Kokemuksia Länsi-Afrikasta – Seitsemän viikkoa rytmimusiikin juurilla Beninissä
Jokapäiväistä on meren taukoamaton kuohunta, suolainen ja kostea tuuli, aamuisin nopeasti ylös ponnahtava aurinko ja illalla hetkessä päälle laskeutuva syvä pimeys. Vuohet, kanat ja muut eläimet vapaina kaduilla, värikkäitä liskoja kaikkialla, moskiitot, mopotaksit, kalastajat vetämässä verkkoja rumpuryhmän säestäessä työntekoa… Jo pelkkä arki täällä on minulle niin uutta ja erilaista.
Vielä aivan oma lukunsa on afrikkalainen rytmiikka. Beniniläisten rytmitaju tuntuu olevan kuin toisesta maailmasta. Se tuntuu rennolta ja joustavalta, mutta toisaalta hyvin tarkalta ja monikerroksiselta. Miten ihmiset oppivat soittamaan ja tanssimaan sillä tavoin? Miten musiikki näkyy arjessa? Entä voiko Länsi-Afrikassa elättää itsensä keikoilla ja opettamisella? Lisäksi pohdin, mitä musiikin ammattilaisuus paikallisille Beninissä ylipäätään merkitsee, ja halusin myös selvittää, millaisia ovat paikalliset rumputunnit.
”Yovo, yovo, bonsoir =(Youtube)
Näin kuuluu lasten rytmikäs, toistuva hokema, jolta kukaan valkoinen ei voi välttyä kävellessään Grand-Popon trooppista kuumuutta hohkavilla hiekkateillä. Beninissä olin ”yovo”. Se on minan ja ewen kieltä ja sitä käytetään valkoisesta ihmisestä, vieraasta (Pörsti 2011). Sanaa käyttävät kaikki paikalliset, mutta eniten sitä kuulee juuri lasten suusta. Muukalaiseksi itseni kyllä tunsinkin. Meitä valkoisia oli Beninin Grand-Popossa niin vähän, että pian tulomme jälkeen koko kylä kyllä tiesi, keitä me olemme ja että asumme Villa Karossa, suomalais-afrikkalaisessa taiteilijaresidenssissä aivan Guineanlahden rannalla. Saimme stipendin Villa Karoon työparini Saara Kuhasen (tanssija) kanssa.
Musiikin asema elämässä
Musiikki kuuluu beniniläiseen arkeen hyvin vahvasti, sen sain selkeästi huomata Beninissä ollessani. Kalastajat laulavat kalastaessaan ja rumpali/rumpalit seuraavat heitä kilisyttäen peltipönttöjä ja/tai ”kelloja” (gongeja).
Ihmiset laulavat myös siivotessaan, tehdessään ruokaa ja niin edelleen. Täten työn tekemisestä tulee heille kevyempää. Musiikki antaa energiaa ja auttaa unohtamaan työnteon rankkuuden (Amour 2015).
Arjen lisäksi musiikki ja tanssi kuuluvat olennaisesti kaikenlaisiin ilon juhliin, kuten häihin ja hautajaisiin. Kyllä, hautajaisetkin, mikäli vainaja oli vanha ihminen, ovat täällä iloinen ja iso tapahtuma. Siellä lauletaan, soitetaan ja tanssitaan muun muassa perinteisen Agbadja-rytmin mukaan. Agbadjan keskeinen sanoma on elämän jatkuminen. Vanhan ihmisen kuolema on täysin luonnollista, eikä sitä kannata jäädä liiallisuuksiin suremaan, elämä maan päällä jatkuu. (Amour 2015.) Kuolemaan suhtaudutaankin täällä juhlista päätellen huomattavasti positiivisemmin kuin vaikkapa Suomessa. Ainakaan itselläni ei tulisi mieleen pistää tanssiksi kesken sukulaiseni hautajaisten.
Zangbeto-seremonia
Itse sain todistaa hautajaisten iloista tunnelmaa päästessäni vieraaksi erään paikallisen, 80-vuotiaana kuolleen, voodoo-rumpalin (Mr. Jeannot Agbotkou) jäähyväisseremoniaan. Nämä hautajaiset olivat itse asiassa monipäiväiset juhlat, mutta osallistuin itse vain juhlien toiseen päivään, jolloin pidettiin monta tuntia kestävä voodoo-seremonia.
