Musiikkioppi väreinä – värioppi musiikkina?
Aikoinaan peruskoulussa jokainen meistä on opetellut kuvaamataidontunnilla värien perusopin tietoutta ja saanut kokeilla mitä värejä syntyy kun niitä sekoittaa toisiinsa. Entä jos parhaiten tuntemamme väriopin voisi rinnastaa musiikinteoriaan?
Värejä on pyritty usein rinnastamaan musiikkiin monin eri tavoin; esimerkiksi ääniin ja sointuihin, joista on esimerkkejä internet pullollaan. Eri ääniin ja niiden taajuuksiin on pyritty yhdistämään esimerkiksi mystisiä uskomuksia, ihmisten omia värimieltymyksiä, avaruuden ja tähtien mukaan laitettuja värejä, yms. Aihe on ollut siksi mielenkiintoinen koska hahmotan ja opin musiikkia itse paremmin värimielikuvien avulla. Ehkä juuri oman värien vahvan kokemisen vuoksi halusin selvyyttä nykymenetelmiin. Tuntui hieman kummalliselta että nykyiset menetelmät pohjautuivat melko useinkin ihmisten omiin uskomuksiin, eikä värien valikoitumiseen ollut aina kovin helposti muistettavaa perustelua. Löytyisikö tähän looginen värimenetelmä?
Mieltäni askarrutti ja inspiroi myös tunnettu Uusitalon tekemä kuvionuottimenetelmä; miksi siinä G-ääni on musta? Entä miksi C on punainen? Musiikkikoulu Resonaarin johtaja Kaarlo Uusitalo kehitti kuvionuottien merkitsemistavan erityistarpeita vaativien oppilaittensa tarpeisiin, jolloin vaihtoehtoisia nuotinnusjärjestelmiä ei vielä ollut markkinoilla. Ideana on että pianon koskettimistolle liimataan erivärisiä tarroja ja tavallisten nuottien sijasta käytetään värinuotteja. (Uusitalo n.d.) Menetelmässä käytetään ennalta määriteltyjä värejä äänille, jotka ovat seuraavat:
Kuva 1 Uusitalon järjestelmän värit, kuva Sini Aaltio
Värien valikoitumista seuraaviin ääniin kuvataan seuraavasti: ”Väreiksi kuvionuotteihin valittiin selkeästi erotettavissa olevia sävyjä, joiden tunnistaminen olisi käsitteellisessä mielessä mahdollisimman yksinkertaista” (Vikman 2010). Menetelmässä näkyy olevan käytössä ainakin näköjärjestelmämme (aivojen) päävärit, jotka ovat punainen/vihreä, keltainen/sininen sekä musta/valkoinen, mutta tälle tosin ei ole valkoista paria (Arnkil 2007, 73.) Lisäksi menetelmässä on käytössä ylimääräisenä harmaa sekä ruskea väri. Uusitalon menetelmä oli toimiva jo sellaisenaan, mutta tästä inspiroituneena halusin selvittää voitaisiinko värioppi yhdistää musiikinteoriaan entistä syvemmin, jos väreille luotaisiin vielä lisääkin tarkoituksia. Tästä lähti käyntiin oman vaihtoehtoisen menetelmäni luominen.
Oman värimenetelmäni avaaminen
Oma menetelmäni perustuu Johannes Ittenin värioppiin sekä länsimaissa musiikissa käytettyyn diatoniseen 7-säveliseen asteikkoon, jossa pyrin selkeästi perustelemaan miksi ensimmäinen aste on saanut punaisen värin.
Kuva 2 Ittenin väriympyrä
Väriympyrän keskellä ovat kolmiossa päävärit, keltainen, punainen sekä sininen (Taidekoulu Serlachius n.d.), joita voidaan kutsua myös nimellä perusväri tai primaariväri, joka määritellään useimmiten väriksi, jota ei voida sekoittaa muista väreistä ja josta yhdessä muiden päävärien kanssa pystytään sekoittamaan kaikki muut värit (Arnkil 2007, 72-73). Kuusikulmion muodostavat taasen puhtaat välivärit vihreä, violetti ja oranssi. Näitä saadaan sekoittamalla kahta pääväriä. Välivärit syntyvät kun sekoitetaan keskenään kahta pääväriä. Vastavärit ovat väriympyrällä toisiaan vastapäätä. Vastavärejä ovat punainen ja vihreä, sininen, oranssi sekä violetti. Kun kaksi vastaväripigmenttiä sekoitetaan, syntyy harmaata. (Taidekoulu Serlachius n.d.)
