Yhtä viuluilla tanssimista – kansanmusiikin ja klassisen musiikin tyyliin

Monien mielikuvissa klassinen viulisti soittaa totisena juhlapuvussaan musiikkia, jollaista voi kuulla YLE Radio 1:ltä. Tunnelma on hillityn arvokas ja ankaran harjoittelun kuulee taidokkaassa suorituksessa. Entä kansanmusiikkia  soittava viulisti? Hän soittaa hymyssä suin reipasta, tanssittavaa pelimannimusiikkia kansallispukuun pukeutuneena. Soittoasento on omintakeinen ja jalka polkee kappaleen tahtiin. Onko tässä koko totuus? Mitä eri tyylien taitajat voisivat oppia toisiltaan?viulismi

Kansanmusiikin ja klassisen musiikin suhde

Matkustetaanpa aluksi ajassa taaksepäin, aina 1600-luvulle asti, jolloin länsimaisen taidemusiikin historiassa puhutaan barokin aikakaudesta. Tuohon aikaan elettiin sääty-yhteiskunnassa, ja viulusta tuli talonpoikainen soitin Ruotsin valtakunnassa. Vähitellen viulu levisi Pohjanlahden länsi- ja itärannan kaupunkeihin ja ympärillä oleviin maalaispitäjiin. Viulusta tuli myös säätyläisten soitin, ja vaikka sävelmissä oli paljon yhteistä, talonpoikainen ja säätyläinen viulunsoitto erosivat esteettisesti toisistaan hyvin paljon, aivan kuten säätyläis- ja talonpoikaiskulttuurien perusluonteetkin. Talonpoikaiskulttuurissa viulusta tuli aluksi häiden soitin. (Järvelä 2014, 9.) 1700 -1900-luvulla itseoppineet viulistit esittivät historiallista kansanmusiikkia esimerkiksi tanssi- ja häätilaisuuksissa (Kleemola-Välimäki 2011). Professori Heikki Laitinen korostaa kuitenkin, että ”nämä sävelmät eivät ole merkinneet niitä aitona perinteenä esittäneille ainoastaan joukkoviihdykettä tai tarve- ja käyttömusiikkia. Taiteena he näitä ovat rakastaneet; taiteellisen elämyksen nämä ovat heille antaneet.” (Laitinen 1973, 14.)

Kaustislaisen pedagogin ja pelimannin, Mauno Järvelän, mukaan liike korkeakulttuurin ja kansantaiteen välillä on ollut aina kaksisuuntaista ja yhdessä ne määrittävät eurooppalaista sivistystä. ”Kiertävät trubaduurit majailivat Verdin ikkunan alla vakoillen uusia teemoja, jotka saattoivat soida katusoittajien ohjelmistoissa jo ennen syntymässä olleen oopperan ensi-iltaa. Vastaavasti taidemusiikin suuret säveltäjät ovat aina olleet herkkiä ympäristölleen teemoja ja aiheita etsien tai sävellyksillään perinteelle kunniaa tehden (esim. Bartok, Dvorak, Grieg, Kuula, Nordgren jne.).” Järvelän kehittämä musiikkikasvatusmenetelmä, Näppäripedagogiikka, on pannut merkille tämän historiallisen vuorovaikutuksen. Näppärimusiikin ohjelmistoon on taidemusiikin inspiroimana syntynyt muun muassa Taikahuilu Kaustisella, mikä herättelee lasten kiinnostusta oopperan maailmaan. (Järvelä 2014, 48.)

