Musikaalisuutta soitonopetuksen ytimeen

On jälleen uusi soittotunti. Oppilas vaikuttaa turhautuneelta, eikä jo monta kuukautta tahkotut tekniikkaharjoitukset ole edistäneet häntä millään tavalla. Ensimmäisillä tunneilla kirkkaista silmistä tähden lailla tuikkinut motivaatio on silminnähden hiipumassa ja opettaja joutuu tiukan kiirastulen eteen: Opetanko häntä oikein? Onko opetusmateriaali riittävän motivoivaa? Tällaisina hetkinä voi olla syytä miettiä, saisiko opetuksen liittymään lähemmin oikeaan, äärettömän rikkaaseen musiikkimaailmaan. Voisiko oppilas kenties oppia kaiken tarvittavan soittamalla vain hyvää musiikkia?

Kiinnostuin aiheesta itse pitämieni, kuin myös oppilaana kokemieni soittotuntien pohjalta. Olen pop/jazz-puolen kitaristina henkilökohtaisesti kokenut soittamisen melko päämäärättömänä, mikäli se ei millään lailla liity levytettyyn tai esittämiseen taipuvaan musiikkiin. Epämusikaaliset tekniikka- ja sormiharjoitukset voivat toimia pedagogisessa mielessä toisille oppilaille hyvin, mutta omalla sekä useimpien oppilaideni kohdalla olen havainnut soittomotivaation säilymiselle elintärkeäksi jonkinlaisen yhteyden omaan lempimusiikkiin. Välillä on hyvä hypätä myös epämukavuusalueelle, mutta mielestäni pitkässä juoksussa, hyvässä ja pitkäjänteisessä soitonopiskelussa on ensisijaisesti kyse siitä, että oppilaalla on hauskaa. Soittamisen harjoittelu on mukavampaa, jos se mitä soittaa, kuulostaa myös omaan korvaan hyvältä.

Sama pätee musiikin teorian opiskeluun: Mitä jos sen sisältämät ilmiöt ja rakenteet saisi opetettua oppilaille hyvien kappaleiden kautta, ilman että oppilas välttämättä edes huomaa opiskelevansa teoriaa? Olisiko tällä lailla edes tarvetta eriyttää teorian opiskelua soiton harjoittelusta, vaan sen sijaan kutsua kaikkea musiikin opiskeluksi?

Muun muassa näitä aiheita pohdin samalla kun tein loka-marraskuussa 2015 empiiristä kokeilua kahden oman oppilaani kanssa kappalelähtöisestä, musikaalisesta soitonopetuksesta. Olettamuksena ja hypoteesina oli, että tällainen musiikinopetuksen malli olisi kaikkein innostavinta niin oppilaalle kuin opettajallekin. Opettajan on hyvä analysoida myös omaa historiaansa soittotunneilta, sillä monet koetut tavat ja kokemukset tulevat esiin tiedostamatta myös omia oppilaita ohjatessa (Harju 2013, 10).

Mahdollisina haasteina pidin ennakkoon tämän opetustyylin kuluttavuutta opettajalle, sillä jokaisen asian opettamiseenhan oli löydettävä sopiva kappale kullekin oppilaalle. Mielen päällä oli myös tämän lähestymistavan mahdollinen pedagoginen riittämättömyys opettaa ja jäsentää laajempia kokonaisuuksia. Muutamien lähteiden ja omien kokemuksieni kautta sisällytän tähän artikkeliin tietopaketin, josta jokainen soitonopettaja saa hyviä ja innostavia neuvoja oman soitonopetuksen maustamiseen musikaalisella, oppilaslähtöisellä opetustavalla.

