Itseohjautuvuus musiikinopiskelussa

Itseohjautuvuus on nykyisin nousussa oleva, ja varsinkin musiikin alalla tärkeä käsite; soittotunteja on yleensä vain yksi viikossa ja muu aika oppilaan tulisi käyttää itse mahdollisimman hyvin hyödyksi. Artikkelissani avaan, mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan, mitä ominaisuuksia sen toteutumiseen vaaditaan ja minkälaisia työkaluja opettajat ja oppilaitokset voisivat käyttää oppilaittensa kanssa sitä vahvistaakseen. Lisäksi jaan omia näkemyksiäni ja kokemuksiani itseohjautuvuudesta ja musiikin opiskelusta.

Mitä itseohjautuvuus tarkoittaa?

Itseohjautuvuudella tarkoitetaan oppijan kykyä ohjata omaa oppimistaan (Itseohjautuvuus n.d). Käsitys itseohjautuvasta oppijasta liittyy humanistiseen ihmiskäsitykseen. Jokainen ihminen on enemmän tai vähemmän vastuuntuntoinen. Humanistinen ihmiskäsitys korostaa ihmisen potentiaalia oppimiseen ja kehittymiseen. Itseohjautuvuuteen liittyy myös suomen kielessä useita termejä, jotka ovat merkitykseltään lähellä toisiaan: mm. itsekasvatus, autonomia, omaehtoinen oppiminen. Jotkut pitävät itseohjautuvuutta yhtenä osana metaoppimista, eli oppimaan oppimista. Itseohjautuvan oppimisen peruslähtökohtana on, että oppija on avoin omille oppimistarpeilleen ja on oman oppimisensa ohjaaja. Ideaalisesti, itseohjautuva opiskelija on sisäisesti motivoitunut ja itseään sekä oppimistaan ja sen tuloksia tarkkaileva, kontrolloiva ja arvioiva (Virta 2009, 8.)

Näpänkankaan (2004, 10) mukaan mm. avoimuus uusille oppimismahdollisuuksille ja kokemuksille, positiivinen käsitys itsestään oppijana, aloitteellisuus, itsenäisyys ja suunnitelmallisuus sekä luovuus ja tulevaisuuteen suuntautuminen ovat hyviä itseohjautuvan oppijan tunnusmerkkejä. Näpänkangas toteaa itseohjattuun oppimiseen liitettävän usein käsityksen eristyksissä ja yksin tapahtuvasta työskentelystä. Itseohjauksellisuus ei kuitenkaan vaadi jättäytymistä sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Päinvastoin itseohjatun oppijan tunnusmerkkeihin tulee liittää myös kyky tehdä yhteistyötä toisten kanssa. (Näpänkangas 2004, 7.)

Mitä tämä merkitsee sitten musiikin maailmassa? Meidän alallamme itseohjautuva oppilas on ensinnäkin sisäsyntyisesti musiikista kiinnostunut; ilman motivaatiota ei juuri voi syntyä omaehtoista oppimista. Parhaimmillaan itseohjautuva musiikinoppilas voisi esimerkiksi löytää itse itselleen sopivia kappaleita, tekniikkaharjoituksia ja kuunnella eri versioita kappaleista kriittisellä korvalla. Oppilas voisi myös vaikka nauhoittaa omaa soittoaan ja käyttää jo työkalupakissaan olevia pedagogisia avuja itsensä opettamiseen ilman erillistä opettajan avustusta. Jo opittujen taitojen hyödyntäminen ja soveltaminen eri kappaleissa tai musiikillisissa tehtävissä kuuluvat myös itseohjautuvan muusikon tunnusmerkkeihin.

Itseohjautuva musiikinoppilas olisi varmasti modernille soitonopettajalle monien mielestä helpotus, ja kokemukseni mukaan tähän suuntaan me tulevat opettajat olemme pyrkimässä. Behavioristinen oppimiskäsitys on vahvasti väistymässä kongitiivis-konstruktivistisen oppimiskäsityksen tieltä ja tämä näkyy jo nykyisessä soitonopetuksessa selvästi.

Itseohjautuvan oppimisen tukeminen

Kuopion konservatorion opetuksen ja muun toiminnan lähtökohtana on oppilaskeskeisyys. Oppilaitos on olemassa oppilaitaan varten ja pyrkii kaikissa suhteessa toimimaan heidän parhaakseen. (MPOPS 2016, 3.) Jos opetussuunnitelma selvällä suomenkielellä näin linjaa, ja sitä noudatetaan, on Kuopion konservatorion oppilailla varmasti hyvä olla.

