Vanhempien rooli lapsen soitonoppimisen tukijoina

Onko vanhemman läsnäolosta soittotunnilla hyötyä? Voiko vanhempaa sitouttaa lapsen soittoharrastukseen, kotiharjoittelun motivoimiseen ja ohjaamiseen? Miten opettajan tulisi huomioida vanhempi? Mikä merkitys vanhemman tuella ja kannustuksella on lapsen harjoittelumotivaation ja soittotaitojen kehittymiselle?

Opettajan ja vanhemman välinen vuorovaikutus

Soitonoppiminen ei ole pelkästään opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutustapahtuma, vaan siihen liittyy olennaisesti myös opettajan ja vanhemman yhteistyö, ns. oppimiskumppanuus (Creech & Hallam 2009, 94). Vanhempien ja opettajan välillä tulisikin olla hyvä, avoin keskusteluyhteys, missä voidaan jutella lapsen soittotaitojen kehittymisestä /saavutuksista, tavoitteista ja toiveista harrastukselle (Hirvikangas & Hirvikangas 2012, 31). Opettajan ja vanhemman välisen kommunikoinnin toimivuudella voi olla jopa suorat seuraukset oppilaan motivaatioon ja toisaalta asenteisiin opettajaa ja musiikkia kohtaan (Creech & Hallam 2009, 96). Opettajan tulisikin huolehtia positiivisesta suhteesta oppilaan vanhempiin.

Opettajan olisi hyvä antaa tukea myös oppilaiden vanhemmille, kannustaa ja kertoa, mitä heiltä odotetaan. Jos opettaja pitää oppimisprosessia vain itsensä ja oppilaan välisenä, eikä kommunikoi vanhempien kanssa, ei heille anneta mahdollisuutta osallistua lapsen soittoharrastukseen puitteiden tarjoamista lukuun ottamatta. (Bugeja 2009, 22.) Opettajalta edellytetäänkin johtajuutta sekä avoimuutta vuoropuhelulle (Creech & Hallam 2009, 98 – 99). Opettajan on siis tärkeää tiedostaa vanhemman roolin merkitys lapsen oppimiselle sekä omat asenteensa ja kommunikointivalmiutensa toimivan opettaja-vanhempi -suhteen luomiseksi ja hyödyntämiseksi.

Vanhempien antama tuki lapsen soittoharrastuksen alussa

Vanhempien olisi tärkeää osallistua soittotunneille ainakin soittoharrastuksen alkuvaiheessa (esim. Konttinen 2010, 9). Lapsen voi olla vaikea yhdistää soittotunneilla saamansa opettajan ohjeistus omaan kotiharjoitteluunsa ilman aikuisen apua. Jo soittamisen perusasioihin kuuluva soittoasento vaatii alussa valvovan aikuisen huomiota. (Margiotta 2011, 18; Konttinen 2010, 9.) Vanhemman osallistuminen ja sitoutuminen harrastukseen onkin varsinaista musiikillista taustaa ja tietämystä tärkeämpää (Margiotta 2011, 17).

Soittoharrastus on yleensä tavoitteellista, mikä vaatii lapselta säännöllistä harjoittelua kotona. Vastuuta kotiharjoittelusta ei voida kuitenkaan sälyttää lapselle, vaan vanhempien tulisi järjestää aikaa harjoittelulle myös muilta harrastuksilta. (Hirvikangas & Hirvikangas 2012, 30.) Tätä vastuun jakamista peräänkuuluttivat myös Aino Konttisen haastattelemat kokeneet viulupedagogit, joiden mukaan vanhempien tulisi olla läsnä kotiharjoittelussa kuunnellen tai aktiivisesti osallistuen noin 10 – 12 -vuotiaaksi saakka (Konttinen 2010, 9, 11).