Kansanmusiikin ja klassisen musiikin määritelmät

”Mielenkiintoista on se, miten erilaisia ja kiinnostavia ilmiöitä kansanmusiikkiviulismi-käsitteen alle mahtuu.”
-Piia Kleemola-Välimäki 2012

Kansanmusiikilla tarkoitan tässä yhteydessä kansanomaista, nk. perinnemusiikkia, jota tarkastelen viulistin näkökulmasta. Käsite kansanmusiikki on jossain määrin jopa ongelmallinen, koska sitä on miltei mahdotonta määritellä tyhjentävästi. Laitisen (1973, 11) mukaan kansanmusiikki on sävelmällisesti kuin ”sekahedelmäsoppa”, vaikutteita on ammennettu niin siirtolaisuudesta, kuorojen ja soittokuntien ohjelmistosta, jazzista kuin iskelmämusiikistakin. Olennaisia tyylipiirteitä kuitenkin löytyy. Kansanmusiikille ominaista on muun muassa muistinvarainen kulttuuri eli se, että sävelmät opitaan usein korvakuulolta. Muita kansanmusiikin olemukseen kuuluvia tyylipiirteitä ovat mm. muuntelu ja inhimillinen luovuus. Kansanmusiikki ei ole kuitenkaan pelkkää spontaania ilmaisua, vaan vaatii perehtymistä ja harjoitusta sekä teoriassa että käytännössä. Lisäksi on vaikea määrittää eroa kansanmusiikin ja populaarimusiikin välille, koska kansanmusiikki on ollut oman aikansa populaarimusiikkia ja nykykansanmusiikkia taas voidaan pitää tavallaan populaarimusiikkina, koska siinä yhdistetään vanhoja elementtejä uusiin. (Talja 2005.)

Myöskään klassista musiikkia eli länsimaista taidemusiikkia ei ole helppo määritellä sen moninaisuuden vuoksi. Helpompaa on aloittaa siitä, mitä se ei ole. Sari Casalin kirjoittamassa artikkelissa toimittaja-kirjailija Minna Lindgren on kuvaillut tätä tyylilajia seuraavalla tavalla: ”Klassisesta musiikista puuttuu rumpukomppi ja kertosäe. Klassinen musiikki on harvoin sähköisesti vahvistettua, koneistot ovat akustisia. Se on myös harvoin improvisoitua, klassinen musiikki on siis nuotteihin kirjoitettua ja jonkun säveltämää.” Useimmiten se sävelletään elävälle konserttiyleisölle ja sävellykset toimivat itsenäisinä teoksina, toisin kuin vaikkapa elokuvamusiikki. Klassisen musiikin soittamisen tekniset vaatimukset ovat korkeat, niinpä virtuoosit kuuluvat olennaisesti klassiseen musiikkiin. Huippumuusikot saavat vaativankin suorituksen kuulostamaan ja näyttämään helpolta. (Casal 2014.)

Kansanmusiikkiviulismin ja klassisen viulunsoiton vertailua

Jousen käyttö

”Suurin ero on mielestäni tavassa käyttää jousta.”
-Piia Kleemola-Välimäki 2012

Kärjistäen voidaan sanoa, että klassisessa viulunsoitossa pyritään pääasiassa tasaiseen ja suoraan äänenmodostukseen. Kansanmusiikkiviulismissa soittaja taas luo tanssisvengin lähinnä jousenkäytöllään, jolloin avainasemassa on nk. puntitus ja aksentointi. (Kleemola-Välimäki 2012.) Puntti – tuo hikisen punttisalin mieleen tuova soittotekninen kikka ykkönen – onkin nykyään yksi suomalaisen kansanomaisen viulunsoiton olennaisimmista tyylipiirteistä! Puntituksella tarkoitetaan tahdin painottomien iskualojen korostamista jousenkäytön avulla. Se tapahtuu joko etusormella, ranteella, kyynärvarrella tai yleisimmin näiden yhdistelmällä, riippuen soittajasta. Aksentoinnista seuraa jousen paineen kasvu kieliä vasten. Myös jousen vauhti kiihtyy ja äänenvoimakkuus kasvaa. Puntin käyttäminen juontaa juurensa kansanmusiikin käyttötarkoitukseen tanssimusiikkina. Joskus tanssien musiikista on vastannut ainoastaan yksi viulisti, joka on puntituksellaan pyrkinyt korostamaan musiikin rytmiä, koska selkeä pulssi on helpottanut tanssimista. (Kleemola-Välimäki 2011.)

