Bachia improten – ajatuksia ja käytänteitä improvisaatiosta klassisessa musiikissa

Improvisaatio yhdistetään usein jazz-musiikkiin, jossa omaleimaisen ilmaisun tavoittelu kuuluu olennaisesti musiikin esittämisen perinteisiin. Vaikka improvisoinnin käsite klassisessa musiikissa oli ilmeinen jo vuosisatoja sitten, tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Improvisaatio on lähinnä myytti, joka tuntuu olevan vain harvojen opittavissa, eikä klassisen musiikin koulutus tarjoa juurikaan tukea taidon oppimiseen. Herääkin kysymys, miten klassisen musiikin maailmassa operoiva soittaja löytää mielekkäitä matalan kynnyksen harjoituksia aloittelevalle improvisoijalle?

LÄHES KADONNUT PERINNE

Improvisoitu musiikki on käsitteenä monimuotoinen, mutta yleisellä tasolla se voidaan määritellä musiikiksi ilman ennalta määrättyä melodista, harmonista tai rytmistä rakennetta (Syrjäläinen 2013, 5). Varhaisimmat tiedot improvisaatiosta klassisessa musiikissa löytyvät gregoriaanisesta musiikista, ja aiheesta on tehty opaskirjoja jo 1400-luvulla. Länsimaisessa klassisessa musiikissa Improvisoinnin perinne oli huipussaan barokin ja klassismin aikana, ja sen ajan kuuluisat säveltäjät ja esiintyjät olivat usein myös improvisoinnin mestareita. Tyypillisimmät improvisoidut osuudet olivat alku- tai loppusoittoja tai kappaleen sisällä olevia välikkeitä. Esimerkiksi Mozart sisällytti teoksiinsa kadensseja, joissa oli tilaa improvisoidulle materiaalille. Improvisointi saattoi perustua myös bassokulkuihin ja sointumerkkeihin, joiden päälle soitettiin sopivia melodioita (Pulkkinen 2015, 9).

Viimeisten 150 vuoden aikana asenteet improvisointia kohtaan klassisessa musiikissa ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi. Esiintymis- ja opiskelukäytäntöjen keskiöön on vahvasti tullut sävelletty, teoksiin perustuva musiikki. Monille klassisen musiikin ammattilaisille improvisointi tuntuu jopa uhkaavalta, pelottavalta ja vieraalta. Tutkijoiden mukaan improvisaatio alkoi vähentyä läntisessä taidemusiikissa 1800-luvulta lähtien säveltäjien ja musiikin esittäjien välisen suhteen muuttumisen myötä. Aiemmin säveltäjät ja esiintyjät jakoivat vastuun sävellysten tulkitsemisesta: säveltäjät luonnostelivat teoksen yleiset linjat, joiden pohjalta esittäjä improvisoi ja teki teoksesta omansa näköisen. Kuitenkin romantiikan ajan kuluessa säveltäjät pyrkivät vaikuttamaan yhä enemmän siihen, miten heidän säveltämäänsä musiikkia tulisi esittää, eikä improvisoinnille ollut enää jalansijaa. (Syrjäläinen 2013, 7.)

Säveltäjien diktaattorimaisesta asemasta huolimatta kuluva vuosikymmen on valanut toivoa mm. vuonna 2013 ACT -levymerkin julkaiseman New Eyes On Baroque -albumin muodossa. Vahvasti vanhan musiikin perinnettä kunnioittavan, mutta raikkaan kokonaisuuden esittää sopraano Jeanette Köhn ja Swedish Radio Choir, sekä ryhmä ruotsin eturivin jazz-muusikoita, mm. pasunisti Nils Landgren. Levyllä yhdistyy luonnollisen kauniisti perinteiset sovitukset barokkiajan klassikoista, joihin improvisaatio-osuudet luovat estetiikkaa särkemättä upeasti lisäväriä. 2000-luvulla samankaltaista musiikkia ovat myös tehneet mm. pianistit Gabriela Montero levyllään Bach and Beyond ja Robert D. Levin, jonka Mozart-tulkinnat sisältävät huomattavan määrän improvisoituja kadensseja, joiden myötä voikin kuulla aidosti 1700-luvun ajan hengen. Levin on tehnyt myös merkittävän uran Mozartin ja Bachin keskeneräisten sävellysten loppuun saattajana ja viimeistelijänä (Fonseca-Wollheim 2010).