Vanhempien tehtävänä olisi siis vastata kotiharjoittelun motivoinnista ja lapsen huomion ja keskittymisen ohjaamisesta soitonopettajan ohjeiden mukaisesti. Parhaassa tapauksessa vanhempien aktiivinen osallistuminen heijastuu positiivisesti myös lapsen minäpystyvyyden tunteeseen sekä sinnikkyyteen, jota soitonoppimisessa tarvitaan. (Creech & Hallam 2009, 95.) Kuitenkin vanhempaa olisi hyvä muistuttaa siitä, ettei harjoittelussa saa olla liian päällekäyvä tai painostava, sillä se voi vaikuttaa McPhersonin mukaan lapsen onnistumiseen musiikissa negatiivisesti (Grolnick, Gurland, DeCourcey, & Jacob, 2002; Pomerantz & Ruble, 1998). Lasta voi esimerkiksi alkaa ahdistaa harjoittelu, jos siihen jatkuvasti kehotetaan ja käsketään. Myös vanhemman antaman palautteen tulisi olla kannustavaa. Lasta voi kehua huomioiden, miten kovasti hän on yrittänyt oppia kappaleen. Kehu ja rohkaisu parantaa lapsen pystyvyyden tunnetta. (McPherson 2009.)

Miten sitoutuneita vanhemmat ovat lastensa soittoharrastukseen?

McPherson (2009, 96) kertoo, että usein vanhemmat näkevät musiikin itseisarvon, mutta eivät päämäärä- tai välinearvoa. Tästä esimerkkinä on se, että vanhemmat vievät lapsen soittoharrastukseen, koska ajattelevat lapsen nauttivan soitosta, mutta he ajattelevat, että musiikki ei ole yhtä arvokas aine kuin muut kouluaineet. (McPherson 2009, 96.) Musiikkiharrastus vaatii aikaa ja sitoutumista myös vanhemmilta, jotta lapsi kehittyisi paremmaksi harjoittelijaksi ja soittajaksi.

Tutkimusten mukaan menestyneimpien oppilaiden vanhemmat osallistuivat soittotunneille, puhuivat opettajan kanssa tunnin päätteeksi, tekivät muistiinpanoja ja valvoivat harjoittelua kunnes lapsi saavutti varhaisteini-iän. Toisaalta vanhemman osallistumisen tulisi olla neuvoteltavissa ja vapaaehtoista pikemmin kuin pakollista. Tähän liittyy myös lapsen kypsyys ja itsenäisyyden tarve. (Macmillan 2004, 296 – 297.) Vanhemman rooli ei ole myöskään välttämättä opetusmetodista tai koulukunnasta riippuvainen, vaikkakin Suzuki-metodissa vanhempien osallistuminen on yksi opetuksen kivijaloista vrt. opettajasidonnaisuus ”tavallisessa” soitonopettamisessa (Bugeja 2009, 19).

Vanhemmilla on aktiivinen ja itsestään selvä rooli Suzuki-metodissa. Ennen kuin lapsi voi aloittaa soittotunnit, hänen tulee käydä yhdessä vanhempiensa kanssa seuraamassa muiden oppilaiden tunteja. Toisaalta vanhempien täytyy osallistua Suzuki-metodia käsitteleville luennoille ja heille järjestetään myös soittotunteja, joissa perehdytään soiton alkeisiin. Vanhempien oletetaan osallistuvan lapsensa soittotunneille, jolloin vanhempi sitoutuu paremmin soitonoppimisen tukemiseen. Vanhempien tehtävänä on myös kirjoittaa soittotuntien aikana aktiivisesti ylös opettajan harjoitteluohjeistukset kotiharjoittelua varten. Perinteisillä soittotunneillahan vanhemmat usein vain seuraavat tunnin kulkua. Suzuki-metodissa vanhemmat käyvät tunneilla huomattavasti pidempään, vaikka heidän vastuunsa ajan kuluessa väheneekin. (Bugeja 2009, 22, 29.) Tiivis yhteydenpito opettajaan säilyy pitkään.

Miten Jyväskylän ammattikorkeakoulun instrumenttipedagogi-opiskelijat kokivat vanhemman läsnäolon ja roolin lapsen soittoharrastuksessa?