Tärkeimmät peruselementit menetelmässäni ovat seuraavat:
- Kolme pääväriä, eli perusväriä Punainen, sininen, keltainen vastaavat kolmea hierarkisesti merkittävää sointutehoa 1.aste, 4. aste sekä 5.aste
- Pääväreille on olemassa vastavärit, eli komplementtivärit: vihreä, oranssi, violetti. Komplementtivärit kuvastavat rinnakkaissävellajeja. Pääväreille on vastavärit, sävellajeille on rinnakkaissävellajit.
- Yhdistämällä pääväri ja vastaväri, saadaan aikaiseksi toisen asteen väliväri. Musiikillinen vastine on tässä päätehoisen soinnun sekä sen rinnakkaissävellajin yhdistäminen mikä aikaan saa sen että ”väliväri” ikään kuin soi ”9 tai 11” sointuna.
Länsimainen musiikki pohjautuu usein diatoniseen asteikkoon, joka sisältää perusmuodossaan seitsemän eri säveltä: C, D, E, F, G, A, H. Kuvassa 3 ”Sointujen hierarkia” esitellään jokainen sävel (C, D, E, F, G, A, H) nuottiviivastolla, sekä miltä ne näyttävät kun jokaisen näiden sävelen päälle lisätään kaksi muuta ääntä, jotta saadaan muodostettua kolmisointu. Värein ympyröidyt soinnut alla olevassa kuvassa ovat musiikinteoriassa määritelty hierarkialtaan tärkeiksi soinnuiksi (ensimmäinen, neljäs ja viides aste.) Näille kolmelle ns. ”tärkeälle” soinnulle tarvittiin myös vaikuttavat värit, joten yhdistin niihin kolme pääväriä: Punainen on 1. aste eli tässä tapauksessa C-Duuri, Sininen on 4. aste eli F-Duuri sekä keltainen on 5. aste eli G-Duuri
Kuva 3 Sointujen hierarkia
Näillä soinnuilla on myös omat ”vaikutustehonsa”, toiset kuulostavat merkityksellisemmältä kuin toiset.
Eri sointutehoilla on hierarkisesti eri tehtävä musiikillisessa teoksessa (Joutsenvirta, Perkiömäki 2007). Aluksi menetelmäni kehittyi seuraavasti; yhdistin kolme pääväriä kolmeen tärkeään sointuun, mikä näytti tältä:
Kuva 4 Päävärit paikoillaan
Seuraava tehtäväni oli miettiä toiselle, kolmannelle, kuudennelle ja seitsemännelle asteelle värit. Kuten aiemmin mainittu; päävärejä edustavat kolme merkittävätehoista sointua, päävärien eli ikään kuin pääsointujen vastine on taasen vastavärit, joita laitoin kuvastamaan rinnakkaissävellajit.
- Punaisen eli 1. asteen vastaväri on Vihreä
- Sinisen eli 4. asteen vastaväri on Oranssi
- Keltaisen eli 5. asteen vastaväri on Violetti
Mutta mihin kohtaan nämä vastavärit asetettaisiin?
Aloin tarkastelemaan asiaa musiikinteorian näkökulmasta:
Ensimmäinen asteen olin määritellyt jo punaiseksi, eli yhdeksi pääväreistä sekä tiesin että punaisen/ensimmäisen asteen (C-Duurin) vastaväri on vihreä. Eli kysymys kuuluu mihin kohtaan vihreä väri laitetaan, mikä aste saa vihreän värin?
Tähän löytyy vastaus, kun selvitän kuinka musiikinteoriassa löydetään sävellajien rinnakkaissävellajit:
Rinnakkaissävellajeiksi sanotaan musiikissa duuri- ja mollisävellajeja, joilla on sama etumerkintä (#=korotus tai b=alennus) ja joissa esiintyvät samat sävelet.