Teosten kesto ja ääniala      

Moni voisi luulla, ettei kansanmusiikissa tarvita ensimmäistä asemaa korkeampia asemia lainkaan, mutta toisin on. Talvitien (2015) mukaan pelimannimusiikissa ei kuitenkaan tarvitse nousta kovin usein viidettä asemaa korkeammalle. Laajemman äänialan lisäksi klassisen musiikin teokset ovat myös kestoltaan pitempiä kokonaisuuksia.

Muuntelu, sovittaminen ja improvisointi

Muuntelua pidetään yhtenä olennaisimmista kansanmusiikin tyylipiirteistä. Sitä esiintyy niin rytmiikassa kuin melodiikassa ja joskus harmoniassakin. (Kleemola-Välimäki 2011; Talvitie 2015.) Mielestäni on oikeastaan luonnollista, että kansansävelmistä esiintyy jonkin verran variaatioita eli muunnelmia, koska kansanmusiikki on kulkeutunut pitkälti sukupolvelta toiselle muistinvaraisen kulttuurin kautta. Muuntelun määrä ja sen muodot viulupelimannien soitossa ovat vaihdelleet soittajan ja hänen taitojensa mukaan (Kleemola -Välimäki 2011).

Talvitien (2015) mielestä on positiivista, että kansanmusiikin soittajalla on mahdollisuus sovittaa soittamisensa ja saa käyttää luovuuttaan. Myös Laitinen (1973, 13) kannustaa sovittamaan: ”Sovituksia kyllä tarvitaan, monimutkaisiakin. Hyvä olisi, jos soittajien, yksityisten ja yhtyeitten, ja laulajien joukossa olisi edustettuna koko laaja asteikko, uskollisesti perinnettä tallentavista taidokkaitten sovitusten esittäjiin saakka.” Mielestäni tämä on yksi kansanmusiikin parhaista puolista. On kiinnostavaa, miten vanhat, jopa tutut sävelmät heräävät uudenlaisina versioina henkiin, kuin kokonaan uusina teoksina!

Klassisessa viulumusiikissa suitset ovat Talvitien (2015) mukaan kireämmällä, sillä muuntelua ei juuri esiinny. Se ei ole kuitenkaan kaikilta osin aivan tavatonta: esimerkiksi italialaisen barokki-ajan kuuluisimman säveltäjän ja viuluvirtuoosin, Arcangelo Corellin (1653-1713) kerrotaan jättäneen viululle ja continuolle säveltämänsä sonaatin soittajille runsaasti tilaa improvisointiin. Väitetään, että vuoden 1700 jälkeen ilmestyneet painokset sisältävät Corellin itsensä soittamia korukuvioita. Todennäköisesti Corelli halusi kuitenkin, että kukin soittaja täydentäisi musiikkia omalla improvisoinnillaan sen sijaan, että toistaisi säveltäjän kirjoittamat korusävelet orjallisesti. (Burrows 2006, 93). Lisäksi kadensseissa eli konserton loppupuolelle sijoittuvissa soitinsooloissa soittajalla on mahdollisuus improvisoida. Soitinsooloja on myös kirjoitettu ylös, joten improvisointi ei ole välttämätöntä.

