Lasipulloon vangittu luovuus – opettajan narsististen piirteiden vaikutus oppilaan luovaan ilmaisuun

Kurkkua kuristaa. Rinnassa tuntuu ahdistus. Nuotit vain vilisevät silmissä. En pysty tähän.

Tällaiset tunteet voivat olla musiikinopiskelijalle täyttä todellisuutta. On ihmisiä, jotka kokevat tämän kaltaista piinaa viikottain – odottaessaan soitto- tai laulutunnin alkua. Ahdistus, jonka syitä voi olla hyvin vaikea muotoilla sanoiksi saati itsekään tiedostaa, voi alkaa jo edellisenä päivänä ennen instrumenttituntia. Opettaja ei välttämättä ikinä sano mitään sellaista, minkä voisi suoraan tulkita loukkauksena, tai edes rakentavana kritiikkinä, mutta silti tunnilla leijuu sanomaton epähyväksynnän tunne. Jos vain minä olisin parempi, harjoittelisin vielä enemmän, enkä aiheuttaisi opettajalle ylimääräistä päänvaivaa, tunnit sujuisivat harmittomasti.

Haluan nostaa tapetille toistaiseksi melko tiukasti vaietun asian; kysymyksen siitä voisiko oppilaan ja opettajan välisen vuorovaikutussuhteen toimimattomuuden syynä joissain tapauksissa olla opettajan narsistiset piirteet, tai jopa narsistinen persoonallisuushäiriö. Pohdin myös miten tällaiset piirteet vaikuttavat oppilaan kykyyn ilmaista itseään ja käyttää luovuuttaan. Artikkelia varten haastattelin taideaineiden opettajaa ja narsistien uhrien vertaistukiryhmän ohjaajaa, josta tässä yhteydessä käytetään nimeä Anne.

Mielestäni lasipullo on varsin osuva sana kuvaamaan tilaa, jossa narsistin uhri on: oma minuus on kyllä olemassa, mutta se on sullottu pieneksi mytyksi, pois tieltä. Sen saattaa nähdä jos katsoo tietystä suunnasta, mutta kuperan lasin läpi se näyttää vääristyneeltä ja sumealta. Lasipulloon tulee helposti säröjä ja naarmuja, ja täytyy olla lähes hengittämättä ettei se rikkoonnu. Siellä luovuus on piilossa, suojassa kolhuilta.

En syytä opettajaani. Se, että haaveilemani taiteilijuus ei toteutunut , on monen tekijän summa. Opettajani kuitenkin omalta osaltaan löi naulan arkkuun. Vaikka teen mukavaa työtä jossa on paljon ilonhetkiä,tuntuu että se mikä piti alun perin tehdä, on edelleen tekemättä. (Anne)

Koen äärimmäisen tärkeäksi mainita, että persoonallisuuksien erilaisuutta ja joskus yhteensopimattomuutta ei välttämättä tule diagnosoida sairaudeksi. Toisinaan ihmisen käytös yksittäisissä stressi- ja ristiriitatilanteissa saattaa satunnaisesti muistuttaa persoonallisuushäiriöön sopivaa käytöstä, mutta tämä ei riitä diagnoosin tekemiseksi. (Räsänen, n.d.) Niin kauan kuin ihmiset tekevät opetustyötä, ylilyöntejä ja väärinymmärryksiä sattuu. Avainasia on mielestäni opettajan mitätöivän ja jopa julman käytöksen jatkuvuus ja järjestelmällisyys.

Luovuus vapaana

Haluan aluksi tarkastella opettajan roolia luovan oppimisympäristön rakentajana, ja sitä miksi opettajan vastuu on niin suuri. Luovuus ja itseilmaisuhan ovat sisäsyntyistä. Silti myös luovat, mielikuvitusrikkaat ja itseohjautuvat oppijatkin tarvitsevat opettajan peilikseen – he ”lukevat” opettajan reaktioista, onko tämä mitä minä teen hyvää ja oikein? Ympäristö vaikuttaa luovuuteen. (Vartiainen 2013, 193.) Hyry-Beihammerin, Joukamo-Ampujan, Juntusen, Kymäläisen ja Leppäsen (2013, 174) mukaan  Rogers (1976) toteaa, että luovan prosessin edellytyksiä ovat ehdoton psykologisen turvallisuuden ja vapauden tunne. Tämän vuoksi opettajan roolia oppimisprosessin ohjaajana sekä samalla luovuuden sallijana ei voi liikaa korostaa.