Oppilaskeskeisyys on siinä mielessä hyvä aasinsilta itseohjautuvuuteen, että jos jokainen oppilas otetaan yksilönä huomioon, otetaan myös heidän henkilökohtaiset tavoitteensa, motivaationsa ja potentiaalinsa. Näpänkangas (2004, 9.) kirjoittaa, että opettajan tulisi huomioida oppijoiden yksilöllisyys ja auttaa heitä kehittämään oma persoonallinen oppimistyyli oppimaan oppimisen ja itsearvioinnin taitoja unohtamatta. Itseohjautuvuuteenkin tulee oppia, tuskin kukaan osaa sitä luonnostaan. Jos oppilaita kannustetaan soittotunneilla aktiivisuuteen, luovuuteen ja itseohjautuvuuteen (MPOPS 2016, 3), niin sivutuotteena sitä tarttuu varmasti ainakin joidenkin oppijoiden matkaan.

Nykyisessä, konstruktivistisessa oppimiskäsityksessä opettaja ei ole enää samalla tavalla tilanteen herra, kuten ehkä ennen vanhaan saattoi olla. Opettaja voi tavallaan astua oppilaan ”vierelle” kanssaoppijan rooliin ja kohdata yhdessä oppilaan kanssa haasteet ja ohjailla oppilasta löytämään juuri hänelle sopivat ratkaisumallit. Näpänkangas (2004, 9) kuitenkin muistuttaa, että itseohjautuvan työskentelyn alkuvaiheessa opettaja ei voi heti heittäytyä pelkästään ohjaavaan rooliin. Ennen toiminnan käynnistymistä ja myös sen alkuvaiheessa opettajan on oltava aktiivinen. Toiminnan käynnistäminen on jatkon kannalta kriittinen vaihe ja suunnitteluun on sen aikana panostettava riittävästi. Tätä samaa meille tuleville musikkipedagogeillekin on painotettu, varsinkin ryhmäpedagogiikan puolella. Ensin pitää luoda tukeva pohja toiminnalle ja vasta tilanteen tasaannuttua voi siirtyä enemmän taka-alalle.

Itseohjattua oppimista tukeakseen opettajan tehtävänä on auttaa oppijaa löytämään uusia itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia ja auttaa oppijoita selventämään omia tavoitteitaan ja huomaamaan ero asetettujen tavoitteiden ja nykytilan välllä (Näpänkangas, 2004, 9). Musiikinopetuksessa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että opettaja pyrkii löytämään oppilaalleen mieleistä soitettavaa, varsinkin, jos pedagoginen vainu kertoo oppilaan olevan epämotivoitunut työvaiheessa olevista kappaleista.

Opettajaa voi mielestäni auttaa oppilaittensa musiikkimakuun ja persoonallisuuteen tutustuminen. Eron löytäminen asetettujen tavoitteiden ja nykytilan välillä kuvaa hyvin esimerkiksi tulevaisuudessa häämöttävää tasosuoritusta. Tasosuoritusten läpipääsemiseen on nykyisin hyvin selkeät kriteerit, kuten on myös jokaiselle arvosanalle läpipääsemisestä ylöspäin. Jatkuva arviointi ja oppijan laittaminen itse arvioijan paikalle, eli itsearviointi voisivatkin olla mainioita työkaluja nykytilan ja tulevaisuuden tavoitteen eron konkretisoinniksi.

Omia näkemyksiä itseohjautuvuudesta musiikin työkentällä

Henkilökohtaisesti olen itseohjautuvuuden suhteen verrattaen myöhäiskukkija, opin siihen ehkä vasta silloin kun tein jo ammattiopintoja Joensuun Konservatoriolla. Niin paljon kun pidinkin musiikkiopistoaikaisesta opettajastani ja koulustani, voin myöntää että minua ei silloin mielestäni kannustettu itseohjautuvuuteen kovinkaan paljoa. Heti kun sain aiheeseen sisäsyntyistä motivaatiota, olin jo sen verran vanha, että osasin ruveta etsimään tietoa itse ja kysymään opettajilta oikeanlaisia kysymyksiä asioihin, jotka minua askarruttivat.

Motivaatio on mielestäni koko aiheessa avainasemassa koko listan kärjessä. Minun oma motivaationi lähti liikkeelle sykähdyttävästä musiikkikokemuksesta, jonne oma opettajani minut ensin pakotti lähtemään. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. Itseohjautuvaa toimintaa mahdollistaakseen opettajan tulisi saada laukaistua oppijassa jokin sisäsyntyinen palo musiikkia kohtaan, varsinkin jos sitä ei valmiiksi ole. Kaikille sitä ei ikinä tule, soittotunneille voidaan mennä esimerkiksi ihan vaan siitä syystä, että oppilaan vanhemmat haluavat käyttää lastaan tunneilla.

