtien olen miettinyt, olisiko lapsuudessani jotakin voitu tehdä toisin, ja jos olisi, niin kuka: minä, opettajani vai vanhempani. Olen pohtinut keinoja, joilla voisin karistaa mielestäni kokemukset murskatuksi joutumisesta. Olen myös miettinyt, millaista opetuksen tulisi olla, jotta muusikosta kasvaisi ammatissaan taitava, mutta myös ihmisenä tasapainoinen. Itse en ollut kumpaakaan, enkä usko, että ensimmäinen opettajanikaan oli.

Vapautta Alexander-tekniikasta

Tutustuin Alexander-tekniikkaan noin vuosi sitten Virossa. Olin soitossani saavuttanut jo jonkin aikaa sitten pisteen, josta ei tuntunut olevan tietä eteenpäin. En kokenut ongelmiani niinkään fyysisiksi kuin henkisiksi – tunsin, että minulta puuttui kyky heittäytyä soittamiseen niin, että soitto olisi voinut olla muuta kuin haparoimista. Opettajien kommentit olivat aina samanlaisia: rohkeutta ja varmuutta tarvittaisiin lisää. Kukaan vain ei osannut neuvoa, miten sitä saisi.

Oli oikeastaan melkein sattuma, että lähdin kokeilemaan Alexander-tekniikkaa. Viron musiikki- ja teatteriakatemiassa kurssi oli valinnaisaineena, ja ajattelin, että voisin sitä kautta saada apua kumaraan ryhtiini. En osannut aavistaakaan, miten suuri vaikutus kehonkäyttötavalla on ajattelutapaan.

Alexander-tekniikka on ennen kaikkea tietoisuutta omasta kehosta, omista tottumuksenmukaisista toiminta- ja ajattelutavoista. Se antaa välineitä muuttaa niitä. (Saraste 2006, 6.) Jotta voisimme vähentää kehossamme olevaa liiallista lihastyötä, jota nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa on käytännössä kaikilla aikuisilla, meidän pitää ensin tiedostaa se. Tiedostaaksemme meidän täytyy pysähtyä tarkkailemaan. Alexander-tekniikassa harjoitellaan tekemättä olemista. Mitä tapahtuu, kun en yritä mitään, enkä pyri mihinkään? Kun lakkaamme tekemästä väärin, kun lakkaamme vetämästä itseämme kasaan, viisas kehomme saa vapauden toimia omalla luonnollisella tavallaan ja käyttää sen hyväkseen. Keho osaa automaattisesti valita oikein. (Gelb 1994, 21-25.)

Alexander-tekniikassa muutosta haetaan ajatuksella. Huomio viedään vuorotellen kehon eri osiin ja annetaan niille lupa ottaa lisää tilaa. Vapautta ei voi pakottaa, sen on annettava tulla silloin, kun keho ja mieli ovat siihen valmiita. Sitä mukaa kun oma kehoni Alexander-tekniikan perusteita harjoitellessani on vapautunut, olen oppinut suuntaamaan myös muussa elämässä ajatuksiani tehokkaammin siihen, mitä olen tekemässä – siis keskittymään paremmin. Olen oppinut olemaan häiritsemättä itseäni ajatuksilla, joista ei ole minulle hyötyä tai joista voi olla jopa vahinkoa. Olen kokenut, että Alexander-tekniikan avulla säästää valtavasti energiaa eri tehtävissä. Ajattelenkin, että se ei ole niinkään kehonkäyttötekniikka kuin tapa ajatella.

Tee vähemmän

Nykyaikana on vallalla ajatus, että fyysisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi on hikoiltava, nähtävä vaivaa, tehtävä töitä. Mikäli jäsenet kipeytyvät jossain osassa kehoa, se tarkoittaa, että lihakset sen ympärillä ovat heikot; niitä tulee vahvistaa. Alexander-tekniikkaan tutustuttuani olen kuitenkin ymmärtänyt, että vapaa ja ryhdikäs oleminen ei vaadi repimistä eikä raastamista. Päinvastoin: jätä itsesi rauhaan, keskity kuuntelemaan itseäsi ja kehoasi. Älä tee mitään, vaan anna kehollesi lupa vapautua ja ottaa tilaa. Voi toki olla, että asentoasi ylläpitävät lihakset todella ovat heikot, mutta jos niitä vahvistaessasi syntyy ylimääräistä lihasjännitystä muualle kehoon, on tasapainoiseen lopputulokseen mahdotonta päästä.  (Saraste 2006, 82.)