Improvisaatiota Suomalaisessa kansanomaisessa viulunsoitossa ei ole juurikaan esiintynyt. Mutta juurihan pääsin sanomasta, että muuntelu on jopa niinkin tärkeää, että sitä pidetään yhtenä kansanmusiikin olennaisimmista tyylipiirteistä! Onkin vaikea sanoa, missä muuntelun ja improvisaation raja oikeastaan kulkee. Hannu Sahan (1996, 86) mukaan improvisaatiossa on kyse vapaammasta tai rajattomammasta prosessista kun taas muuntelu perustuu jonkin jo olemassa olevan rakenteen uudenlaiseen tuottamiseen. Yksinkertainen esimerkki muuntelusta on siis vaikkapa se, että ensimmäisellä kerralla soitan jonkin tietyn kohdan sävelmästä legatossa, sävelet yhteen sitoen, ja kertauksessa soitankin nuo samat sävelet erikseen.

Säveltäjä tiedossa vai tuntematon?

Klassisen musiikin kentältä tunnetaan lukuisia säveltäjiä, joiden sävellykset ja elämäntarinat ovat jääneet elämään ja joista voimme löytää tietoa monista pätevistä lähteistä. Näistä lukuisista säveltäjämestareista mainittakoon tällä kertaa vaikkapa seuraavat kolme kovaa: Mozart, Bach ja Sibelius.

Kansansävelmien tekijöitä ei läheskään aina tiedetä. Jos sävelmästä on tehty nuotinnos, sen yläkulmassa saattaa lukea teksti trad. eli traditionaalinen, perinteen mukainen. Sävelmästä saatetaan tietää kuitenkin kuka sitä on soittanut ja tuosta henkilöstä voi olla nuotinnoksessa maininta. Soittajalle se on tärkeä informaatio, joka voi vaikuttaa merkittävästi soittotapaan, jos tarkoituksena on jäljitellä kyseisen pelimannin soittotyyliä.

Toki on myös viulupelimanneja, jotka ovat itse säveltäneet ja esittäneet omia sävellyksiään, kuten esimerkiksi yksi tunnetuimmista suomalaisista viulupelimanneista ja säveltäjistä, kaustislainen Konsta Jylhä, joka oli 1960-70-luvun suomalaisen kansanmusiikin tunnetuin johtaja ja idoli. Monet hänen sävellyksistään tulivat tunnetuiksi koko kansalle. (Järvelä 1997, 5-6.) Myös Kaustisen Salonkylän Sibeliukseksi kutsuttu viulupelimanni ja säveltäjä, Viljami Niittykoski, ansaitsee mielestäni tulla tässä yhteydessä mainituksi. (Uusimäki 2007).

Nuoteista ja korvakuulolta  

Pelimannien soittoa pääsee kuuntelemaan arkistonauhoilta ja modernimmiltakin äänitteiltä, joista soittoa voi opetella korvakuulolta. Kleemola-Välimäen mielestä sekä nuoteista että korvakuulolta opettamista on hyvä käyttää kansanmusiikin opettamisessa. Korvakuulolta opettelu on tärkeää, koska moni kansanmusiikissa kuuluva tärkeä vivahde on vaikea merkitä nuotteihin. (Kleemola-Välimäki 2012.) Kuuntelu onkin mielestäni yksi kansanmusiikin opiskelijan tärkeimmistä opiskelumenetelmistä, koska se on avainasemassa tyylinmukaisen soittotavan oivaltamisessa. Olen myös samaa mieltä siitä, että molempia opetustapoja tarvitaan. Aminoffin, Pulakan ja Pölhön mukaan myös barokkimusiikin soitossa kannattaa kuuntelun, vapauden ja eri vaihtoehtojen merkitystä korostaa. Yksi tekijä, joka kansanmusiikin ja barokkimusiikin opetuskäyttöä lähentää, onkin juuri ”korvalla soittaminen”. (2008, 20).

Minulla ei ole läheskään kaikista ammattikorkeakouluopintojen aikana oppimistani kappaleista nuotteja. Kappaleet on tällöin opetettu korvakuulolta, pala palalta, fraasi fraasilta. Osan nuotinnoksista olen saanut vasta, kun olen ensin oppinut kappaleen ilman nuottia. Osa kappaleista on taltioitu niin, että olen äänittänyt opettajani soittoa ja saanut sävelmät ja soittotyylit sillä tavalla talteen omaa harjoittelua ja myöhempää niihin palaamista varten. Tarvittaessa hyödyllinen apuri on ollut hidastusohjelma, jolla äänityksen saa hidastettua sopivan tempoiseksi harjoitteluvaiheessa.