Esimerkiksi C-duurin rinnakkaissävellaji on A-molli. C-Duurin sävelet ovat: C, D, E, F, G, A, H. A-mollin sävelet ovat: A, H, C, D, E, F, G. Eli molemmissa on täsmälleen samat sävelet, mutta asteikko alkaa eri kohdasta. (Aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Perkiömäki ja Joutsenvirta.) Ratkaisevana tekijänä vihreän värin oikealle paikalleen laittamisessa oli se että duurin rinnakkaissävellaji on molli, jonka perussävelenä on duuriasteikon kuudes sävel. Tämä tarkoittaa sitä että jos ajatellaan C-Duuri asteikkoa (C, D, E, F, G, A, H), niin kuudes ääni on tuolloin C:stä eteenpäin laskien ”A”.
Tämän vuoksi annoin A-äänelle vihreän värin, koska olin jo määrittänyt C-duurin punaiseksi;
> Tiesin että punaisen vastaväri on vihreä ja
> tiesin että C-duurin rinnakkaissävellaji on kuudes sävel C:stä, eli A.
> Tällä tavoin A-ääni sai vihreän värinsä.
Mollin rinnakkaissävellaji taasen on duuri, jonka perussävelenä on molliasteikon kolmas sävel. Eli jos ajatellaan d-molliasteikon säveliä (sisältää yhden alennusmerkin), niin ne menevät seuraavasti: d, e, f, g, a, b, c.
D-molliasteikon 3. sävel on siis F.
Aiemmin olin jo määritellyt F-sävelelle värin ja se oli sininen.
> Eli sinisen F-duurin (eli IV asteen) rinnakkaissävellaji sävellaji täytyy olla d-molli (II aste). Tämän oranssin värin paikan D-sävelelle pystyy siis varmistamaan sillä, että lasken d-molliasteikon kolmannen sävelen, joka on F. G-duurin rinnakkaissävellajin täytyy siis olla e-molli. Ruskea väri tuli 7. asteelle helpon hahmotettavuutensa vuoksi.
Sointuasteet saivat siis seuraavanlaisen värityksen:
Kuva 5 Värit paikoillaan
Värit voivat toimia apuna myös kun halutaan hahmottaa kappaleiden rakennekokonaisuuksia, harmoniaa, eri osia sekä niiden sointujen hierarkiaa. Olen huomannut että kappaleiden ja isompien teosten kokonaisuuden esittely on onnistunut myös ei-muusikoille värien avulla. Alla olevassa kuvassa on Mozartin C-duuri sonaattiin laitettu hierarkisesti tärkeimpiä sointuja kuvaamaan päävärit, jotka edustavat selkeyttä.
Kuva 6 Päävärejä, päätehoja
Toivon että värimenetelmäni toimii keskeneräisyydessäänkin jo inspiraationa kaikille musiikin ja taiteen yhdistämisestä kiinnostuneille sekä innostaa oppimaan lisää värikkäästä äänien maailmastamme.
Kirjoittaja: Sini Aaltio, Jyväskylän ammattikorkeakoulu
Kuvat
Kuva 1 Uusitalon järjestelmän värit. Kuva Sini Aaltio.
Kuva 2 Ittenin väriympyrä
Kuva 3 Sointujen hierarkia
Kuva 4 Päävärit paikoillaan
Kuva 5 Värit paikoillaan
Kuva 6 Päävärejä, päätehoja
Lähteet:
Arnkil, H. 2007. Värit havaintojen maailmassa. Jyväskylä: Gummerus.
Jewanski, J. Colours and music. Viitattu 1.2.2016.
http://www.musictheory21.com/jae-sung/syllabus/graduate/rameau-studies/2002-1/documents/color-and-music.pdf
Eneriakeskus Ingigo. Viitattu 1.2.2016.
http://www.energiakeskus.com/energiasivut/varit/variteoria.php
Joutsenvirta, Perkiömäki 2007. Sibelius-Akatemian musiikinteoria 1. Viitattu 1.2.2016.
http://www2.siba.fi/muste1/index.php?id=26.
Taidekoulu Serlachius. Värin ominaisuuksia. Viitattu 9.3.2016.
http://www.serlachius.fi/fi/kouluille/taidekoulu/vari/
Uusitalo, K. Resonaari/Helsinki Missio. Viitattu 1.2.2016.
http://www.helsinkimissio.fi/resonaari/kuvionuotit%C2%AE
Vikman, Kirsi. Kuvionuottimenetelmän ulottuvuudet pianonsoiton alkuopetuksessa.Helsingin ylipisto. Viitattu 1.2.2016.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19730/kuvionuo.pdf?sequence=4