Erityishuomioni sai rumpuryhmä, joka soitti useita tunteja putkeen. Taukoamatta. Kun he aloittivat päivällä noin klo 14 aikoihin, mukaan yhtyi iloisesti tanssivia lapsia. Pikkuhiljaa tanssiporukka kasvoi ja kasvoi, kunnes tuntien jälkeen kasassa oli kymmenien ihmisten tanssiryhmä. Ikähaarukka oli niin sanotusti vauvasta vaariin. He tanssivat suuressa piirissä, josta vähintään pareittain erkanevat ryhmät tekivät lyhyen, mutta intensiivisen, soolon piirin ulkopuolella, kunnes taas palasivat iloisesti tanssivaan rinkiin. Samalla heinäpaalin näköiset, eri voodoo-henkien kuvajaiset, Zangbetot, poukkoilivat ja pyörivät ympäri Gbeconin pikkukylän keskellä sijaitsevaa hiekka-aukiota, jossa koko seremonia siis pidettiin.
Olin maksanut seremonian järjestäjälle 2500CFA (n. 4€), joka toimi ikään kuin hyvän tahdon eleenä, lahjana, pääsymaksuna ja kuvauslupana. Onneksi saimme kuvata, sillä meno oli hyvin toisenlaista mihin olen suomalaisessa kulttuurissa ikinä törmännyt: Maagiset ”Heinäpaalivoodoohenget” Zangbetot, päällemme pariinkin kertaan heitetty pahoja henkiä karkottava vesi, sodabin (paikallinen palmuviina) sävähdyttävä maku, polttava aurinko, hikeä ja hiekkaa kaikkialla, vapaana juoksevia eläimiä, tuntikausia taukoamatta jatkuva kaka-rytmiin pohjautuva rummutus, laulu ja tanssi.
Onneksi oppaanani oli monsieur Gustave Amour, joka piti minulle myös monta rumputuntia Villa Karolla. Muusikon lisäksi hän on siis muun muassa myös matkaopas. Ilman Amouria en olisi tajunnut seremonian tapahtumista juuri mitään. Muutaman tunnin kuluttua oppaalleni tuli yhtäkkiä kiire pois, enkä tuntenut sopivaksi ruveta tiedustelemaan syytä sen enempää. Ehkä kaikki tarvittava oli jo nähty, tai sitten seuraavaksi tapahtuvat asiat eivät olleet silmilleni sopivia. Vai teinkö minä vahingossa jotain sopimatonta? Oli miten oli, Amour polkaisi mopon käyntiin ja kiisimme pois kylästä, kyydissä minä ja toinen mukana ollut Villa Karon stipendiaatti. Olo oli hämmentynyt, mutta monen tunnin helteessä istumisen, keskittymisen ja seuraamisen jälkeen oli myös helpotus päästä liikkeelle. Mopon kyydissä matkatessa viilentävä ilmavirta tuntui kuin keitaalta keskellä kuivaa aavikkoa.
Tanssin ja musiikin läheisestä suhteesta
”In Africa, we all are dancers” (Amour 2015). Tanssi, niin kuin musiikkikin, kuuluu olennaisena osana beniniläisen elämään niin arjessa kuin juhlassakin. Sitä harrastaa kaikenikäiset sukupuoleen katsomatta ja lähes kaikkialla. Varsinkin juhlissa tanssi on hyvin estotonta. Yleensä kukaan ei häpeile ruveta yhtäkkiä tanssimaan keskellä ihmisjoukkoa. Päinvastoin.
Beninissä oli hauska huomata, kuinka monet monet muusikot paljastuivat myös hyviksi tanssijoiksi. Amourin pitämällä rumputunnilla minulle selvisi, että esimerkiksi Noel Saizonou (perkussionisti/laulaja – Helsinki-Cotonou Ensemble) vetää Grand-Popossa omaa tanssiryhmää. Myös djembeopettajani Amour osaa soittamisen lisäksi laulaa ja tanssia hyvin. Hän osallistui tanssitunnilla säestyksensä lomassa myös tanssinopetukseen, tosin osittain vain tulkin ominaisuudessa, mutta osittain myös täysin ammattitaitonsa johdosta. Amour auttoi näyttämään, miten liikkeet kuuluu tehdä ja mitä ne merkitsevät. Itsekin eräälle tanssitunnille osallistuttuani koin mielenkiintoiseksi kuulla, mitä milläkin liikekielellisellä asialla halutaan ilmaista.
