”Kivoja liikkeitä musiikin tahtiin” – koreografia vai kilpailuohjelma?

Tanssialan ammattilaisena otsikon lukiessasi saatoit havahtua sanan ”ohjelma” kohdalla. Ehkä koit lievää ärsyyntymistä, ehkä epäilit kirjoittajan ammattitaitoa. Ei hätää, se oli siinä tarkoituksella.

Kieli muokkaa ajattelua. Se, millä sanoilla tanssista keskustelemme, on merkityksellistä ja kehittää alaa eteenpäin termien suuntaan. ”Ohjelma” on termi, jota käytetään paljon voimistelussa. ”Joukkueet” esittävät erilaisia ohjelmia – lyhyitä esitysnumeroita, jotka yleensä sisältävät jonkin yhtenäistävän teeman, mikä toistuu musiikissa, puvustuksessa ja ilmaisussa.

Kirjoitan tässä artikkelissa kokemuksestani ja pohdinnastani kilpailukoreografian tekemisestä pienryhmälle show- ja kaupalliseen tanssiin painottuvassa koulussa. Oppilaat ovat 17–18-vuotiaita. Oma tanssitaustani koostuu vahvasti nykytanssin ja muun taidetanssin sekä hiphop tanssin lainalaisuuksista. Nuoruusiän tanssikokemukseni sijoittuvat kuitenkin showtanssin voimisteluseuran kilpailutoimintaan, mikä on myös yleisesti tunnettu kilpailujen rakenne Suomessa.

Tanssilla ja voimistelulla sama kilpailupohja

Suomessa varsinkin showtanssin harrastaminen pohjautuu nykyään laajalti kilpailutoimintaan. Useat tanssikoulut sekä opettajat markkinoivat itseään tanssijoiden kilpailusaavutuksilla. Toiminta tähtää usein joko näkyvästi tai näkymättömästi kilpailuun osallistumisiin niin soolo-, duo-, pienryhmä- kuin muodostelmaesityksillä.

Kilpailutoiminnan juuria ei ole tarpeen tässä kirjoituksessa tarkkaan metsästää, mutta sen tiedämme, että suomalainen naisvoimistelu on vaikuttanut koko taidetanssin ja samaa historiapolkua seuraten myös showtanssin kentän kehitykseen.

Varhaisen suomalaisen modernin tanssin kaksi keskeistä vaikuttajaa olivat Isadora Duncan (1878–1927) ja Emile Jaques-Dalcroze (1865–1950). Rytmiseksi voimisteluksi kutsutuilla harjoituksilla Dalcroze muutti musiikin liikkeeksi (Makkonen 2003.)

Idea edellä, tutun kautta tuntemattomaan

Oma työskentelytapani yhdisteli sekä idealähtöistä että liikelähtöistä koreografian tekemisen tapaa. Tein koreografian syyskaudella 2019. Ensimmäinen kilpailu oli edessä joulukuussa. Meillä oli vain viisi 60 minuutin pituista kertaa aikaa oppia ja harjoitella koreografia pienryhmän kanssa. Tämän vuoksi karsin listaltani saman tien pois kaikki tanssijoita tekemisprosessiin osallistavat keinot, mikä on yleensä työskentelyssäni oleellinen työkalu. Päädyimme opettelemaan koko esityksen karkeasti kolmessa kerrassa. Jäljelle jäi kaksi ja puoli kertaa tunteiden esiin kaivamiselle, liikkeiden hiomiselle ja fiilistelylle.

Koreografian tekeminen lähti ideasta. Olin pyöritellyt mielessäni aihetta naiseudesta ja nykyajan naiskuvasta. Tiesin tarttuvani suureen aiheeseen varsinkin, kun aiheen käsittelylle aikaa on noin kolme minuuttia. Aihe kuitenkin inspiroi minua, joten päätin hyödyntää sitä, mutta muokata sen ryhmälle sopivaksi – kaventaa näkökulmaa ja tehdä siitä yleismaallisemman.

Koreografian liikkeissä hyödynsin nykytanssille ominaista liikekieltä, johon kuuluvat maadoitus, turhan muodollisuuden riisuminen sekä voiman käyttö dynaamisuutta vaihdellen. Lisäsin koreografiaan showtanssitunneilta tuttuja liikkeitä, kuten tiettyjä hyppyjä – näin koreografiassa oli myös valmiiksi tuttuja elementtejä tanssijoille. Tietyt liikkeet toivat koreografian myös vertailukelpoisempaan asemaan show- ja voimistelupainotteisten koreografioiden kesken.