Opettaja on auktoriteetti. Lähtökohtaisesti oppilas tulee tilanteeseen avoimena:

Sinulla, opettaja, on minulle annettavaa – tässä minä olen. (Anne)

 Usko siihen, että oma tuotos on riittävän hyvä ja arvokas, on luovan ilmaisun edellytys (Aavasto, Kaulio & Syrjälä 2012, 51). Hyväksynnän tunteen myötä oppilas oppii ilmaisemaan itseään ilman suojautumisen tarvetta tai häpeän pelkoa. Opettaja voi omalla toiminnallaan edistää luottamussuhteen syntymistä ja välitöntä, hyväksyvää ilmapiiriä. (Hyry-Beihammer ym. 2013, 174.) Kokemus omasta luovuudesta kasvattaa yksilön henkistä kapasiteettia. Luovuus on keskeinen henkisen hyvinvoinnin lähde. (Vartiainen 2013, 193.)

Opettaja on oppilaalle peili

Instrumenttiopetuksen vuorovaikutus sisältää jatkuvaa palautteenantoa. Opettajan tapa antaa oppilaalle palautetta on tärkeä, koska siitä tulee tapa jolla oppilas kohtelee itseään harjoitellessaan. Se ohjaa oppilaan harjoittelua ja muokkaa hänen musiikkisuhdettaan, myös suhdetta omaan soittoonsa. Näin ollen se vaikuttaa oppilaan minäkuvaan. (Kianto 1994, 103.) Opettaja kommentoi oppilasta ja tämän musisointia sanallisesti, eleillään tai soittimen avulla. Tämä asettaa oppilaan hyvin haavoittuvaan asemaan. Opettajan palaute voi olla hyväksyvää tai tyrmäävää, ja se vaikuttaa oleellisesti vuorovaikutuksen rakentumiseen opetustilanteessa. (Hyry-Beihammer ym. 2013, 172-173.)

Kun oppilas tulkitsee opettajan palautteen hyväksyvyyttä tai tyrmäävyyttä, sanattoman viestinnän osuus on merkittävä. Hymyllä tai naurulla voi viestiä sekä hyväksyntää että tyrmäystä; hymy voi olla hyväksyvä tai halveksiva, ja nauraa voi toisen kanssa tai toiselle. Opettajan tulee tiedostaa tämä halveksumisen ja tyrmäyksen vaara oppilaan soittoa, kysymyksiä ja ajatuksia kommentoitaessa. (Mts. 172.)

Palautetta voidaan antaa siitä, mitä oppilas osaa, tai siitä mitä hän ei osaa. Tämä vaikuttaa myös siihen, tuleeko oppiminen olemaan tiedon soveltamista vai virheiden välttämistä. Ennen kaikkea on tärkeää, että oppilas kokee saavansa arvosanansa aikaan työnteollaan ja osaamisellaan, ei persoonallisuudellaan. (Keltikangas-Järvinen 1994, 205-207.) Opettajan tulee hyväksyä jokaisen oppilaan ihmisarvo, olipa oppilaan senhetkinen psykologinen tila millainen hyvänsä (Hyry-Beihammer ym. 2013, 174).

Mutta voiko peili vääristää?

Opetusalalle mahtuu kuitenkin monenlaista pedagogia.

Jos opettaja antaakin myrkkyä, voi se vaikuttaa tosi syvälle. Luovan energian hana menee kiinni. Pitäisi olla äärettömän luja ja vahva, että voi nujertamisesta huolimatta tehdä sitä omaa juttuaan. (Anne)

Oppilaan persoonaan kohdistettu kommentointi on helppo naamioida ”rakentavaksi kritiikiksi” joka on ollut aivan asiallisesti esitettyä, ja jonka tarkoitus on kehittää oppilasta tai saada häntä edistymään paremmin instrumentissaan. Opettaja saattaa sanoa, että oppilas on vain ymmärtänyt hänen kommenttinsa väärin, jolloin vastuu asiasta siirretään oppilaan harteille ja annetaan ymmärtää, että hänen käytöksensä on poikkeavaa. (Holmberg-Kalenius 2008, 26.)