ESIINTYJIEN JA YLEISÖN AKTIVOIJANA

Tutkijaryhmä Imperial College Londonista ja Guildhall School of Music and Dramasta tutkivat 2013 mitä aivoissa tapahtuu improvisoitua musiikkia esitettäessä, lavalla ja yleisössä. Tutkimuksessa verrattiin aivojen aktiivisuutta improvisointia sisältäneen esityksen ja täysin ennalta sovitun, nuoteista soitetun esityksen välillä. Improvisointia sisältäneen esityksen aikana sekä esiintyjien, että yleisönkin aivot olivat selvästi aktiivisemmat alueella, joka vastaa jatkuvasta keskittymisestä ja työmuistista. Tutkijoiden mukaan havainto osoittaa niin soittajien kuin yleisönkin olleen enemmän läsnä, sekä kuunnelleen tarkkaavaisemmin improvisoidun esityksen aikana. Aivokäyristä kävi myös ilmi, että yleisö koki tietyt, erityisen tunteelliset kohdat esityksen aikana samalla tavalla kuin esittäjät. (Barford, Mitchell & Tracey 2013.)

KOHTI LUOVAA AJATTELUA

Kärjistetysti voidaan sanoa, että klassisen kappaleen voi opetella soittamaan suoraan nuoteista ajattelematta sen enempää sointuja tai kappaleen rakennetta (Pulkkinen 2015, 28). Improvisointi sen sijaan edellyttää luovaa soittotaitoa, kaavoista irtautumista ja kykyä luoda uutta materiaalia hetkessä. Yksi klassisen koulutuksen saaneiden muusikoiden keskeisimmistä haasteista onkin liiallinen tukeutuminen nuottikuvaan. Kun on tottunut soittamaan kaikki kappaleet nuoteista, voi olla suuri kynnys soittaa jotain, mistä ei löydy konkreettista materiaalia. Nuotteihin tottunut soittaja pelkää myös ”vääriä ääniä”, joita kokeilunhaluinen improvisoija väistämättä tuottaa.

Improvisoidessa tonaalista musiikkia melodian ja sointujen lisäksi vallitseva sävellaji on jatkuvasti mielessä pidettävä konteksti. Rytmimusiikin ammattilaiselle kyky analysoida harmonia on käytännön sanelema pakko, kun taas klassisen musiikin soittaminen ei välttämättä vaadi ollenkaan analyyttistä harmoniaan pureutumista. Tämän takia klassisen muusikon on helppo nähdä musiikin teoria enemmänkin yleissivistävänä oppiaineena, kuin käytännön hyödykkeenä. Lähtökohtien ja asenteiden lisäksi eroavaisuuksia tyylilajien välillä löytyy myös tavoista hahmottaa musiikillisia ilmiöitä. Klassisessa perinteessä musiikkia tarkastellaan nuottiin keskittyen, kun rytmimusiikin puolella huomio kiinnittyy myös kuulokuvaan. Siinä missä ”klasari” havaitsee Euroviisuista maallikollekin tutun modulaation, ”poppari” haistaa vain hieman sävellajia maustavan lainasoinnun.

JAZZ-AJATTELU IMPROVISOINNIN PERUSKIVENÄ

Koska nuoteista soittaminen on klassiselle soittajalle tuttua, kannattaa myös improvisaatiota lähestyä nuotein kirjoitetun materiaalin avulla. Yksi tällainen tapa on valita kappale, jonka harmoniaan soitto rakennetaan. Mortensen (2015) esittelee metodin, jonka avulla ”jazz-ajattelua” voidaan soveltaa klassiseen teokseen (Mortensen 2015). Metodin lähtökohtana on harmonia-analyysi, jossa nuottiin merkitään reaalisointumerkit ja/tai sointuasteet, sekä mahdollisesti myös esimerkit sopivista asteikoista. Kuvassa on Bachin Airin alku harmonisoituna sointumerkein ja astein.

Kun kappaleen sävellaji ja soinnut ovat selvillä, nuottikuvaan voidaan merkitä sointuihin sopivat asteikot.

Mortensenin (2015) mukaan kappaleissa esiintyvät jatkuvat arpeggiomaiset säestyskuviot, ovat myös hyvä lähtökohta improvisaation opetteluun. Esimerkkinä Bachin C-duuri preludi, joka rakentuu alusta loppuun 16-osalinjoista.

Arpeggioista paljastuu usein kappaleen harmonia, sillä sen sävelistä muodostuu selkeästi sointuja. Säestyskuviota voi muunnella soittamalla sitä eri sävelistä alkaen tai lopusta alkuun, jolloin voidaan puhua melodian muuntelusta, joka on jo lähellä improvisaatiota. Seuraava askel on muodostaa omia melodialinjoja hyödyntäen arpeggion säveliä.