Teimme syksyllä 2014 anonyymin nettikyselyn Jyväskylän ammattikorkeakoulun musiikkipedagogi-opiskelijoille vanhempien läsnäolosta soittotunneilla sekä heidän roolistaan lapsen soittoharrastuksen alussa. Tarkoituksena oli kerätä soitonopettajan uraansa aloittelevien opiskelijoiden näkemyksiä ja kokemuksia omista asenteista sekä yhteistyöstä ja yhteydenpidosta vanhempien kanssa. Vastausprosentti oli erittäin pieni, joten yleistyksiä tuloksista ei voida tehdä, vaan voidaan heittää ilmaan suuntaa-antavia keskustelunherättelijöitä.

Jenny Macmillanin tekemien haastattelujen mukaan opettajat pitivät yhteyttä vanhempiin viikoittain ja arvostivat tätä säännöllistä kommunikaatiomahdollisuutta lapsen harjoittelusta, edistymisestä sekä tavoitteista, ongelmista ja järjestelyistä. Opettajien näkemykset kuitenkin vaihtelivat kotiharjoittelun vastuun jakamisesta vanhemmalle. Myös vanhempien mielipiteet soittotunneille osallistumisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä erosivat keskenään, siinä missä oppilaidenkin tuntemukset. (Macmillan 2004, 298, 301.) On siis yksilöllistä, miten lapsi kokee vanhemman aktiivisen osallistumisen soitonoppimiseen ja sen perusteella opettajan pitäisikin suhteuttaa omat opetuskäytäntönsä.

Tätä ajatusta tukevat myös saamamme kyselyvastaukset. Vanhempien soittotunnille osallistumisen hyötyinä pidettiin paitsi hyvien eväiden saaminen kotiharjoittelun ohjaamiselle, myös turvallisuuden tunteen tuominen sekä lapsen huonon käytöksen kontrollointimahdollisuus. Toisaalta opettaja-oppilas-suhteen muotoutuminen sekä oppilaan itsenäisyys soittotunneilla ei saisi vastaajien mukaan jäädä vanhemman läsnäolon jalkoihin esim. lapsen huomion kiinnittyessä vanhemman miellyttämiseen. Erään vastaajan mukaan lasta saattaa jännittää, kun vanhempi on kuuntelemassa soittotuntia. Opetusharjoittelijoiden näkemykset vanhempien huomioimisen tärkeydestä ja tavoista vaihtelivat, mutta pääsääntöisesti opettajakokelaat keskittyivät pelkästään oppilaaseen ja opettamiseen. Keskustelulle vanhemman kanssa annettiin aikaa soittotunnin alussa tai lopussa.

Vanhemman aktiivinen osallistuminen lapsen soittoharrastukseen esim. olemalla läsnä soittotunneilla tai valvomalla lapsen kotiharjoittelua ei ole itsestäänselvyys eikä aina välttämätöntäkään. Jokaisen aloittelevan opettajan olisi kuitenkin hyvä pohtia omaa suhdettaan oppilaiden vanhempiin: millaisena kokee vanhempien roolin sekä miten kommunikoi heidän kanssaan. Oletko sinä valmis ottamaan vanhemman mukaan soittoluokkaan?

Kirjoittajat: Ann-Marie Hakulinen ja Satu Lahti 2015, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Bugeja, C. (2009). Parental involvement in the musical education on violin students: Suzuki and ’traditional’ approaches compared. Australian Journal of Music Education, 1, 19, 20, 22, 29.

Creech, A. & Hallam, S. (2009). Interaction in instrumental learning: the influence of interpersonal dynamics on parents. International Journal of Music Education, 27(94), 94, 96, 99–98.

Hirvikangas, H. & Hirvikangas, O. (2012). Lasten motivaatio soittamiseen. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Musiikin koulutusohjelma. Opinnäytetyö, 30–31

Konttinen, A. (2010). Vanhempien tärkeä rooli viulunsoiton alkeisopetuksessa. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Ammatillinen opettajakorkeakoulu. Pedagoginen opinnäytetyö, 9, 11

Macmillan, J. (2004). Learning the piano: a study of attitudes to parental involvement. British Journal of Music Education, 21(3), 295–298, 301.

Margiotta, M. (2011). Parental support in the development of young musicians: a teacher’s perspective from a small-scale study of piano students and their parents. Australian Journal of Music Education, 1, 16–30.

McPherson, G. E. (2009). The role of parents in children’s musical development. Psychology of Music, 37, 91–110.