Enenevässä määrin puhutaan koulukiusaamisesta, jossa kiusaaja onkin opettaja. Holmberg-Kaleniuksen (2008, 23) mukaan opettajan vallankäytön keinoihin voivat kuulua esimerkiksi haukkuminen, simputus, julkinen nolaaminen, koulumenestyksestä vinoilu, uhkailu tai huomiotta jättäminen.

Opiskeluaikoinani koin yliopistossa erään opettajan käytöksen osalta kovia kolauksia, jotka kohdistuivat sekä minuun yksilönä, että myös vuosikurssini opiskelijoihin ryhmänä. Opettajamme antoi ymmärtää että olemme harvinaisen tyhmä vuosikurssi. Vaikka tämä ihminen on jo edesmennyt, edelleen kuulen hänen sanovan, että minä en ole taiteilija. (Anne)

Sanattomien keinojen käyttö on kuitenkin vielä sanallista väkivaltaa tehokkaampaa. Haluaisin nostaa niinkutsutun hiljaisen kiusaamisen (myös piilo- tai henkinen kiusaaminen) hetkeksi ylitse muiden. Se on kiusaamisen muodoista ehkä vaikein, sillä se on epäsuoraa, salakavalaa, ja voidaan helposti naamioida aivan viattomaksi toiminnaksi. Se voi perustua ainoastaan äänenpainoon tai kehonkieleen, kuten olankohautuksiin, kasvojen ilmeisiin, katseisiin ja muihin erilaisiin eleisiin. (Holmberg-Kalenius 2008, 23; Jokinen 2007, 44, 97.)  Hiljaisen kiusaamisen uhriksi joutunut ei välttämättä edes tunnista tilannetta kiusaamiseksi, ja hän ajattelee helposti että on itse aiheuttanut sen. Ennen pitkää uhri on osapuolista se joka vaikuttaa kummalliselta, koska hänen on vaikea pukea kokemaansa sanoiksi. Kiusaajakin vetoaa usein uhrin vainoharhaisuuteen tämän reagoidessa sellaiseen, mikä ei juuri näy ulkopuolelle. (Holmberg-Kalenius 2008, 23-29.)

Oppilaiden ja vanhempien vetoaminen suoraan opettajaan ei välttämättä tuota tulosta, sillä he ovat hierarkisesti opettajan alapuolella. Todennäköisesti opettajan osalta kaikki tapahtunut on käännettävissä siten, että oppilas on vain liian herkkänahkainen eikä siedä yhtään kritiikkiä. Muutosta voi saada ehkä todennäköisimmin aikaan vetoamalla ylimpään mahdolliseen johtoon ja tuomalla tietoon, että henkistä väkivaltaa tapahtuu. (Anne)

Mikä peilissä voi olla vikana?

Psykiatri Jorma Tähkän mukaan henkinen väkivalta ja kiusaaminen pohjautuvat pääosin narsistiseen persoonallisuushäiriöön (Jokinen 2012, 10). Aiemmin kuvatun mollaamisen ja nujertamisen takana oleva tunne on yleensä pohjaton kateus. Narsistisesta häiriöstä kärsivälle ihmiselle on tyypillistä, että hän yrittää lieventää omaa sisäistä tuskaansa halveksimalla kadehtimaansa henkilöä. (Jokinen 2007, 44.)