Musiikin monipuolinen kuuntelu on tärkeä osa improvisoinnin opettelua (Silverman 1996). Jo olemassa olevat improvisoidut soolot ovat hyviä lähteitä oman soiton kehittämiseen kirjallisen materiaalin ohella (Pulkkinen 2015, 32–33). Sooloista omaksuttava asia voi olla esimerkiksi mielenkiintoinen melodiakulku tai rytminen ilmiö, joka kirjoitetaan muistiin ja opetellaan osaksi omaa musiikillista sanavarastoa. Jazzmusiikissa tapa on perinteinen, mutta klassinen soittaja voi kokea kokemat asian hankalaksi, jos kuulonvaraista oppimista ei ole aikaisemmin harjoiteltu.

MIELIKUVIEN MAISEMISSA

Kuparin (2008) mukaan soittaminen ajatuksien ja tunteiden viitoittamina voi olla fyysisesti vapauttava kokemus verrattuna nuoteista soittamiseen. Improvisaatio kannustaa luovuuteen ja itseilmaisuun sekä edistää harmonian ymmärtämistä (Kupari 2008, 19). Ilon ja surun tunteita pystyy ilmaisemaan esimerkiksi duuri-molli harmonian avulla, dynamiikkavaihtelut sekä legatot ja staccatot vaikuttavat väistämättä soitosta välittyvään mielikuvaan. Jokainen pystyy kuvittelemaan sadepisaroiden äänet ikkunaruutua vasten, mutta miten ilmentää tilannetta omalla soittimellaan?

Improvisoinnissa voikin olla kyse tilannekuvista ja niiden luomisesta oman soiton ympärille. Kun soittaja oppii vääntämään ajatuksensa musiikilliseen muotoon, ollaan jo improvisaation ytimessä: tarkoituksena on luoda fraaseja eli musiikillisia ideoita, joiden avulla pystytään kertomaan tarina, ilmaisemaan hetken taika, kalvava suru tai lapsenmielinen räiskyvä ilo. Kun pystyy hahmottamaan omassa soitossa tietynlaisen draaman kaaren, on improvisaatio helposti mielekästä myös kuulijalle.

IMPROKOKEILUJA KÄYTÄNNÖSSÄ

Keräsimme aiheesta tietoa käytännön tasolla, kun järjestimme opiskelijoille improvisointituokioita, joissa tarkoituksena oli selvittää harjoitteiden toimivuutta ja improvisoinnin haasteita. Puolen tunnin mittaisissa soittosessioissa opiskelijat improvisoivat matalan kynnyksen harjoitteiden avulla tunnetun klassisen teoksen harmoniaan. Kokeiluun osallistujat olivat pääosin klassisen taustan omaavia opiskelijoita, joilla oli vähän tai ei ollenkaan kokemusta improvisoinnista. Soiton jälkeisessä haastattelussa pohdittiin omia tuntemuksia improvisointiin liittyen ja arvioitiin harjoitteiden toimivuutta.

Osallistujat kokivat, että rajoitteista oli selkeää hyötyä improvisoinnin harjoittelussa. Soitettavien äänien ja rytmin rajoittaminen auttoi oman soiton hahmottamisessa ja ajatus pysyi helposti mukana. Rajoitteet kannustivat myös soittamaan vähän – vaikka vain yhtä ääntä, jolloin spontaanisti tuotetun äänen pystyi helpommin liittämään teoreettiseen kontekstiin. Suora pyyntö improvisoida “jotain” ilman nuottia voi aiheuttaa aloittelevalle improvisoijalle lukkotilanteen. Rajoitteet ja harmonia huomioon ottaen vaihtoehtoja voidaan karsia niin paljon, kunnes soittajalla on helppo valita muutamasta tilanteeseen sopivasta äänestä.

Koetilanteessa käytetyt kappaleet olivat soittajille ennestään tuttuja, mikä helpotti improvisaation aloittamista. Vallitsevaan harmoniaan sopivat sävelet löytyvät huomattavasti helpommin silloin, kun soittajan korva on tottunut useita kertoa kuulemaansa kappaleeseen. Yksinkertainen harjoitus onkin lähestyä improvisaatiota tutun melodian ja sen rytmin muuntelun kautta. Tällöin kappaleen melodiasta kopioidaan suoraan lyhyt melodinen asia, jota lähdetään muuntelemaan esim. ääni kerrallaan.