Tanssitunnilla keskityin tanssini lomassa luonnollisesti myös tanssin säestykseen, joka oli hyvin läheisessä vuorovaikutuksessa tanssin kanssa. Rummutusta oli hyvin tärkeää kuunnella, sillä tietyissä kohdissa rummutuksesta piti kuulla merkki, jolloin yksi tanssiliike vaihtuu seuraavaan tai loppuu kokonaan. Myös tanssin aksentit kuuluivat vahvasti rummutuksessa. Tietyt rytmit ja tietyt tanssiliikkeet ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa, ja kun puhutaan vaikkapa Agbadja-rytmistä, voidaan tarkoittaa sekä musiikkia että tanssia. Amourin (2015) mukaan tietty liike ja rummutus kuuluvat perinteisesti yhteen. Hän jatkaa edelleen, ettei ole kuitenkaan mitään ongelmaa yhdistellä eri rytmejä ja tansseja. Välillä täytyy nimenomaan olla luova ja yhdistellä asioita, muuten ei synny mitään uutta.
Yleismaallisesti katsottuna koin, että siellä missä on musiikkia, on myös tanssia. Ainakin edes pienessä määrin. Olipa kyse juhlista tai arjesta, livemusiikista tai levymusiikista, tanssi on luonnollinen osa elämää. Kaiken lisäksi satunnaisesta rantabaarin pöydästä spontaanisti tanssimaan nousevaa seuruetta seuraamalla tulee itsekin hyvälle tuulelle.
Amatööri vai ammattilainen?
Kuten sanottu, Afrikassa kaikki ovat tanssijoita ja muusikoita, sillä tanssi ja musiikki kuuluvat niin olennaisesti arkielämään. On kuitenkin eri asia olla jompaa kumpaa ammattimaisesti. Otetaan esimerkiksi muusikot: toisin kuin Suomessa, Afrikassa muusikoksi ei valmistuta mistään koulusta. Ei sellaisia kouluja ole olemassakaan, ainakaan Länsi-Afrikassa. (Amour 2015.) Huomasin itse saman asian, jonka myös Heiniö (2009, 72) tekstissään toteaa: raja ammattimuusikon ja harrastelijan välillä on paikoin hyvinkin häilyvä. Kuka Afrikassa, tai tässä tapauksessa Beninissä, on siis ammattimuusikko? Miten ammattilaisuus määritellään?
Esimerkki ammattimuusikoksi tulemisesta
Gustave Amour, rumpuopettajani, sai pienenä poikana rumpuopetusta isoisältään, joka oli valinnut Amourin oppipojakseen usean muun perheeseen kuuluvan lapsen joukosta. Hän oli huomannut Amourin rytmitajun ja ajatteli, että tästä pojasta tulee rumpali. Niinpä isoisä opetti Amourille perusasiat djemben soitosta. Pojan oma sisäinen motivaatio sai hänet harjoittelemaan lisää, kuuntelemaan paljon musiikkia, tutkimaan soittamista, tapaamaan muita soittajia ja oppimaan heiltä. Vuosikausia hän on jatkanut tätä opiskelua ja tullut siksi muusikoksi, joka hän nyt on. Ilman intohimoa, mielenkiintoa, miksi sitä haluaakaan kutsua, hän voisi olla rumpujen kanssa edelleen samalla perustasolla, jolle hänen isoisänsä hänet opetti. Ja sellaisia ”perustason soittelijoita” on kyllä paljon. (Amour 2015.)
Jos perheessä on jo entuudestaan joku muusikko, kuten Amourilla hänen isoisänsä, se on soittamisesta kiinnostuneen lapsen kannalta suuri etu. Perheen vanhempi muusikko voi tukea motivoituneen lapsen harrastusta. Kaikilla soittamisesta kiinnostuneilla lapsilla ei kuitenkaan ole sellaista tukea. Tällöin lapset menevät kuuntelemaan musiikkia silloin, kun sitä on tarjolla, esim. kylän juhlissa. He menevät juttelemaan muusikoille, kysyvät kysymyksiä ja haluavat oppia. Muusikot ehkä huomaavat kiinnostuneen, potentiaalisen rumpalilapsen ja opettavat tälle jotakin. Kaikki on kiinni lapsen omasta halusta, kiinnostuksesta ja harjoittelusta. Sama pätee totta kai myös aikuisiin. (Amour 2015.) Tie tanssijaksi on käytännössä samanlainen kuin tie muusikoksi (Tøgbe 2015).