Aiempia ajattelijoita

Musikaalista opetusta on tutkittu historian saatossa kohtuullisesti, joskaan ei liikaa. 1900-luvun alkupuolelta lähtien aihe on mietityttänyt musiikkipedagogeja ympäri maailmaa, ja erilaisten ajatusten pohjalta on syntynytkin monipuolinen liuta soitonopetuksen tyylejä, kuten Suzuki-metodi ja Kodály-konsepti. Zoltán Kodály pelkäsi sitä, että musiikkiopinnot keskittyvät liikaa tekniikan harjoitukseen ja että sormiharjoitukset olivat jättäneet muut, tasavertaisesti tärkeät ominaisuudet taka-alalle (Kallioniemi 2012, 7). Opetuksen suunnittelussa ja järjestämisessä olisi tärkeää huomioida jokaisen oppilaan tarpeet, ja kartoittaa mitä he haluavat soitonopetukselta (Harju, 2013; 21). Tärkeää motivoivassa soitonopetuksessa on soittamisen ilo ja mielekkäiden kappaleiden soittaminen (Kosonen 2001).

Kohti innostavaa oppimista

Omien kitaraoppilaideni kanssa otimme tänä syksynä esille monia uusia kitaransoiton aiheita, joita pyrin opettamaan nimenomaan reaalimaailman musiikkikappaleet mielessäni. Molemmat ”koekaniineistani” olivat melko lailla samalla tasolla olevia vasta-alkajia, joten pääsin sekä soveltamaan opetustyyliä kitaransoiton perusasioilla, että myös vertailemaan näiden kahden oppilaan edistymistä keskenään.

Toisen, noin 10-vuotiaan kanssa ryhdyimme käsittelemään c-duuri- ja a-molliasteikoita, jotka ovat musiikin teoriassa ylennyksettöminä yksinkertaisimpia asteikoita. Soitimme asteikot äänet semmoisenaan läpi ja saman tien otettiin oppimisen tueksi tuota molliasteikkoa käyttävä rautalankakappale Walk Don’t Run (the Ventures). Tämä oppilas oli kertonut minulle aiemminkin soittaneensa tuon tyylisiä kappaleita ja pitäneensä niistä. Valitsin sitten oman ja oppilaan kokemusmaailman pohjalta parhaan mahdollisen kappaleen tuon asteikon opetteluun, ja tulokset osoittautuivat erinomaisiksi. Hän innostui kappaleesta ja päätyi harjoittelemaan sitä myös kotona aina tuntien välillä. Tunneilla muita aiheita käydessämme hän halusi aina palata tuohon kappaleeseen. Opettajana tiesin onnistuneeni jossain.

Toisen, jo yliopistossa opiskelevan oppilaan kanssa meillä oli useamman tunnin projektina uusien sointuotteiden opettelu. Sen sijaan että olisimme soittaneet niitä yksitellen vailla mitään musiikin rytmiä, valitsin soitettavaksi säestyskappaleita, joissa suurin osa soinnuista oli jo oppijalle tuttuja. Näiden sointujen lisäksi haasteena kappaleissa oli aina joko yksi tai kaksi uutta sointua per kappale. Tällä tavalla oppilaalle tuli alusta lähtien kuva, että tämä on helppoa ja että hän osaa vaadittavan asian jo suhteellisen hyvin. Työtä teetti vain muutama uusi sointuote ja niiden yhdistäminen vanhoihin.

Kappaleiksi valikoitui esimerkiksi vanhaa rock-musiikkia Creedence Clearwater Revivalin tahtiin tai oppilaan toiveesta vanhempaa suomalaista pop-musiikkia, Miljoonasadetta. Erityisen tärkeää oli nimenomaan kuunnella oppilaan mielipidettä musiikkivalinnoista ja miettiä samalla tarkkaan, mikä oli se asia, mikä kulloinkin haluttiin oppia. Nämä ajatukset toimivat seinustana kappalevalinnoille sekä niiden oppimiselle. Opettajana huomasin tämän olevan nerokasta ja toimivaa, sillä oppilas joutui aina hieman kurottamaan ja ponnistelemaan että sai kappaleen menemään, mutta ei liikaa. Tällä tavoin oppilas voittaa, sillä sen lisäksi että hän oppii aina hieman uutta, hän myös samalla kertaa vanhaa ja ennen kaikkea saa polttoaineeksi soittamisen iloa oikeiden, innostavien musiikkikappaleiden avulla.