Narsistinen persoonallisuushäiriö on eräänlainen pidempiaikainen itsetunnon ja itsearvostuksen säätelyjärjestelmän häiriö (Persoonallisuushäiriöt, n.d.). Arkikielessä narsismista puhuttaessa viitataan yleensä itsekeskeisyyteen ja kyvyttömyyteen ottaa toisia huomioon (Myllärniemi 2006, 54-55). Jos vanhemmilla on vaikeuksia käsitellä tunteita, melko varmasti lapselle itselleenkin tulee siinä vaikeuksia. Hänellä voi olla vaikeuksia ymmärtää omia ja toisten tunteita, sekä empatiakyky voi jäädä puutteelliseksi. Tällainen ihminen saattaa lapsuuden kotiolojensa mukaisesti kasvaa hyvin tunneköyhäksi aikuiseksi, jolla voi olla jopa vihamielinen asenne tunteita ja tunne-elämää kohtaan. Tällainen ihminen asettaa järkevyyden tunteiden edelle. (Mts. 74-75.)

Matkan varrella olen ymmärtänyt, että se äärimmäinen jyrkkyys ei ollut vain ”voimakasta johtajaviettiä”,
vaan vahvasti narsistinen piirre. (Anne)

Narsisti yrittää häivyttää henkisen avuttomuutensa kaikkivoipaisuuskuvitelmien ja itseriittoisuuspyrkimysten alle. Hän taantuu ja alkaa tavoitella varhaislapsuuden kehityskauteen liittyvää kaikkivoipaisuusilluusiota haavoittuvan minuuden suojaksi. Lahjakkaasta narsistista voi aikuisena kehittyä ulkoisesti menestynyt mutta tunne-elämältään köyhä perfektionisti, joka vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Itseään lahjakkaammat ihmiset hän kokee uhkana. Hän ei kestä oikeutettuakaan arvostelua, vaan loukkaantuu ja raivostuu kohtuuttomasti jos häntä millään lailla kyseenalaistetaan. (Myllärniemi 2006, 76-77; Mäkelä 1997, 36.)

Käsinkosketeltava kylmyys

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa esittää kirjassaan Narsistin lapsena – pitkä tie itsenäisyyteen (2015, 97) melko tyhjentävän lauseen, missä kiteytyy mielestäni se, miksi narsistin toimiminen (musiikki)kasvattajana on lähtökohtaisesti varsin vinoutunutta:

Ymmärtäminen vaatii toisen kuuntelemista, ja herkistymistä toisen sanomalle. Narsistinen häiriö estää aidon eläytymisen, kuuntelemisen ja toisen tunnetaajuudelle siirtymisen.

Musiikkipedagogiikan haaste on ihmisen aito ja kokonaisvaltainen kohtaaminen musiikissa, ja tämä ei voi toteutua, mikäli opettaja ei tunne syvällisesti itseään (Lehtonen 2004, 14). Narsistilta puuttuu kokonaan kosketus omaan itseen. Hän ei kykene aitoon itseironiaan eikä kohtaa ongelmiaan, heikkouksiaan, pelkojaan, menneisyyttään eikä liioin tulevaisuutta; hän ei osaa ottaa huomioon tekojensa tai sanojensa seurauksia. (Mäkelä 1997, 56, 68.) Monet sanovat aistivansa tämäntyyppisissä ihmisissä alusta saakka jonkinlaista epäaitoutta ja kylmyyttä, vaikka ensitapaaminen olisikin ystävällinen ja näennäisesti varsin sujuva.

Narsistisen ihmisen maailma on yleensä hyvin mustavalkoinen. Musiikkipedagogiikassa esimerkkejä voisivat olla muun muassa

• lahjakkuus vs. lahjattomuus
• musikaalisuus vs. epämusikaalisuus
• hyvä vs. huono musiikki

Lehtonen (2004, 18) toteaa, että musiikkikasvatuksen nimissä harjoitetun lokeroinnin ja perfektionismin tuloksena musiikillisesti ”lahjattomat” kokevat musiikki-ilmaisun jonkinlaiseksi tavoittamattomaksi unelmaksi. Omat mahdollisuudet saatetaan nähdä niin vähäisinä, ettei kannata edes yrittää. Mielestäni tämäntyyppinen nujertaminen ja lokerointi istuu nimenomaan narsistiseen maailmankatsomukseen.