Suunnilleen kaikki siis tanssivat, laulavat ja soittavat vähintäänkin jonkun verran, mutta kaikilla ei ole sitä, mitä vaaditaan, kun esimerkiksi soitonopettelua viedään pidemmälle – kohti ammattilaisuutta. Tullakseen hyväksi muusikoksi, ja jopa kuuluisaksi sellaiseksi, täytyy tehdä todella paljon töitä. Harjoittelu ja soittaminen toisinsanoin pitää ottaa työkseen. Eikä kukaan harjoittele niin paljon ilman intohimoa musiikkiin. Motivaation täytyy tulla sisältä, ei ulkoa päin. (Amour 2015.)
Raha ja toimeentulo
Suomessa ammattilaisuuteen liitetään luonnollisesti raha. Ja miksipä ei? Totta kai jokainen ottaa mielellään tekemästään työstään korvauksen, olipa ammatti sitten muusikko, putkimies taikka kosmonautti. Afrikassa musiikkia ei kuitenkaan tehdä rahasta. Musiikki ei nimittäin takaa toimeentuloa ollenkaan (Amour 2015). Näkemykseni mukaan Afrikassa ammattilaiset harvoin ovatkaan leipääntyneitä muusikontyöhönsä. Vain soitonilo saa heidät jatkamaan loputonta oppimisen taivalta.
Soitonopettaminenkaan ei tuo leipää pöytään, sillä Afrikassa maksavia oppilaita ei juuri ole. Motivoituneet lapset voivat hakeutua taitavan soittajan oppiin, mutta lapsilta ei voi rahaa pyytää. Täällä vanhemmat eivät maksa lastensa soittotunteja, vaan soittajat opettavat lapsia ja toisiaan pelkästä hyvästä tahdosta ja soittamisen ilosta. Valkoisia muukalaisia, yovoja, ei riitä niin paljoa, että heidän opettamisellaan voisi itsensä, saatikka perheensä, elättää. (Amour 2015.) Yovoilta on kuitenkin normaalia pyytää rahaa oppitunneista, ja toisaalta meidän yovojen on myös luonnollista maksaa niistä. Itse tuin kyllä mielelläni paikallisia muusikoita maksamalla heille mukisematta tunnista 4000CFA (n. 6€) taikka tanssitunnista 3000CFA (n. 4,5€). Mikäli haluaa elättää itsensä opettamalla soittamista, täytyy lähteä Afrikan mantereelta esimerkiksi Eurooppaan ja hakeutua musiikkioppilaitokseen opettamaan tai perustaa ulkomaille oma koulu (Amour 2015).
Afrikkalaisilla musiikkiin ammattimaisesti suhtautuvilla ihmisillä täytyy siis olla lisäksi vähintäänkin jokin toinen työ. Otetaan esimerkiksi taas Amour: hän on muusikko/tanssija/laulaja, mutta lisäksi myös matkaopas, rummuntekijä ja soitinten sekä matkamuistojen myyjä.
Beninissä musiikin ammattilaisuudesta puhuttaessa olen huomannut, että sillä ei niinkään tarkoiteta toimeentuloa, vaan ennemminkin ammattimaista asennetta. Ammattimainen asenne on mielestäni tässä yhteydessä ennen kaikkea omistautumista tekemiseensä, halu harjoitella ja halu oppia paljon uutta. Se on halu tulla paikalle bändiharjoituksiin ja jopa keikalle asti, jos niin on sovittu. Ammattilainen ajattelee muitakin kuin itseään, pitää kiinni lupauksistaan eikä tee ”ohareita” tovereilleen (muuten kuin painavasta syystä). Tietysti myös soittotaidon on oltava riittävän hyvällä tasolla. Sitä voi kuitenkin olla hankala mitata tai antaa niin sanotulle riittävälle soittotaidolle mitään määrettä.