Klassisen viulunsoiton tunneilla oma kokemukseni on, että uuteen kappaleeseen tutustuttaessa nuotit ovat yleensä olleet opetuksen lähtökohtana. Toisaalta opettajani on saattanut aluksi esitellä kappaleen soittamalla sen minulle. Näin olen saanut muodostaa kappaleesta ensin kuulokuvan kuuntelemalla opettajani soittoa ja seuraamalla kappaletta samalla nuoteista. Se oli pikkutyttönä aina hieno hetki, kun pääsin sukeltamaan uuden kappaleen tunnelmaan kuuntelemalla sen aluksi opettajan kaunisäänisellä kokoviululla soitettuna!

Japanilaisen viulupedagogin, Shinichi Suzukin (1898-1998), 1950-luvulla kehittämässä erityisesti varhaisiän opetukseen keskittyvässä metodissa keskeistä on juuri korvakuulolta soittaminen. Suzuki oivalsi, että jokainen lapsi oppii oman äidinkielensä helposti. Niinpä hän rupesi opettamaan pienille lapsille viulunsoittoa sellaisella luonnollisella tavalla, niin kuin he oman äidinkielensäkin omaksuvat. Metodiin kuuluu vanhempien tärkeä rooli kotiharjoittelun tukena ja kotona kuunnellaan päivittäin muun hyvän musiikin lisäksi äänitteitä kappaleista, joita myöhemmin soitetaan. Näin tuleva ohjelmisto tulee tutuksi jo etukäteen. Nuottien sijaan, opetuksen lähtökohtana on siis soiva mielikuva musiikista. Aivan kuten äidinkielenkin kohdalla tapahtuu, nuottien luku aloitetaan vasta myöhemmin. (Suomen Suzuki-yhdistyksen kotisivut 2015.)

Soittoasento

Viulistin soittoasento on sekä klassisen musiikin että kansanmusiikin soitossa pääpiirteissään sama. Kansanmusiikkiviulutunneilla ei siis varsinaisesti opeteta klassisen viulismin opeista poikkeavaa soittoasentoa, mutta asiaan vaikuttaa erilaiset soittoasentoihanteet ja -mieltymykset. Soiton on jokatapauksessa tarkoitus tuntua mukavalta ja soittoasennon mahdollisimman luontevalta. Oli soitettava musiikki sitten mitä tahansa, ergonomiaan on syytä kiinnittää huomiota, jotta vältetään virheasennoista johtuvat rasitusvammat. Jollain tavalla vertaisin soittoasentojen eroavaisuutta klassisen ja kevyen musiikin laulajien lauluasentojen eroavaisuuteen. Se, missä asennossa instrumentista saa ulos halutun äänensävyn ja miten se tapahtuu mahdollisimman vaivattomasti ja luontevasti, on mielestäni lähtökohtana.