Motivaation löydyttyä opettajan olisi mielestäni tärkeää pyrkiä ylläpitämään sitä asettamalla oppilaan kanssa yhteisiä tavoitteita ja tarpeeksi, mutta ei liian, haasteellista soitettavaa. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen” on lause, mitä klassisena muusikkona kuulee usein. Tämä voi kuullostaa raa’alta kontekstista irroitettuna. Sillä ei tietenkään tarkoiteta, ettei ikinä pitäisi olla tyytyväinen itseensä. Onnistuneiden konserttien ja tutkintojen jälkeen olisikin syytä taputtaa itseään selkään ja nauttia välietappien suorittamisista täysin rinnoin. Mainitsemallani lauseella yritetään lähinnä hakea sitä, että ollakseen mahdollisimman hyvä soittaja, tulee havaita omia puutteitaan yhä enemmän.

Itseohjautuvuus ei klassisen musiikin puolella mielestäni tarkoita sitä, että oppilaan tulisi löytää ratkaisumallit kaikkeen itse. Esimerkiksi oma soittimeni, klassinen piano, on teknisesti hyvin vaativa soitin ja juuri ne tekniset, käden käyttöön liittyvät asiat olisi hyvä oppia kädestä pitäen, jopa miltei kopioiden, niiden oikeaoppista haltuunottoa varten. Toki niitäkin voi itse harjoitella, ja monet huippuopettajat sanovatkin, että kannattaa kokeilla miltä piano tuntuu, kokeilla eri sormien ja käden asentoja, käden painoja ja soittotyylejä. Kaikessa soittamisessa tärkeää on kuitenkin rentous, ja tätä opettajien olisi hyvä painottaa oppilailleen sekä hyvän tekniikan edistämiseksi että vammojen välttämiseksi.

Miten sitten pyrin itse toteuttamaan uutta oppimiskäsitystä ja tukemaan itseohjautuvuutta? Jo nykyisten oppilaitteni kanssa yritän pitää huolta siitä, että kyselen heiltä kappaleisiin liittyviä kysymyksiä, enkä anna suoraan toimintamalleja vaan lähinnä työkaluja siihen, että he voisivat tehdä omia päätöksiä esim. kappaleen tulkinnan suhteen. Tavoittelen myös sitä, että oppilaitteni soittama ohjelmisto olisi heille mieleistä ja etenemme tahdissa, joka on ennalta sovittua ja oppilaille sopivaa.

Tulevaisuudessa toivon, että uskallan antaa oppilailleni mahdollisuuden kyseenalaistaa kaiken, esim. opetukseni, heidän oman soittonsa laadun, tunnettujen konserttisoittajien soiton, ja jopa sen, että onko nuotti tarpeeksi autenttinen, eli kannattaako soittaa juuri niinkuin siinä lukee. On hyvin mahdollista, että tulee tilanteita, joissa tällainen opetustyyli ei vain yksinkertaisesti ole mahdollinen tai ei ainakaan niin tehokas kun voisi olla. Tällainen voisi olla esimerkiksi kansalaisopiston opettajan pesti, missä soittotunnit kestävät vain 22 ja puoli minuuttia per henkilö. Aika on hyvin lyhyt, varsinkin kun olen tottunut saamaan itse opetusta ammattikorkeakoulun soittotunneilla 90 minuuttia kerralla. Äkkiseltään tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa en ehkä kyselisi niin paljoa, vaan opettaisin vaan kädestä pitäen niin paljon kuin siinä ajassa kerkeäisin, jos haluaisin olla mahdollisimman tehokas. Oppilaalle voisi ehkä kuitenkin jakaa tietoutta, esim. sähköisessä muodossa, hyviä linkkejä erilaisiin tekniikkavideoihin tai tulkintoihin tms. Pääajatuksena haluaisin välittää kuitenkin sen, että opetustavat ja oppimiskäsitykset eivät ole mielestäni pelkästään sidonnaisia nykyaikaan ja menneisyyteen, (kuten konstruktivistisen ja behavioristisen vastakkainasettelu), vaan ne voivat olla hyvin myös tilannesidonnaisia ja ne eivät koskaan täysin sulje toisiaan pois.

 

Kirjoittaja: Jussi Immonen 2018, Savonia-ammattikorkeakoulu

 

Lähteet:

Itseohjautuvuus. N.d. Jyväskylän yliopisto. Esteetön kielikeskus. Viitattu 10.11.2017. https://kielikeskus.jyu.fi/esteeton/itseohjautuvuus

MPOPS 2016. Kuopion konservatorion musiikin perusopetuksen opetussuunnitelma. Viitattu 10.11.2017 https://www.kuopionkonservatorio.fi/wp-content/uploads/2016/02/musiikin_perusopetuksen_ops.pdf

Näpänkangas J. 2004. Itseohjatun oppimisen tukeminen ammattikorkeakoulun opetuksessa. Oppimisportfolio, AMK. Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Ammatillinen opettajakorkeakoulu. Viitattu 10.11.2017 http://www.oamk.fi/amok/pro_forma/Jouni_Napankangas_04.pdf

Virta K. N.d. Metakognitiivisten taitojen kehittäminen. Opiskeluopas. Viitattu 10.11.2017 http://users.utu.fi/kavirt/webopaskorjattu/opas1.4.htm

Jätä kommentti