Opettaja saattaa nähdä oppilaan soittotaidon oman ammatillisen pätevyytensä mittarina (Vartiainen 2013, 188). Koen, että tässä on paljon samaa kuin työpaikkakiusaamisessa. Jokinen (2007, 42) mainitsee työympäristön vaikean asetelman, jossa esimies tulee kateelliseksi  alaisensa menestyessä liian hyvin ja saadessa tunnustusta. Hän voi alkaa painamaan alaistaan määrätietoisesti alas, sillä osaavampi ja luovempi ihminen koetaan uhkana. Mielestäni tilanne voi olla juuri sama, kun kyseessä on opettaja ja oppilas. Joissain tapauksissa katkera opettaja saattaa jopa sabotoida taitavien oppilaittensa soitto- tai laulutekniikkaa.

Vaikka kotona kuinka sanottaisiin että ”sinä olet hyvä ja taitava”, niin opettajan – auktoriteetin ja asiantuntijan – sanat painavat enemmän. Opettajalla on aikamoiset vallanavaimet, eikä niitä saisi käyttää väärin. Koskaan ei pitäisi hukata mitään niin kallista kuin luova energia. (Anne)

Jos oppilas yrittää keskustella opettajan itsensä kanssa vaikeasta vuorovaikutussuhteesta, opettaja saattaa heittäytyä marttyyriksi ja puolustella sanomisiaan ja tekemisiään asiaankuulumattomilla tekosyillä, esim. työstressi, sukulaisen kuolema, sairaus tai jotain muuta mahdollisimman dramaattista. Tarkoitus on viedä huomio pois itsestä ja syyllistää kritisoijaa. Toinen keino on mitätöidä kritiikki. Narsisti ei suostu näkemään kokonaiskuvia: jos oppilas vaikkapa antaa palautetta opettajan toiminnasta huomauttamalla, että tämä ei anna oppilaalle musiikillisia vapauksia, opettaja saattaa vastata esimerkiksi ”saithan silloin kevätkonsertissakin soittaa sen ja sen kappaleen…” ja näin hän on yksittäisellä tapauksella omasta mielestään kumonnut oppilaan tunnekokemuksen.

Toisaalta hän saattaa näyttää empatian merkkejä, mutta kumoaa ne heti samassa lauseessa. Esimerkiksi: ”Sinulla on toki oikeus mielipiteeseesi, mutta saithan silloin kevätkonsertissakin soittaa…” Tai sitten empatia on ehdollista, esimerkiksi: ”Olen todella pahoillani jos olen toiminut sinua kohtaan väärin”. Narsisti ei ole todellisuudessa pahoillaan, eikä koe ikinä toimivansa väärin. Hän pahoittelee, koska niin kuuluu joissakin tilanteissa tehdä, ja varsinkin jos hän arvelee hyötyvänsä siitä jatkossa. Hän saattaa toisinaan aavistaa, että on toimillaan aiheuttanut mielipahaa, mutta kokee että hänen täytyi toimia niin. (ks. Mäkelä 1997, 42, 50). Esimerkiksi: Jos harjoittelisit enemmän, minun ei olisi tarvinnut sanoa kovasti.

Luovuus pakenee lasipulloon

Jotta ihminen kokisi turvallisuutta, täytyy hänen ympärillään olla logiikkaa. Ennalta arvattavat syyt ja seuraukset asioihin ja tapahtumiin pitävät yllä mielen ja kehon levollisuutta. Oppiminen ja uusien asioiden kokeileminen on turvallista kun tiedetään, että hyvällä suorituksella on positiiviset seuraukset ja epäonnistuneen suorituksen kanssa pystytään elämään. Jos taas ihminen elää jatkuvassa epävarmuudessa, jossa asioiden syyt ja seuraukset ovat arvaamattomia ja mielivaltaisia, tulee hän väistämättä reagoimaan psyykkisesti jollain tavalla. (Aavasto ym. 2012, 41-42.)

Aavasto ja muut (2012, 39) toteavat, että lapsi oppii hyvin nopeasti ohjaamaan käytöstään niin, että se tukee omaa ja muiden selviytymistä. Hän saattaa kokea, että hyväksyntä ansaitaan kiltteydellä ja vaivattomuudella (emt. 78). Soitto- tai laulutuntitilanteessa tämä voisi tarkoittaa, että hyvillä suorituksilla opettaja pidetään hyväntuulisena. Oppilas pyrkii vuorovaikutuksessa jonkinlaiseen logiikkaan, mitä on  kuitenkin narsistisen opettajan kanssa hyvin vaikea ellei mahdoton saavuttaa.