”Kilpaileva keho” myös osa suomalaisen tanssin kilpakulttuuria

Taide- ja showtanssin kilpailukulttuurista ei ole tiettävästi tehty Suomessa tutkimusta. Sen sijaan varsin tuore väitöskirja ilmestyi vuonna 2010 (Weisbrod) amerikkalaisesta kilpailutanssista, joka vastaa pääpiirteissään mielestäni Suomessa toteutettavaa kulttuuria – onhan genren virtaukset pääosin lähtöisin juuri Yhdysvalloista.

Vaikka monet liikepraktiikat nojaavat toistoon, tämä tietty käyttö on suunniteltu tuottamaan tiettyjä kuvia, jotka ovat identtisiä tai parempia kuin ne, jotka on tuottanut toinen kilpaileva keho (competition body). Tämä toisto varmistaa kilpailevan kehon kyvyn suorituksen täsmällisyyden, mikä takaa menestyksen kilpailussa (Weisbrod 2010, 73.)

Weisbrod kuvailee väitöskirjassaan kilpailevan kehon mallin ”competition body”, joka on näkemykseni mukaan tuttu esimerkiksi Suomen Performing Arts -kilpailun näyttämöltä. Kilpaileva keho on tietynlainen ja se harjoitutetaan tietyllä tavalla. Weisbrod kirjoittaa, että muunkinlaiset kehot ilmenevät tanssikilpailuissa, mutta ne eivät menesty yhtä suurella varmuudella. Hän ei ole vain rakentunut kilpailun rakennetta varten, vaan myös kilpailun rakenteen vuoksi (Weisbrod 2010, 73). Kyse on noidankehästä.

Kilpaileva keho hyödyntää erityisesti kuvia peilissä tanssitunnilla ja harjoituksissa. Hän muokkaa esiintymistään näiden pohjalta jatkuvasti nähdäkseen, onko hän suorittanut liikkeen täsmällisesti, kuten hänen esittävä kehonsa (Weisbrod 2010, 74.)

Yhdysvaltalainen kilpailutanssin kenttä luo siis rakenteellaan tietynlaisia kehoja ja tietynlaista liikettä, mikä ei ole määriteltävissä yhden lajin tai tekniikan alle. On kuitenkin nähtävissä jo yhteneväisyyksiä näiden kehojen ja liikekielen kesken. Samaan suuntaan ollaan kokemukseni mukaan kulkemassa myös Suomessa kilpailtavan showtanssin saralla.

Ilmaisu on yksi liike muiden mukana?

Showtanssissa ja varsinkin kilpailtavassa tanssissa ilmaisu ja varsinainen tanssin flow jää usein irralliseksi. Oma mututuntumani sanoo, että syynä on joko ensisijainen keskittyminen tekniseen suorittamiseen ja sen vuoksi ajan riittämättömyys tai yleinen ohjautuvuus kohti virtuositeetin ihailua. Tätä ajatusta toistaa pienryhmässä yhden tanssijan kommentti koreografiasta: ”Ihanaa, kun kerrankin saa ilmaista!”

Tanssikouluissa varsinkin joulu- tai kevätnäytösten esityksiä tehdessä oppilaat kysyvät usein: ”minkälainen ilme meillä on?” Tämä kertoo ajatusmaailmasta, jonka mukaan ilmaisu voidaan rajata tanssijan kasvoillaan esittämään ilmeeseen. Se kertoo myös siitä ajatuksesta, että ilmaisu on jonkinlainen tanssijan kehosta eriteltävä asia, jonka voi samaistaa harjoiteltavan liikkeen treenaamiseen.

Oman näkemykseni mukaan ilmaisu on asia, joka parhaiten ilmentyessään esityksessä, voidaan opetustilanteessa tiivistää tarinan muotoon. Tanssijan on tiedettävä, minkälaista tarinaa hänen on tarkoitus kertoa – oli tarina sitten näkyvä tai näkymätön. Ilmaisun voi mystifioida ja niin usein tanssissa tehdäänkin. Toisaalta sen tiivistäminen on vaikeaa, eikä mikään termistö kata ilmiötä tarpeeksi laajasti, tehden siitä näin ollen mystisen.

Prosessissa itseäni jäi jopa pelottamaan se, että ilmaisun työstämiselle jäi vähän aikaa. Työstöprosessin toiseksi viimeisellä treenikerralla kävi ilmi, että tanssijat eivät olleet herkistyneet lainkaan kuuntelemaan esityskappaleen sanoja – mitkä olivat varsin tärkeät koreografian tarinankerronnassa. Tästä seurauksena ohjasin jokaisen tanssijan makuulle salin lattialle, sulkemaan silmänsä ja kuuntelimme kappaleen kerran sanasta sanaan.