Oma kokemukseni on, että kansanmusiikkia soittaessa saan siihen sopivan svengin tai tarvittaessa herkän, huokoisen soundin pitelemällä jousta kevyemmin kuin klassista musiikkia soittaessa. Myös itse viulu voi levätä olalla hiukan alempana kuin klassista musiikkia soittaessani. Huomaan usein myös pitäväni oikeaa käsivarttani jonkin verran matalammalla soittaessani kansanmusiikkia. Lisäksi rytmi ja poljento on koko kehossa, mikä näkyy ulospäin mm. jalan polkemisena, mikä ei ole klassiselle soittotyylille ominaista.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tietysti musiikkia kuin musiikkia on periaatteessa mahdollista soittaa ja esittää mitä yllättävimmissä soittoasennoissa, mutta keskityn tässä pohtimaan asiaa lähinnä viulunsoiton opettamisen näkökulmasta. On hyvä miettiä, mitä seikkoja kannattaa tiedostaa opetustilanteessa. Joskus minulta kysytään, miksi pelimannit soittavat niin oudoissa asennoissa vanhoissa valokuvissa. Miksi viulu lepää käsivarrella, kun eikö sen oikea paikka ole olkapäällä? Tähän minulla ei ole varmaa vastausta. Luultavasti heillä ei ole ollut esimerkiksi olkatukea, joka olisi auttanut mukavamman soittoasennon löytämisessä. Pienikokoisia viuluja ei myöskään ole aina ollut, joten täysimittaiseen viuluun tartuttiin heti, kun kädet vain suinkin ylsivät tarpeeksi.

Konsertti- ja esiintymiskulttuuri

Usein kuulee vertailua, että klassisen musiikin konserteissa vallitseva yleisökäyttäytymisen kulttuuri on arvokasta ja hillittyä. Konserttiyleisö kuuntelee hiljaa ja keskittyneesti, eikä upeille esityksille huudeta suosionosoituksia samoin kuin kevyen musiikin konserteissa. On osattava taputtaa oikeissa kohdissa, ei siis ainakaan suurten teosten osien välissä, vaan vasta koko teoksen lopussa. Kansanmusiikin konserteissa tunnelma on rennompi ja esiintyjät vaikuttavat rennommilta kuin klassisen musiikin konserteissa. Yleisössäkin tuntuu vallitsevan vapautuneempi tunnelma. Mielestäni esiintymiskokemus ei ole aina kuitenkaan musiikkityylistä riippuvainen, vaan tilaisuuden luonne ja monet muut ympäristötekijät vaikuttavat siihen, onko esiintyminen ja yleisössä oleminen rentoa vai pönöttävämpää. Ja mitä esiintyjien vaatetukseen tulee, sekin riippuu luonnollisesti tilaisuuden luonteesta ja esiintyjästä itsestään, ei ainoastaan musiikkityylistä.

Genre-avoimuus

Musiikkigenrellä tarkoitetaan erilaisia musiikin tyylilajeja, kuten populaarimusiikkia, klassista musiikkia ja kansanmusiikkia, ja näistä jokainen jakautuu vielä moniin alalajeihin ja sekoituksiinkin. Ajattelen niin, että kun kuuntelee ja soittaa muutakin kuin yhtä tyylilajia edustavaa musiikkia, ymmärtää paremmin muita muusikoita ja oppii arvostamaan eri musiikkikulttuurien ja -tyylien edustajia. Avarakatseinen eri tyyleihin tutustuminen virkistää ja monipuolistaa soittoharrastusta ja omaan musiikilliseen ilmaisuun saa ikään kuin monenlaisia työkaluja eli soittotekniikoita ja keinoja tulkita musiikkia.

Toinen juttu on, millainen musiikki itseä eniten miellyttää ja ovatko erilaisten musiikkityylien sisältämät arvot ja asenteet ristiriidassa vai sovussa omien ajatusten kanssa. Yksilön musiikkimakuun vaikuttaa hyvin paljon ympäröivä maailma – lähinnä koti, koulu ja kaveripiiri. Sähköisten viestimien merkitys nykylapsen elämässä on myös huomattava. (Anttila & Juvonen 2002, 47-48). Soitonopetuksessa opettaja monesti opettaa oppilaalleen sellaisiin musiikinlajeihin kuuluvia kappaleita, jotka edustavat oppijalle entuudestaan tuntematonta musiikkityyliä. Viisas opettaja pyrkii kuitenkin laajentamaan oppilaidensa musiikkikäsityksiä, musiikkimakua ja musiikillista maailmankuvaa. (Mts. 49.) Anttilan ja Juvosen (2002, 48) mukaan puitteet varsinaisen musiikkimaun muovautumiselle muodostuvat Karttusen (1992) mukaan teini-iässä, mutta yksilön löytäessä itselleen yhä uusia musiikin alueita ja mielenkiinnonkohteita voivat musiikkimaku ja musiikkiin kohdistuvat arvot ja asenteet vielä myöhemminkin muuttua. (Mts. 48.)