Ihmisellä on taipumus asettaa itselleen päämääriä, jota kohti hän pyrkii. Usein on niin, että päämäärää kohti pyritään jollain tavalla sokeasti, ei malteta kiinnittää huomioita niihin keinoihin, jotka helpottaisivat päämäärän saavuttamista. Tuloksena on se, että kehoon ja ajatuksiin tulee lukkotiloja, jotka häiritsevät etenemistä ja saattavat jopa estää sen. (Gelb 1994, 56.)

Opettaessani pikkuoppilaitani, joita minulla tällä hetkellä on kuusi, tunnen välillä epätoivoa siitä, että näen heillä samanlaisia esteitä kuin itselläni on ollut. Jo ensimmäistä kertaa pianotuolille istuessaan he tahtovat osata kaiken sen sijaan, että antaisivat tilaa oppimiselle. Se aiheuttaa helposti turhautumista, huonouden tunnetta ja epäonnistumisen pelkoa.

Kuuntele enemmän

Kun seuraamme esiintyvää pianistia, näemme, että hän tekee hurjan määrän asioita pienessä ajassa. Uskon kuitenkin, että pianistilla on esitystilanteessa paljon vahvemmin mielessään se, mitä hän tahtoo kuulla kuin se, miten se tehdään. Keho ja käsi tietävät usein automaattisesti, miten toimia, kun annamme niiden toimia vapaasti. Ohjenuora harjoittelevalle pianistille voisi olla, että mitään ylimääräistä ei tule tehdä. Toisin sanoen, älä keskity siihen, mitä teet, vaan siihen, mitä et tee. Pianisti ei tarvitse soittamiseen niskan ja kaulan lihaksia, ei jännitystä yläselkään eikä lonkankoukistajien jatkuvaa työtä. Keskittymällä teknisten asioiden sijasta musiikin kuuntelemiseen, soiton laatu paranee ja sen kontrollointi helpottuu huomattavasti.

Näin on myös pikkupianistien kanssa. Aikuiset luulevat usein, että lapsen ymmärrys on vielä niin kehittymätön, ettei tältä voi vaatia tarkkuutta korvan käytössä. Opettaja on ehkä itse oppinut aikanaan mekaanisen työskentelyn kautta, eikä ole tullut ajatelleeksi sitä, miten suuri merkitys korvankäytöllä soitonoppimisessa on ja miten paljon asioita se mahdollistaa. Olen itsekin ollut mekaaninen soittaja. Keskityin tietämään etukäteen, mitkä koskettimet tulevat ja missä järjestyksessä, mihin suuntaan käsi liikkuu minkäkin soinnun jälkeen ja mitä harmonioita tekstissä on. En koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että voisin keskittyä kuulemaan niitä asioita etukäteen.

Viime aikoina olen tehnyt omien oppilaideni kanssa töitä tietoisesti korvalla. Lapsilla on yleensä erittäin hyvä havainnointi- ja aistimiskyky. He panevat merkille asioita, joiden ohi me aikuiset kävelemme aavistamattakaan niiden olemassaoloa. Kun lapselle annetaan lupa unohtaa kaikki tekniset kommervenkit, oikeat koskettimet ja täsmällisyys ja jätetään jäljelle vain yksi tehtävä – kuuntele – lopputulos on hämmästyttävä.

Virhe on jokamiehenoikeus

Michael Gelb kirjoittaa kirjassaan siitä, kuinka oppi jonglööriksi ja kuinka opettaa taitoaan eteenpäin. Hän korostaa, että paljon tärkeämpää kuin se, että opettelee ottamaan pallot kiinni, on se, että oppii antamaan niiden pudota reagoimatta siihen. Kun pystyy olemaan reagoimatta virheeseen, oli se sitten jo tehty tai vasta uhkana mielessä, pystyy jatkamaan toimintaansa rennosti ja hätäilemättä. On hyvin tärkeää tiedostaa, minkälaista palautetta itselleen antaa niin fyysisten reaktioiden kautta kuin sanallisesti. (Gelb 1994, 122-124.)