Ammattikoulutus
Suomessa jokainen ammatillisen toisen asteen muusikon koulutuksen käynyt henkilö voi hyvillä mielin kutsua itseään muusikoksi. Siitähän saa ihan todistuksenkin. Toisaalta, takaako tämä paperi sen, että henkilöllä tällöin on ammattitaitoa ja ennen kaikkea motivaatiota tehdä sitä työtä? Valitettavasti ei takaa. Kouluja käymätön, mutta pieteetillä työskentelyynsä suhtautuva henkilö, voi olla monin verroin ammattimaisempi kuin konservatorion ja/tai ammattikorkeakoulun käynyt vätys, jolla ei ole motivaatiota hoitaa hommiaan ammattimaisella tavalla. Uskallan väittää näin perustuen omiin kokemuksiini.
Afrikassa kukaan ei voi kutsua itseään musiikin/tanssin ammattilaiseksi paperin verukkeella. Vain sen verukkeella voi, että on kiinnostunut ja motivoitunut oppimaan kokoajan uutta, motivoitunut kuuntelemaan, katsomaan ja tekemään paljon sen eteen, että oppisi enemmän ja tulisi taitavammaksi muusikoksi ja/tai tanssijaksi. Lisäksi ammattilaisesta näkyy ja kuuluu vuosia kestänyt harjoittelu, joka ilmentyy oman instrumenttinsa luontevana hallintana, olipa se sitten kukkopilli tai oma keho.
Samalla tavalla kuin Afrikassa, oman ammattimaisuutensa voi todistaa Suomessakin. Ammattilaisuuteen ei välttämättä tarvita koulutusohjelmaa, vaan intohimoa siihen mitä tekee, ja että tekee sitä, mihin on intohimoa. Suomessakin on paljon ainakin osittain ammatikseen musiikkia/tanssia tekeviä henkilöitä, joilla ei ole mitään virallista todistusta osaamisestaan tai alan kouluja käytynä (Kuhanen 2015). Todistuksena heillä toimii se kaikista tärkein todistus, eli valmiudet näyttää kaikille osaavansa asiansa ja olevansa kiinnostunut tekemisestään. Siinä vaiheessa ei ammattinimikkeillä ja kouluarvosanoilla pröystäillä. Käytännön taidot ratkaisevat.
En tarkoita, että musiikin ja tanssin ammattikoulutus Suomessa olisi turhaa. Voin tunnustaa, että itse en olisi muusikkona tässä pisteessä ilman konservatoriota taikka ammattikorkeakoulua. Niillä on ollut soitonkehitykseeni suuri positiivinen vaikutus, puhumattakaan kaikista kontakteista, joita olen opiskeluni aikana luonut. Varsinkin juuri kontaktien luominen toisiin muusikoihin sekä tanssijoihin on kiistattomasti suureksi osaksi kouluympäristön ansiota, omaa kovaa työtä tietenkään vähättelemättä. Niinikään Afrikassa kontaktit luodaan kovalla työllä ja sosiaalisen sekä motivoituneen asenteen johtamina, ihmisiä tapaamalla. Kuitenkin tämä hyvä foorumi tavata kollegoita, musiikkioppilaitos, puuttuu Beninistä ja koko Länsi-Afrikasta.
Ammattikoulutus, siellä missä se on mahdollista, voi siis auttaa huimasti kehittymään ja luomaan tärkeitä suhteita. Silloinkin intohimoa tekemistään kohtaan tarvitaan, ja juuri se varmasti erottaa jyvät akanoista. Koulu ei ole mikään tae ammattilaiseksi pääsemisestä, mutta ainakin itselleni siitä on ollut erittäin suuri apu. Tässä yhteydessä puhun ammattilaisuudesta ”suomalaisin silmin”, eli musiikki = tulonlähde.
Soittotunnit
Beninissä, ja koko Länsi-Afrikassa, soitonopiskelu on täynnä käytännönharjoittelua. Ei teoriaa, vaan paljon soittamista. Opettajan matkiminen on koko soittotunnin idea. Hän näyttää rytmin, ja oppilas, kuten minä, toistan sen. Jos teen sen väärin, opettaja näyttää uudestaan ja uudestaan kunnes saan rytmin kohdalleen ja niin sanotusti rullamaan. Rytmien harjoittelua täytyy jatkaa paljon myös omalla ajalla. Rytmin perusta täytyy sisäistää ja ymmärtää hyvin. Sen jälkeen siihen voi alkaa tehdä variointeja ja fillejä, voi alkaa sooloilla sen ympärillä ja niin edelleen. Mutta kokoajan täytyy tietää missä mennään ja sooloilun jälkeen perusrytmiin on osattava palata. Tarvitaan harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua! (Amour 2015.)