Opettajan näkökulmasta

Ennen opetuskokeilua ajattelin kyseisen, musikaalisen ja kappalelähtöisen opettamistyylin saattavan olla työlästä opettajalle. Jokaista oppilasta kohtaan joutuisi tekemään ylimääräistä ajatustyötä ja tarkkaa kartoitusta hänen soittohistoriastaan ja musiikkimieltymyksistään. Sen lisäksi pitäisi miettiä kappaleet tavallista tarkemmin myös teknisestä näkökulmasta; onko oppilaan tekninen suorituskyky riittävällä tasolla oppimaan haluttu asia juuri tästä musiikkiteoksesta? Tässä opetustyössä käytin hyväkseni Keith Swanwickin oppeja ja ajatusta musiikista ideoiden kauppapaikkana. Sekä oppilas ja opettaja käyvät jatkuvaa dialogia tuntien ohjenuorista, ja opettajankin on hyvä välillä joustaa ja kuunnella vastapuolen ideoita ja mieltymyksiä. Tämän vuoksi hyvä opettaja elää tunneilla jatkuvasti tiiviissä vuorovaikutuksessa ympäröivien asioiden kanssa (Swanwick 1999).

”Olisi hyvä, jos opettaja näkisi oppilaan kyvyt ja sen suunnan, mihin ollaan menossa. Tällöin osataan myös valita oikeanlaiset kappaleet oppilaalle. Olisi ideaalia, jos oppilas osaisi etsiä myös itse osan soitettavista kappaleista.” (Kallioniemi 2013, 23) Pyysin molempia oppilaita tuomaan haluamiaan soittokappaleita tunneille. Vanhempi oppilas toikin useita eräälle kerralle, ja saimme niistä runsaasti materiaalia tulevaisuuteen. Hän sai myös kokemuksia soittotunnin joustavuudesta ja siitä, että hänen valinnoillaan ja teoillaan on paljon merkitystä, myös hänen oman oppimisensa kannalta. On myös muistettava, että välillä opettajan on hyvä tuoda jokin täysin uusi kappale tai musiikkityyli käsittelyyn. Jotain sellaista uutta, joka laajentaa oppilaan käsitystä musiikista ja kulttuurista sekä asettaa hänet pois mukavuusalueelta. Joissain tilanteissa se on parasta mitä opettaja voi oppilaalleen tehdä (Swanwick 1999).

En kokenut tätä opetustyyliä kovin työlääksi. Se kuitenkin vaatii opettajalta sitä, että hän on ajan tasalla musiikkimaailmasta, on riittävän innokas oppimaan uutta ja ottamaan selvää uusista tuulista ja lähestymistavoista. Otin tarkan kappaleiden valinnan ja räätälöinnin oppilaille enemmänkin haasteena ja opettavaisena kokemuksena myös omalle opettajaminuudelle, sillä sitä kautta opin poimimaan olennaiset asiat oikeista kappaleista ja samalla laajennan omaa kappalerepertuaariani tunti tunnilta. Näinkin lyhyellä aikajaksolla tuli siis tunne, että kasvan ja kehityn oppilaan mukana.

Kävin jatkuvaa dialogia oppilaiden kanssa heidän aiemmista kokemuksistaan ja tulevaisuuden odotuksista, ja opin sitä kautta myös paremmin tuntemaan oppilaani. On totta, että oppilaiden määrän kasvaessa voi tulla ongelmia ajan löytämisessä jokaisen tunnin tarkkaan suunnitteluun. Siinä tapauksessa luulen tämän opetustyylin toimivan enemmänkin ohjenuorana, jota hektisempänä aikana voi hieman höllätä.

Kirjoittaja: Timo Rantama 2016, Jyväskylän Ammattikorkeakoulu

Lähteet

Kallioniemi, A. 2012. Kodály-metodin hyödyntäminen instrumenttipedagogiikassa : Musiikki kuuluu kaikille. Opinnäytetyö. Metropolia-Ammattikorkeakoulu, kulttuuriala, musiikin koulutusohjelma. Viitattu 17.02.2016

Harju, A. 2013. Oppijalähtöinen soitonopetus. Opinnäytetyö. Oulun Seudun Ammattikorkeakoulu, kulttuuriala, musiikin koulutusohjelma. Viitattu 19.02.2016.

Swanwick, K. 1999. Teaching Music Musically. Englanti. Routledge.

Rantama, T. 2015. Opetuspäiväkirja.