Kun opettaja palvoo täydellisyyttä, opiskelu muuttuu raskaaksi ja kestämättömäksi roolileikiksi sekä epäaidoksi teeskentelyksi, joka ei anna oppilaan taiteilijapersoonalle tilaa kasvaa, eikä johda muutenkaan positiivisiin päämääriin (Lehtonen 2004, 77). Näitä asioita voi olla hyvin vaikea ja jopa mahdotonta sanoa kenellekään ääneen, koska:

Narsisti on miellyttävä ja huomaavainen muille, mutta kahdenkeskisissä tilanteissa asetelma on toisenlainen. Muiden on vaikea uskoa että tämä miellyttävä ihminen voisi olla jotain muuta. (Polo 2013.)

Instrumenttituntien vuorovaikutustilanteet saattavat muokata musiikkiharrastuksen päämotiivia: musiikin harrastaminen onkin yhtäkkiä väline, jolla hankitaan henkistä tasapainoa; toisinsanoen oppilas arvottaa itsensä musiikillisten suoritustensa perusteella (Kurkela 1993, 330-331). Positiivisen palautteen puute ja varsinkin negatiivinen palaute tärkeältä henkilöltä, kuten opettajalta, voi saada aikaan esimerkiksi:

• tyhjyyden tunnetta
• rauhattomuutta
• pelkoa
• vihaa
• ahdistusta
• häpeää
• syyllisyyttä
• kuolemankauhua
• paniikkia
• epätoivoa
• lamaantumista

Jo pelkkä aavistus seuraavasta esityksestä (ja epävarmuuden tilasta) voi herättää syvää ahdistusta ja muita epämiellyttäviä tunteita. (Kurkela 1993, 276-277.)

Jos ihminen kokee jatkuvasti riittämättömyyttä, hänen on vaikea selvitä vastoinkäymisistä eteenpäin ja tehdä ylipäätään ratkaisuja elämässään. Virheiden pelossa hän ei uskalla ottaa riskejä, eikä anna pienintäkään tilaisuutta epäonnistumiselle, nolatuksi tulemiselle, tai häpeälle. Taustalla väijyvät muistikuvat siitä, mitä virheistä seuraa. Riittämättömyyttä kokevat ihmiset saattavat sen vuoksi alisuoriutua monista elämän haasteista, ja jättää mahdollisuutensa huomiotta. (Aavasto ym. 2012, 51.)

Huomaan, että jos esimerkiksi työpaikalla saan kiitosta ja kehuja luovuudestani, tai joku sanoo minua taiteilijaksi, saatan heti kiukkuisena korjata tämän lauseen. ”En ole taiteilija.”(Anne)

Epävarmuus sekä syiden ja seurauksien epätasapainon sietäminen vievät valtavasti voimia. Ihminen alkaa epäillä omaa arviointikykyään, eikä välttämättä pysty tätä ”hälytysvalmiutta” itse tiedostamaan saati määrittelemään. (Aavasto ym. 2012, 41.) Narsistin vaikutuspiirissä kippuroivalle uhrille kehittyy ajan saatossa ”mitähän nyt meni väärin” –tunnistin (Viljamaa 2015, 15).

Viljamaa (2015, 15) toteaa, että narsistin lapsi ehdollistuu vanhempansa näkymättömiin merkkeihin. Ne vain tulevat mieleen, ja rajoittavat ajattelua ja sitovat energiaa. Ne ikään kuin jäädyttävät lapsen etsimään hyväksyvää katsetta tai kannustavaa sanaa. Lapsi joutuu tuskaisaan itsensätarkkailun kierteeseen, josta seuraa pahimmillaan luovuuden kadottaminen. Tämä on mielestäni paljolti verrattavissa narsistisen opettajan aiheuttamiin seurauksiin.