Amourin (2015) mukaan rytmit voi myös kirjoittaa paperille, mutta parempi tehdä se vasta sen jälkeen, kun rytmi on jo hallussa. Nuotin tuijottaminen ja siitä opetteleminen heti alusta pitäen sulkee helposti korvat eikä soiton laatuun tule keskityttyä niin paljoa. Afrikassa opetteleminen tapahtuukin kuuntelemalla ja matkimalla, ei nuotteja lukemalla. Muusikon täytyy osata kuunnella. Eikä pelkkä rytmin toistaminen nuotilleen riitä, vaan soiton täytyy myös kuulostaa hyvältä ja luontevalta. Nuotiton opiskelu auttaa juuri tähän. Vähemmän silmiä, enemmän korvia, ja ympäristöön on paljon helpompi keskittyä. (Amour 2015.) Olen Amourin kanssa täysin samaa mieltä.
Esimerkiksi uusien rytmien oppimisen ensimmäinen vaihe on juurikin kuunteleminen. Amour (2015) on muun muassa matkustanut aikanaan viideksi vuodeksi Beninin pohjoisosiin opettelemaan sikäläisiä rytmejä. Hän kertoi, että uuteen paikkaan tullessaan ensin on tärkeää pitää korvat auki ja kuunnella. Sitten on vain yksinkertaisesti mentävä soittajien luo ja kysyttävä heitä opettamaan/soittamaan kanssasi. Jos kyseessä on esimerkiksi kahdesta eri paikasta kotoisin olevat muusikot, sellaisissa tilanteissa oppiminen on parhaimmillaan molemminpuolista. Tällöin myös opettava osapuoli todennäköisesti oppii jotain uutta siitä rytmisestä maailmasta, josta oppilas tulee. Ja vaikka toisella ei syystä tai toisesta ole antaa mitään uutta rytmisesti tai soitollisesti, hän palkitsee opettajansa, Amourin (2015) mukaan, rakkaudella. Eikä tällä todellakaan tarkoiteta mitään ”luonnossa maksamista”, vaan henkistä palkintoa, jonka opettaja saa näkiessään oppilaansa kiitollisuuden ja nähdessään tämän kehittyvän ja oppivan jotain uutta.
Soittotuntien sisältö
Mistä saamani rumputunnit sitten koostuivat? Ensimmäinen kahden tunnin mittainen sessio Amourin kanssa alkoi ihan perusasioista: hän esitteli itsensä ja toivotti meidät tervetulleiksi rumputunnille. (Ensimmäisellä tunnilla mukana soittamassa oli myös työparini Saara.) Aloitimme rummun nimestä – ”Djembe”. Amour selvitti, että se tulee alunperin Länsi-Afrikasta. Kävimme läpi hyvin lyhyesti djemben historiaa. Sen jälkeen Amour esitteli kolme peruslyöntiä, mutta keskityimme kuitenkin kahteen helpoimpaan. Harjoittelimme niitä erilaisten harjoitteiden kautta. Paljon yksinkertaisia toistoja, erilaisia yhdistelmiä, käsijärjestyksiä… Sitten perehdyimme lähes koko Länsi-Afrikan kattavaan madingue-rytmiin ja beniniläiseen, Abomeyn kaupungista lähtöisin olevaan tchinkounmè:n. Kaksi tuntia meni todella äkkiä.
Ensimmäisen rumputunnin ja ensimmäisen tanssitunnin (johon myös osallistuin) jälkeen yhdistimme nämä kaksi. Kolmannella tapaamisella siis pidimme yhdistetyn tanssi- ja rumputunnin: Saara tanssi tanssinopettajan (Eugène Tøgbe) kanssa ja me Amourin kanssa säestimme. Pidimme tällaisia sessiota muutaman kerran.
Lisäksi otin itse pelkästään rumputunteja, jotta pystyimme keskittymään enemmän uusien rytmien oppimiseen ja soittotekniikan, kuten vaikeahkon slap-lyönnin, harjoittelemiseen. Lisäksi soitimme kahta muuta tärkeää lyömäsoitinta, kuten agogoa tai lehmänkelloa muistuttavaa gongia ja maracankaltaista ääntä tuottavaa shekereä (cascagnette). Rumputunnit alkoivat noudattaa hyväksi havaittua, suurpiirteistä ja vaihtelevaa muotoa, johon kuului gong- ja shekerekuvioiden opetteleminen ja yhdistäminen jo aiemmin opittuihin djemberytmeihin ja tekniikkaharjoittelua djembellä (slap, eri käsijärjestyksiä, fillejä, sooloilua…). Tunnin lopulla sain vielä jonkin uuden djemberytmin pureskeltavaksi ja opeteltavaksi.