”Pyrkikää avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen musiikin kuuntelemisessa. Ei kannata sulkea korviaan kuullessaan mistä musiikinlajista on kysymys. Ei ole olemassa hyvää tai huonoa, etenkään niin, että taide on hyvää ja folk huonoa. Kuulemastaan pitää tai ei pidä.”
-Ritva Talvitie, 2015

”Itselläni yhdistelmä kansanmusiikkiviulismia ja klassista viulismia on ollut luonteva tapa tehdä musiikkia. Olen kokenut, että klassisen musiikin opinnoissa saavutetut tekniset taidot ovat olleet loistava väline tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin haluan tehdä. Mitä pidempään olen toiminut muusikkona, sitä enemmän olen todennut sen, että musiikin luokittelu eri genrejen alle ei ole tärkeää. Tärkeää on se, minkälaisella intohimolla musiikkia tehdään ja minkälaisia kokemuksia siitä saa. ”
-Piia Kleemola-Välimäki, 2012

Oppia eri tyyleistä

Mielestäni se, miltä soitto näyttää ja kuulostaa, johtuu suuresti erilaisista ihanteista, minkälaiseen lopputulokseen musiikin tulkinnassa ja esityksessä pyritään. Oman ja monien viulistiystävieni kokemuksiin nojaten sanon, että enimmäkseen klassista musiikkia soittavat viulistit, jotka kaipaavat soittoonsa, soittoasentoonsa ja esiintymiseensä rentoutta,  voisivat löytää avun kansanmusiikin kautta.

Nopeat polkat toimivat kuin huomaamatta eräänlaisina etydeinä, eli soittotekniikkaa kehittämään tarkoitettuina soitinsävellyksinä tai -harjoituksina, kun halutaan oppia vikkelää sormittamista sekä jousen ja sormien samanaikaisuutta. Koen, että polkat ovat olleet itselleni vanhoja kunnon etydejä hauskempaa harjoiteltavaa ja erityisesti edellä mainitulla alueella kehittävää.

Enimmäkseen kansanmusiikkia soittanut viulisti taas hyötyisi klassisen musiikin soittamisesta siinä, että tekniset instrumentin hallintataidot menisivät pidemmälle, kun tulisi perehdyttyä useisiin erilaisiin jousi- ja sormitustekniikoihin. Esimerkiksi vasemman käden pizzicatoa eli näppäilyä ei kansanmusiikissa tule juurikaan vastaan. Todennäköisesti myös rubato-taju kehittyisi, kun kaiken musiikin ei tarvitsekaan olla tanssittavaa eli sellaista, missä syke on alusta loppuun sama. Mielestäni myös soiton puhtaus ja sävelkorva tarkentuvat, kun klassista musiikkia soittaa huolellisesti.

Tansseja moneen tyyliin

Kiinnostavaa on, että sekä kansanmusiikin että klassisen musiikin sisältä löytyy erilaisia tansseja: kansanmuusikon repertuaariin kuuluu esimerkiksi valsseja, siliavalsseja, menuetteja, polskia, sottiiseja, polkkia ja masurkkoja. Samoin myös klassinen viulisti soittaa mm. menuetteja, valsseja ja masurkkoja monien muiden tanssien ja tanssinomaisten kappaleiden lisäksi. Tanssillisuus on mukana suuressa osassa barokin  musiikkia (Aminoff, Pulakka, & Pölhö 2008, 9). Esimerkiksi tyypillinen nykyään tuntemamme barokin tanssisarja sisältää pelkistetyimmillään tanssit: allemande – courante – sarabande – gigue (Aminoff ym. 2008, 5). Loppujen lopuksi, yhtä viuluilla tanssimistahan tämä viulunsoitto näyttää siis olevan!