Viimeisen treenikerran jälkeen tanssijat alkoivat selkeästi ottamaan esitystä ja koreografiaa omakseen. Koin onnistuneeni koreografina ja minua helpotti ajatus siitä, että esitys tulee kehittymään vielä kilpailukauden aikana. Eri kilpailut kehittävät koreografiaa eri suuntiin ja treenikerrat kilpailujen välissä antavat tilaa myös pienille muutoksille ja hiomisille.

Kilpailu toisia vastaan testaa omia kykyjä

Koreografian päätarkoitus oli toimia kilpailuesityksenä useissa erilaisissa kilpailuissa. Ryhmä halusi osallisua niin Finnish Dance Organizationin järjestämiin suurin Performing Arts -kilpailuihin kuin pienempien seurojen järjestämiin katselmuksiinkin. Ensimmäisessä kilpailussa Magic Move -tanssikatselmuksessa pienryhmä sijoittui hopealle, sarjassa oli yhteensä seitsemän esitystä.

Kilpailukoreografian tekeminen oli lähtökohtaisesti itselleni haastavaa. Esittävän taiteen alalla kilpaileminen on ristiriitaista. Taiteeseen ylipäänsä kuuluu oleellisena osana vapaus niin katsojan kuin tekijän toimesta ja kaikkien teoksien asettaminen samoihin raameihin on väistämättä väkinäistä ja tekee toiminnasta yksiulotteista. Toisaalta tanssikoulussa opiskelevalle nuorelle kilpailut saattavat olla tärkein, motivoivin tai jopa ainoa keino arvioida omia taitoja.

Kilpailu houkuttelee laajempaa katsojakuntaa kuin koulun esitykset. Tuomaristopaneelin odotetaan tuovan kilpailuun ammattitaitoisempaa näkemystä kuin yleisö, mikä tekee kilpailutapahtumista ammattimaisempia. Tanssija voi esimerkiksi kohdata saman tuomariston koe-esiintymisessä työpaikkaa varten. (Weisbrod 2010, 23-24.)

Hyväpaha kilpailu

Kilpailu niin hyvässä kuin pahassakin, on ensisijainen paikka tanssitreenaamiselle eri tanssitaustaisille ja eri kokemuksia omaaville amatööritanssijoille Yhdysvalloissa (Weisbrod 2010, 5).  Mielestäni sama pätee myös Suomen tanssin harrastuskenttään.

Kilpailukulttuuri perustuu vertaamiseen, joku on aina arvioitavassa asiassa toista parempi tai huonompi. Kilpailu saa ajattelussa ja keskustelussa usein negatiivisen sävyn, mutta oleellista on aina suhteuttaa asiat ja tarjota monipuolista tietoa oppilaille.

Esimerkiksi kilpailuihin vahvasti tähtäävässä tanssikoulussa on mielestäni tärkeää ruokkia tanssijoita myös muilla esiintymisvaihtoehdoilla sekä keinoilla arvioida omaa työskentelyään, kuin ainoastaan vertaamalla itseään muihin.

Näitä keinoja ovat esimerkiksi:

• oman kehityksen vertailu edellisen ja nykyisen kauden välillä
• tietyn taidon kehittymisen vertaaminen harjoittelumäärään
• omien tavoitteiden asettaminen ja niitä kohti työskentely
• kannustamisen kulttuuri tanssitunneilla ja positiivinen vertailu.

Kirjoittaja:

Emma Heinonen 2020, Savonia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Burrows, J. 2010. A Choreographer´s Handbook. Lontoo: Routledge.

Hämäläinen, S. 1999. Koreografian opetus- ja oppimisprosesseista. Väitöskirja. Teatterikorkeakoulu Acta Scenica 4. Viitattu 2.2.2020.

Isokorpi, T. 2013. Huippuosaamisen pedagogiikka – Näkökulmia oman ammatillisen huippuosaamisen saavuttamiseksi. Hämeen ammattikorkeakoulu. Viitattu 2.2.2020. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/67052/Huippuosaamisen+pedagogiikka_e.pdf;jsessionid=BA5C02CD30E9AB6EF21DDB03777199E0?sequence=1

Kirjoittajan omat muistiinpanot.

Makkonen, A. 2003. Suomen taidetanssin historiaa. Taideyliopiston teatterikorkeakoulun julkaisusarja 57. Viitattu 6.11.2019.

Mero, A. 2012. Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus. Lahti: VK-Kustannus Oy.

Opetushallitus. 2017. Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2017. Viitattu 2.2.2020.

Saarikoski, H. 2003. (Toim.) Tanssi tanssi – Kulttuureja, tulkintoja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Weisbrod, A. 2010. Competition Dance: Redefining Dance in the United States. Väitöskirja. University of California Riverside. Viitattu 29.12.2019. https://escholarship.org/uc/item/6924g6c6#main