Keskusteluissa nousi myös esille rohkeuden puute soittaa säveliä ns. tyhjästä. “Väärien” äänien soittaminen ja epäonnistumisen pelko voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä esteiltä luontevalle improvisoinnille. Improvisointia harjoitellessa soittajan tulisikin totutella virheisiin, joita syntyy väistämättä, kun ollaan poissa omalta mukavuusalueelta. Harjoittelu olisi hyvä aloittaa yksin rauhallisessa tilassa, jolloin paineita soiton laadukkuudesta tai muiden läsnäolosta ei ole. Improvisoinnin harjoitteleminen on myös asennekysymys, sillä sen tarjoamat luovuuden ja rentouden tunteet eivät välttämättä toteudu, jos lähtee liikkeelle liian vakavalla mielellä. Improvisointi on ennen kaikkea löytöretki, jossa yrityksen ja erehdyksen kautta kehitytään ilmaisemaan itseään omalla soittimellaan.

Lähdeaineiston ja improkokeiluiden perusteella klassiset muusikot ovat kiinnostuneita improvisaatiosta, mutta klassisen koulutuksen tuki luovaan soittoon on lähes olematon. Tämän ajan soittajia – niin opettajia kuin oppilaita – pitäisi rohkaista enemmän irtautumaan tutuista niin paljon painettuun musiikkiin nojaavista toimintamalleista, jotta improvisaation perinne elpyisi yli vuosisadan jatkuneen hiljaiselon jälkeen. Tiettyjen rajojen rikkominen ja uskallus syventyä improvisaation maailmaan tarjoaa soittajalle uusia näköaloja ja vaikuttaa suoraan oman musiikillisen ilmaisun kehittymiseen.

“Säännöt on tunnettava ennen kuin ne voidaan rikkoa.”, on varsin laajalti tunnustettu ja yleispätevä kaava ja asenne kaikessa taiteen tekemisessä. Esittävän säveltaiteilijan perspektiivistä tämän päivän länsimaisen taidemusiikin suhde muihin taiteisiin, kuten kuvataiteeseen tai kirjallisuuteen, on kuitenkin erityislaatuinen. Kuvitellaan, että kuvataiteilijaksi kouluttautuessa, olisi perinteenä opetella matkimaan täydellisesti esimerkiksi klassismin ajan Jacob Philipp Hackertia, eikä matkiminen rajoittuisi pelkästään tyyliin, vaan itse teoksiin. Opinnot suoritettuaan, taiteilijat siirtyisivät kilpailemaan siitä, kuka osaa jäljitellä parhaiten mestarien töitä eri aikakausilta. Ajatus tuntuu hullulta, mutta ilmiön voi kuitenkin nähdä valitettavan todellisena klassisen musiikin kentällä. Soittajan luovuudenvapautta klassisessa musiikissa voisi verrata kuvataiteessa taulun kehysten koristeluun. Klassisen musiikin kentällä luovan säveltaiteen harjoittamisen ei pitäisi rajoittua säveltäjien lisäksi harvinaisten “outolintujen”, kuten Robert D. Levinin ja Gabriela Monteron etuoikeudeksi. Länsimaisen taidemusiikin olisi syytä palata juurilleen ja elvyttää improvisoinnin kulttuuria.

Kirjoittajat: Lauri Hallikainen ja Juho Leppänen, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

LÄHTEET:

Barford, E. Mitchell, J. Tracey, S. Brain study suggests classical musicians should improvise. Imperial College London. 18. marraskuuta 2013. Viitattu 15.3. 2016. http://www3.imperial.ac.uk/newsandeventspggrp/imperialcollege/newssummary/news_15-11-2013-12-21-22

Fonseca-Wollheim, C. The Classical Improviser. The Wall Street Journal 23.9.2010. Viitattu 29.4.2016. http://www.wsj.com/articles/SB10001424052748703466704575490203321546176

Kupari, J. 2008. Improvisointi osana pianotuntia. Opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu, kulttuuriala, musiikin ja tanssi ala. Viitattu 23.4.2016. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jamk-1201167900-5

Mortensen, J. 2015. Using Jazz Thinking to Teach Classical Improvisation. Viitattu 23.4.2016. https://www.youtube.com/watch?v=4aJ6y8slUmE

Pulkkinen, T. 2015. “Kuin oppisi uuden kielen alusta lähtien”: Kuvaus klassisen viulistin improvisaatio-oppimisesta. Opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu, kulttuuriala, musiikin koulutusohjelma. Viitattu 12.1.2016. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2015061513379

Syrjäläinen, A. 2013. Kokemusta kartoittamassa: Musiikkifilosofinen lähestyminen improvisaatioon ja sen opettaminen klassisessa musiikissa. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Viitattu 26.1.2016. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2013052310395