Kirjoittaja: Elina Grekula 2015, Centria ammattikorkeakoulu.

Lähteet

Aminoff, P., Pulakka, L. & Pölhö, A. 2008. Barokin matkaopas. Metropolia ammattikorkeakoulun julkaisuja. Sarja B: Oppimateriaalit 1. Viitattu 8.5.2015. http://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Julkaisutoiminta/Barokki_verkko-oppimateriaali.pdf

Anttila, M., & Juvonen, A. 2002. Kohti kolmannen vuosituhannen musiikkikasvatusta.  Joensuu University Press Oy. Saarijärvi: Gummerus.

Burrows, J. 2006. Klassinen musiikki. WSOY.

Casal, S. Klassinen musiikki tyhmyreille: Kaavoja ja sirkustaiteilijoita. YLE:n kotisivujen Tyhmyreille-artikkelisarjassa 8.7.2014. Musiikin asiantuntijana toimittaja-kirjailija Minna Lindgren. Viitattu 29.4.2015. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/07/08/klassinen-musiikki-tyhmyreille-kaavoja-ja-sirkustaiteilijoita

Järvelä, M. 1997. Konstan Nuottikirja, Kansanmusiikki-instituutti. Kaustinen. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja kij 43. Jyväskylä: Gummerus

Järvelä, M. 2014. Näppäripedagogiikka. Kansanmusiikki-instituutti.

Kleemola-Välimäki, P. Mutkankiverä – Sukellus suomalaiseen pelimanniviulismiin. Taiteellisen tohtorin tutkinnon kirjallinen työ. Sibelius-Akatemia. Viitattu 8.3.2015 http://www2.siba.fi/mutkankivera/index.html

Laitinen, H. 1973. Onko kansanmusiikilla tulevaisuutta? Teoksessa Iski sieluihin salama – kirjoituksia musiikista. 2003. Toim. H. Tolvanen ja R-L. Joutsenlahti. Helsinki: SKS, 11-14.

Saha, H. 1996. Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu, Kansanmusiikki-instituutti.  Kaustinen.

Suomen Suzuki-yhdistyksen kotisivut. Viitattu 8.3.2015. http://www.suomensuzukiyhdistys.net/?menu0_pos=Suzuki-menetelm%E4%20&item=235Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 39. Jyväskylä: Gummerus.

Talja, S. 2005. Musiikin kolmijaon pohjana olevat käsitteet. Tampereen yliopiston täydennyskoulutuksen, Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitoksen sekä Otavan Opiston / Internetixin yhteistyöhankkeena tuotettu avoimien oppimateriaalien sivusto. Viitattu 29.4.2015 http://oppimateriaalit.internetix.fi/fi/avoimet/0viestinta/informaatiotutkimus/tiedon_organisoinnin/luku8/musiikkiaineistonkuvailu/01_musiikinkolmijak

Uusimäki, H. Vangitsevia hetkiä Niittykoski-konsertissa. Keski-Pohjanmaa -verkkolehti 8.7.2007. Viitattu 8.3.2015. http://www.kp24.fi/uutiset/32944/Vangitsevia-hetkiä-Niittykoski-konsertissa

Asiasanat: viulu, kansanmusiikki, klassinen musiikki, genre

 Haastattelut

Kleemola-Välimäki, Piia. 2012. Sähköpostihaastattelu. Haastattelija Elina Grekula. Kysymyslista lähetetty 10.4.2012, vastaus saatu 13.4.2012.

Talvitie, Ritva. 2015. Sähköpostihaastattelu. Haastattelija Elina Grekula. Kysymyslista lähetetty 17.2.2015, vastaus saatu 18.2.20

Jätä kommentti