Epäonnistumisen kokemus ja siitä aiheutuvat negatiiviset tunteet, erityisesti pelko, voivat olla merkittävä este oppijan edistymiselle (Gelb 1994, 116). Oppimisprosessissa sitä vastaan voi toimia esimerkiksi yksinkertaistamalla tehtävää. Katsoessaan uutta nuottia, pitkää, tuntematonta kappaletta, joka sisältää paljon merkkejä ja säveliä – risuaitaa – oppilas tuntee usein voimattomuutta ja ahdistusta. Tällöin kannattaa siirtää katse pois kokonaisuudesta ja tehdä pala kerrallaan (Saraste 2006, 182).

Oppilaalle on hyvä antaa kokemus siitä, että ei tarvitse onnistua tai tehdä täydellisesti; on annettava myös mahdollisuus olla tekemättä. Opettajana on tärkeää miettiä mihin asioihin kiinnittää huomiota ja miten asiat ilmaisee. Asennon korjaaminen esimerkiksi voi synnyttää lapsen kehossa virheasentoja, koska hän pyrkii täyttämään opettajan odotukset, mutta ei osaa vielä tiedostaa kehoaan. Hyvä keino korjata esimerkiksi selän asentoa onkin viedä käsi kevyesti oppilaan lapaluiden kohdalle ja pyytämään häntä tuntemaan, että hänen selkänsä on vapaa, leveä ja pitkä. Jos pyytää oppilasta paneman selän suoraksi, hän helposti vetää sen yliasentoon ja pidättää hengitystään. Yleensä asento pysyy noin kaksi tahtia ja painuu jälleen kasaan.

Kehon vapaa käyttö edistää oppimista, se lisää varmuutta ja helppouden tunnetta. Opettaja saattaa miettiä yksinkertaista tehtävää antaessaan, onko siitä oikeasti hyötyä, onko helpon harjoituksen tuottamalla vapaudella kehossa mitään merkitystä kokonaistilanteen kannalta. Vapaus on kuitenkin olotila, jonka keho valitsee aina, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Kun sen on saavuttanut yksinkertaisessa tehtävässä, on mahdollista säilyttää se myös silloin, kun etenee haasteellisempaan. Etenemällä kiirehtimättä ja keinot huomioiden säästää paljon turhautumista myöhemmässä vaiheessa. (Saraste 2006, 182.)

Kokonainen ihminen

Musiikin oppiminen on luovaa työskentelyä. Jos sitä tehdessämme katsomme ainoastaan lopputulosta, pyrimme johonkin, mistä meillä on jo olemassa tietty käsitys, mielipide, mielikuva. Silloin suljemme pois mahdollisuuden, että lopputulos voisi olla tai sisältää myös jotakin, mitä emme ole osannut ottaa huomioon. Jotakin paljon laajempaa tai syvempää kuin alkuperäinen käsityksemme oli. Alexander-tekniikan aloittaminen on eräällä tavalla hyppy tuntemattomaan. Me emme etukäteen tiedä, mitä tapahtuu, kun lakkaamme sekaantumasta kehomme ja mielemme toimintaan. Annamme potentiaalimme tulla käyttöön yrittämättä arvioida, onko sitä tarpeeksi tai onko se oikeanlaista. (Gelb 1994, 117.)

Eräs Alexander-tekniikan ohjaaja Virossa puuskahti yleisölleen, joka koostui lähinnä taiteen perusopetuksen opettajista: “Minä työskentelen tällä hetkellä korkeakoulussa teidän työnne seurausten kanssa!” Hän oli kehottanut opettajia antamaan vähemmän painoa tavoitteiden ja suoritusten saavuttamiseen ja pyrkiä paremmin lukemaan oppilasta, tunnistamaan hänen mielentilansa, ottamaan hänet huomioon kokonaisuutena. Jos oppilas tulee tunnille esimerkiksi allapäin vetäen itseään hartioista kasaan, on turha lähteä tekemään töitä sormen kanssa. Lihastonus on väärä. Sellaista kättä ja sormea ei hyödytä harjoittaa.