Luovien aineiden opettajat ovat kokemukseni mukaan harvemmin olleet sellaisia ”jyriä”. Mutta on heitä olemassa, ja mielestäni opettajan harjoittamat laiminlyönti ja hylkääminen saattavat pahimmillaan kokonaan tyrehdyttää oppilaan luovan energian. (Anne)

Epäonnistumiseen liittyvät kokemukset ja pelot voivat kaventaa ilmaisualuetta, vähentää spontaaneja reaktioita ja houkutella suunnittelemaan toimintaa ennalta (Hyry-Beihammer ym. 2013, 171). Jos opettajan osoittama hyväksyntä on ehdollista, opetustilanteiden yllä leijuu hylätyksi tulemisen pelko. Tällaisten kokemusten aiheuttamaa traumaa on vaikea korjata, ja se saattaa myöhemmin kostautua esimerkiksi soittamisen lopettamisena, musiikin vihaamisena tai ammatillisena tyytymättömyytenä. (Vartiainen 2013, 186-189.)

Lasipullo särkyy – mutta sirpaleethan tuottavat onnea

Jos psykologian alan ammattilaistenkin – saatika sitten meidän ”keittiöpsykologian” harrastajien – on jopa mahdotonta tehdä diagnoosia, miksi sitten tätä asiaa ylipäätään olisi järkeä pohtia?

Yksi suurimmista oppimisen esteistä on energiamäärä, joka tuhlaantuu kielteisten oppimiskokemusten muiston torjumiseen mielestä (Kianto 1994, 131). Keskustellessani ihmisten kanssa, joilla on kokemuksia tämäntyyppisiä piirteitä omaavista ihmisistä, tärkeimmäksi asiaksi toipumisen ja eheytymisen suhteen on noussut sana tieto. Tieto siitä, että tällaista voi ylipäätään olla olemassa, sekä ymmärrys siitä, että vika ei ole ollut itsessä.

Persoonallisuushäiriöt eivät periydy geneettisesti, vaan lähes poikkeuksetta kyse on syvään juuttuneesta sosiaalisesta käyttäytymisestä, joka kulkee perheen ja suvun piirissä (Mäkelä 2010, 81, 84). Monissa kuulemissani tarinoissa ja kokemuksissa tämän asian ymmärtäminen on auttanut narsistin käytöksestä kärsivää ihmistä muuttamaan suhtautumistaan narsistiin, itseensä, sekä tapahtuneisiin asioihin.

Sanotaan, että ainoa keino pelastautua narsistisesta suhteesta, on katkaista se. (ks. esim. Aavasto ym. 2012, 43.) Monet ovat puhuneet jonkinlaisesta itsesuojeluvaistosta, joka tuntuu ylittävän kaikki ”järjelliset” argumentit. Opettaja ei välttämättä koskaan varsinaisesti loukkaa oppilasta, mutta samaan aikaan kaikki hänen sanattomassa viestinnässään tai äänenpainoissaan antaa ymmärtää,  että oppilaan tekemiset, sanomiset, olemus tai persoona eivät hänelle kelpaa. Uhri ei voi kuitenkaan omalla toiminnallaan muuttaa narsistia eikä tehdä tämän oloa paremmaksi. On siis lupa lakata yrittämästä suorittaa tätä mahdotonta tehtävää, ja lupa alkaa ajatella omaa hyvinvointiaan.

Luulen, että narsistisen opettajan kanssa on mahdollista pärjätä, jos oppilas omaa vahvan itsetunnon, ja on varma oman  minuutensa suhteen. Oppilaan kyky suodattaa opettajan asiattomat kommentit ja keskittyä vain omaan kehittymiseensä – ottaa kyseisestä oppilas-opettajasuhteesta itselleen vain se positiivinen – saattaa mahdollistaa yhteistyön vaikean opettajan kanssa. Tällaista kykyä ei voi kuitenkaan oppilaalta vaatia. Mielestäni oppilaan tulisi kuunnella omia tuntemuksiaan pohtiessaan, pystyykö hän jatkamaan vaikean opettajan oppilaana. On hyvä yrittää puhua opettajan kanssa asiasta kasvokkain. Jos tämä kuitenkin on silkka mahdottomuus, aina kouluyhteisössä on joku jonka puoleen voi ja täytyykin saada kääntyä. Esimerkiksi koulupsykologi, terveydenhoitaja, kuraattori, joku toinen opettaja tai rehtori ovat siellä oppilaita varten.