Tästä linkistä näet hetkiä rumputunneiltani Beninistä.
Uuden rytmin omaksuminen ei ollut aina ihan yksinkertaista. Nuotteja ei tunnilla käytetty kertaakaan. Itse omalla ajalla harjoitellessani saatoin kuitenkin turvautua kynään ja paperiin. Katsoin tunnit videolta ja kirjoitin rytmit ylös. Paikallisten rytmitaju ja rytmiikka on näet niin totaalisen eri tasolla, että omaan suomalaiseen päähäni näiden rytmien takominen vaati läkähdyttävää aivotyöskentelyä. Pystyin kyllä jo tunnilla ollessani toistamaan rytmit djembellä, gongilla tai shekerellä, mutta koska halusin myös syvemmällä tasolla ymmärtää rytmin suhteen pohjasykkeeseen, neljäsosiin, mihin ikinä, niin monesti kynä ja paperi nopeuttivat työtäni ratkaisevasti.
Afrikassa ei nuotteja katsella, Suomessa musiikkia lähestytään nuottien ja teorian kautta minun makuuni välillä ehkä liikaakin. Mikä olisi optimaalista oppimisen kannalta? Molemmissa on puolensa. Nuotiton opettelu on hyväksi kuuntelemisen kehittämiseen, mutta joskus nuotintamisesta on ratkaiseva apu esimerkiksi uuden asian sisäistämisessä. Ainakin itselleni. Nuotit toimivat myös arkistona ja niistä on helppo palauttaa mieleen mahdollisesti jo unohtuneet asiat. Helpottavathan ne aika olennaisesti myös muun muassa prima vista –keikasta selviytymistä. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että esimerkiksi rytmin opettelu aloitetaan kuuntelemalla ja soittamalla, ei nuottia lukemalla. Tätä metodia haluaisin soveltaa omassa opetuksessani. Kuuntelemalla ja matkimalla tapahtuva oppiminen auttaa siihen, että nuottiin ei välttämättä muodostu niin suuri riippuvuus ja esimerkiksi kuuloaisti on valppaampana ottamaan vastaan ärsykkeitä, joihin reagoida. Jos ja kun nuotteja käyttää, tärkeintä kuitenkin on, että niistä lopulta pääsisi mahdollisimman pian eroon. Näin siis suurpiirteisesti rytmimuusikon näkökulmasta, eri asia on taas vaikkapa teatteri, isot orkesterit ja tarkoin sovitetut teokset… Tietyillä keikoilla (bilekeikat, jazzkeikat, rockkeikat…) nuottien tuijotus ei todellakaan näytä hyvältä, eikä se saisi häiritä kuuntelua eikä vuorovaikutusta yleisön taikka muiden soittajien kanssa.
Afrikka
Se on suunnaton, valtava, monimuotoinen. Olen nähnyt ja kokenut siitä vain murto-osan. Uskon todella, että tämä lyhyt retriitti rytmimusiikin juurille Beniniin ei varmasti tule jäämään viimeiseksi visiitikseni Afrikan mantereelle.
Kirjoittaja: Antti-Pekka Rissanen 2016, Savonia-ammattikorkeakoulu
Lähteet:
Amour, G. 2015. Muusikko, tanssija, opas. Useita haastatteluja ajalta 14.9.2015 – 21.10.2015.
Heiniö, M. 2009. Rumpukalvolla. Teoksessa M. Karila (toim.) Huomenta Afrikka! — Villa Karo 10 vuotta. Helsinki: Like, 72.
Kuhanen, S. 2015. Tanssija/tanssinopettajaopiskelija. Savonia-ammattikorkeakoulu, Kuopio. Haastattelu 7.10.2015.
Pörsti, M. 2011. A Crash Course in Beninese French: Part 1.Akasia News from Villa Karo.Viitattu 8.12.2015. https://villakaro.wordpress.com/2011/11/01/a-crash-course-in-beninese-french-part-1/
Tøgbe, E. 2015. Tanssija. Haastattelu 24.9.2015.
Osa Youtube-linkityksistä poistettu 2023.