Kun oppilaan ajatukset saa johdetuksi toisaalle ja mielen kirkastumaan, fyysinen lopputulos on optimaalinen. Toistuva pakotettuna tai peloissaan soittaminen voi jättää kehoon vahvan muistijäljen, joka aktivoituu aina soittimen ääreen istuessa, vaikka alkuperäiset pelonaiheuttajat olisivat poistuneet elämästä jo kymmeniä vuosia sitten.

Kehon jännitys syö keskittymiskykyä. Keskittyminen on monelle ihmiselle, että ajatukset supistetaan tiukasti yhteen asiaan. Silmät puristetaan kiinni, hengitystä rajoitetaan. Keskitytään siihen, että ajatus ei pääse harhailemaan. Tästä seuraa, että ihminen suhtautuu työntekoon jännittyneesti. Jännittymällä, estämällä hengitystä kulkemasta vapaasti, estämme itseämme toimimasta itsellemme edullisella tavalla. (Saraste 2006, 93.)

Aika istuttaa ja aika repiä maasta

Päivi Saraste väittää kirjassaan, joka käsittelee Alexander-tekniikkaa laulajan näkökulmasta, että laulajan ääni ei rasitu sen käytöstä. Ääni rasittuu sen väärinkäytöstä. (Saraste 2006, 182.) Sama asia on siirrettävissä pianonsoittoon: jos soittaminen sattuu tai on hankalaa, tai jos kysymyksessä on hahmottamisongelma, pohjimmainen tekijä löytyy, uskaltaisin sanoa, poikkeuksetta väärästä kehonkäyttötavasta, ylimääräisistä tiedostamattomista jännityksistä, joilla häiritsemme jokapäiväistä elämäämme. Kehon väärinkäyttö aiheuttaa myös henkisiä lukkoja.

Keho on ihmisen ainoa tunnevarasto. Kun joku tunne ei voi tulla ilmaistuksi, me varastoimme sen lihasjännityksenä kehoon. Kehossamme voi olla paljon pidätettyä itkua ja naurua, tukahdutettuja vahvuuksia ja heikkouksia. Alexander-työ tapahtuu kehon kautta, mutta se vaikuttaa vahvasti myös mieleen ja tunteisiin. Kun kehosta vapautuu lihasjännitystä, se voi vapauttaa myös tunnemuistoja. (Saraste 2006, 81-82.) Oppilaan on itse tehtävä työ ja itse oivallettava ja löydettävä uudet toiminta- ja ajatusmallit, mutta opettaja voi auttaa hoksaamaan asioita ja siten helpottaa ja nopeuttaa muutoksen syntymistä. (Saraste 2006, 75). Optimaalinen tilannehan olisi, jos muutosta ei edes tarvittaisi, vaan lapsi olisi saanut säilyttää vapaan kehonkäyttönsä myös arkihaasteiden lisääntyessä.

Se, millä vauhdilla tiedostamisen prosessi etenee, ei lopulta ole tärkeää (Saraste 2006, 76). Itse olen huomannut, ettei sitä edes voi kiirehtiä. Kaikella on aikansa: ”On aika istuttaa ja aika repiä maasta, on aika purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.” (Raamattu, Saarn. 3:1-). Tätä ajattelutapaa voisi soveltaa käytäntöön nykypäivänkin ihminen. Saavuttaakseen jotakin uutta on ehkä luovuttava vanhasta. On ehkä jopa luovuttava jostakin totena pitämästään. On otettava se riski, että prosessi on kivulloinen ja että lopputulos on tuntematon. Mitään välivaihetta ei voi hypätä yli. Muutokset tulevat silloin, kun on niihin valmis. Se vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa niin oppilaalta kuin opettajalta.

Kirjoittaja:

Minna Kukko 2020, Savonia- ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Gelb, Michael. 1994. Ryhtiä elämään. Johdatus Alexander-tekniikkaan. Suomentanut Päivi Saraste-Halme. Porvoo: WSOY. Englanninkielinen alkuteos Body learning. An introduction to the Alexander technique 1981.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Otava.

Saraste, Päivi. 2006. Suuntana vapaus. Alexander-tekniikan perusajatuksia. Laulaminen ja äänenkäyttö Alexander-tekniikan valossa. Kuopio: Kuopion Alexander-tekniikka.