En usko, että tällainen vaikea opettaja voisi lopullisesti tappaa oppilaalta luovuutta. Hän voi tosin saada oppilaan vangitsemaan oman luovuutensa lasipulloon jonnekin mielen syviin syövereihin, ja sitä voi olla hyvin vaikea houkutella sieltä takaisin osaksi näkyvää minuutta. Joka tapauksessa se on yrittämisen arvoista.

Minulla on näkemys, että jos ihminen saa jotain muuta tilalle, se voi auttaa häivyttämään huonojen kokemusten jättämiä arpia. Arvet eivät häviä, mutta toiset ihmiset ja toiset ympyrät, jotka antavat positiivisia ja rohkaisevia viestejä, voivat vahvistaa minäkuvaa. Tietoisesti kannattaa hakeutua sinne missä kannustetaan. (Anne)

 Kirjoittaja: Satu Huhtala 2016, Centria-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Aavasto K, Kaulio P, Syrjälä S. 2012. Jännittääkö? – Pelko hallintaan. Norhaven, Tanska: Minerva Kustannus.

Holmberg-Kalenius T. 2008. Elämää koulukiusaamisen jälkeen. Jyväskylä: Gummerus.

Huhtanen K, Hirvonen A. 2013. Muusikon polkuja musiikkikasvattajuuteen. Teoksessa: Musiikkikasvattaja – kohti reflektiivistä käytäntöä. Toim. Juntunen, M-L, Nikkanen H, Westerlund H. Juva: PS Kustannus.

Hyry-Beihammer E, Joukamo-Ampuja E, Juntunen M-L, Kymäläinen H, Leppänen T. 2013. Instrumenttiopettaja oppilaan kokonaisvaltaisen muusikkouden kehittäjänä. Teoksessa: Musiikkikasvattaja – kohti reflektiivistä käytäntöä. Toim. Juntunen, M-L, Nikkanen H, Westerlund H. Juva: PS Kustannus.

Jokinen, B. 2007. Kiusaaja keskellämme. Juva: WSOY.

Jokinen, B. 2012. Narsisti kiusaa työpaikalla. NUT 2, 8-11. Narsistien uhrien tuki ry.

Kianto M. Matka pianon soittamiseen.1994. Keuruu: Otava.

Kurkela K. Mielen maisemat ja musiikki. 1993. Toinen painos 1994. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Lehtonen, K.  2004. Maan korvessa kulkevi… – Johdatus postmoderniin musiikkipedagogiikkaan. Turku: Turun yliopiston kasvatustieteiden laitos.

Myllärniemi, J. Narsismi – vamma ja voimavara. 2006. Helsinki: Kirjapaja.

Mäkelä R. 1997. Naamiona terve mieli. 10. painos 2010. Viro: Perussanoma Oy.

Persoonallisuushäiriöt. N.d. Mielenterveyden internetpalvelu. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri. Viitattu 12.1.2016. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F608.aspx, persoonallisuuden häiriöt

Polo,S. 2013. Opettaja-lehti 12/2013

Räsänen, P. N.d. Tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista. Oma terveys Oy. Viitattu 12.1.2016. http://www.terve.fi/persoonallisuushairiot/persoonallisuushairiot-luonnetta-vai-luonnevikaa, psykiatria, persoonallisuushäiriöt

Stenberg, T. 2013. Herkkyyden kääntöpuoli. Opettaja 12, 18-20. OAJ.

Vartiainen O. 2013. Soitonopettaja työnsä reflektoijana – kuinka harmonisoida opetusta ohjaavat periaatteet ja käytännöt. Teoksessa: Musiikkikasvattaja – kohti reflektiivistä käytäntöä. Toim. Juntunen, M-L, Nikkanen H, Westerlund H. Juva: PS Kustannus.

Viljamaa, J. 2015. Narsistin lapsena – pitkä tie itsenäisyyteen. Helsinki: Minerva Kustannus.