ADHD-lapsen ohjaaminen soittotunnilla – ohjeita opettajalle

Eikö soitto-oppilaasi pysy tunnilla paikallaan? Onko hänen vaikea pysyä tarkkaavaisena? Tavoitteenamme on antaa soitonopettajille ohjeita ADHD-lasten yksilöopettamiseen.

Kiinnostuksemme aihetta kohtaan heräsi omista opetuskokemuksista ja huomasimme, ettei aihetta ole juurikaan tutkittu soitonopetuksen kannalta. Haluaisimme oppia ottamaan huomioon ADHD-lapsen erityistarpeet soittotunnilla ja rakentamaan soittotunti niiden pohjalta. Tätä varten havainnoimme kahta oppilasta, joilla on ADHD:n piirteitä ja haastattelimme soitonopettajaa, jolla on kokemusta ADHD-lapsesta soittotunnilla. Toivomme, että pystymme antamaan vinkkejä myös muille opettajille.

ADHD (Attention Deficit Hyperactivity Disorder) on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, joka on määritelty sairaudeksi. Sen kehittymiseen vaikuttavat sekä perimä että ympäristötekijät. Lääkäri diagnosoi ADHD:n tutkimusten ja oireiden perusteella. Tarkkaamattomuus, impulsiivisuus ja ylivilkkaus ovat ADHD:n kolme pääoiretta. Ne näkyvät lasten toiminnassa muun muassa taipumuksena olla muissa maailmoissa, vaikeutena saattaa asiat päätökseen ja vaikeutena odottaa vuoroa. Liitännäisoireina saattaa olla esimerkiksi hahmotushäiriötä, ahdistuneisuutta tai pakkoliikkeitä. (Jokinen & Ahtikari 2004, 10-11, 13; O’Regan 2012, 36.)

Miten toimin ADHD – lapsen kanssa?

ADHD-lapsen kanssa myönteisen vuorovaikutuksen luominen on tärkeää. On hyvä keskustella lapsen kanssa häntä kiinnostavista asioista ja kuunnella, mitä hänellä on kerrottavana. (Jokinen & Ahtikari 2004, 24.) Mikkosen (2001, 225) mukaan opettajan pitäisi ensiksi saavuttaa oppilaan luottamus, joka olisi molemminpuolista. Jokinen ja Ahtikari (2004, 24, 34) ovat koonneet ohjeita ADHD-lapsen kanssa toimimiseen.

  • Pidä hauskaa oppilaasi kanssa aina kun se on mahdollista
  • Auta lasta tuntemaan itsensä ja vahvuutensa
  • Ennaltaehkäise ongelmia, ole “askeleen edellä” oppilasta
  • Kirjaa ylös lapsen oppimista ja käyttäytymistä havaitaksesi helpommin oppilaan edistymisen
  • Pysäytä lapsi ohjeiden antamisen ajaksi ja ota häneen katsekontakti
  • Kokeile antaa ohje lorun tai laulun muodossa
  • Toista ohje tarvittaessa
  • Voit varmistaa, että lapsi on ymmärtänyt ohjeen pyytämällä häntä toistamaan se
  • Kannusta lasta aina pyytämään apua tarvitessaan.

Lasta ei pidä pakottaa olemaan paikoillaan ohjeidenantotilanteessa, sillä tällöin hänen energiansa menee paikallaan pysymiseen ja ohjeet jäävät kuulematta. On parempi antaa lapsen samalla liikkua, esimerkiksi hyppiä, ja ohjeet tulisi antaa selkeästi ja melko lyhyesti. (Karhunen 2009, 66.)  Lundan (2012, 82) viittaa Korvenkallaksen tekstiin, jonka mukaan liike on lääkettä ADHD-piirteiselle lapselle, vaikka diagnoosia ei olisi tehty. Tärkeää on myös ennakointi, rutiinit ja toimintojen pilkkominen osa-alueisiin, jolloin lapsi pystyy keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Katse, eleet ja kosketus auttavat lasta ja tsemppauksen eleenä voi käyttää esimerkiksi peukalon nostoa. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, ettei lapsi aina pidä kosketuksesta ja katseen voi tulkita väärin, joten kiitosten ääneen sanominen on tärkeää. Lapselta voi myös kysyä, mikä häntä auttaa eri tilanteissa parhaiten. Kevyt kosketus voi olla toisille epämukava aistiärsytys ja jonkun mielestä tuijottaminen on kiusallista. Siksi lapselta tai hänen vanhemmiltaan on hyvä kysyä, mikä lasta häiritsee ja mikä auttaa. (Lundan 2012, 82 – 88.) Myös havainnointi ja haastattelu osoittivat, että jokaisella lapsella on oma lähelle tulemisen raja. Havainnoitavista lapsista toiselle kosketus oli luontevaa, kun taas toisesta kosketus tuntui tunkeilevalta. Haastattelemamme opettaja antoi vinkin, että lapsen voi antaa tutkia ja koskettaa ensin opettajan käsiä, jotta syntyy vastavuoroisuutta eikä epämukavuuden tunnetta. Tämän jälkeen koskettaminen voi olla tunneilla luontevampaa.

Rutiinit tuovat turvallisuutta

ADHD-lapsi tarvitsee toimintansa jäsentämiseksi selkeyttä, johdonmukaisuutta ja tavoitteellisuutta. Aikuisen tuki on ratkaisevan tärkeää lapsen toiminnan ohjauksessa ja aikuisen tehtävänä on jäsentää lapsen kanssa yhdessä toimintaa ja toimintaympäristöä. (Karhunen  2009, 64; Mikkonen 2001, 95.) Kun aikuinen toimii mallina oppilaalle, oppilaan on helppo samaistua ja toimia samoin. Jos joudutaan poikkeamaan sovitusta, lapselle tulee aina perustella, miksi niin täytyi tehdä. (Mikkonen 2001, 170.)

ADHD-lapselle on tärkeää kaikissa tilanteissa asioiden tuttuus, ennakoitavuus ja rutiininomaisuus (Karhunen 2009, 70). Esimerkiksi soittotunti on hyvä suunnitella rakenteeltaan samanlaiseksi joka kerta, mikä tuo lapselle turvallisuuden ja tuttuuden tunnetta. Mikkosen (2001, 120) mukaan poikkeamiset rutiineista ja yllättävät muutokset voivat aiheuttaa ADHD-oppilaassa levottomuutta sekä keskittymisvaikeuksia. Asioiden tuttuus ja samat rutiinit toivat myös havainnoinnissamme rauhallisuutta soittotunnille. Kun yhdellä soittotunnilla kokeiltiin rutiineista poikkeavaa toimintaa, oppilas oli heti levottomampi ja hänen oli vaikea keskittyä tekemiseen. Havainnointi osoitti myös, että erilaiset tehtävät ja selkeys veivät eteenpäin lapsen oppimista ja edesauttoivat oppilaan keskittymistä.

Taustahälyä, ylimääräistä meteliä ja virikkeellisyyttä olisi vältettävä, koska ne häiritsevät keskittymistä tiettyyn toimintaan (Lundan 2012, 88). Erilaisten tarvikkeiden saatavilla oloon on kiinnitettävä huomiota eli käytännössä kun esimerkiksi lelut ja kirjat ovat kaapeissa näkymättömissä, eivät lapset kiinnitä niihin huomiota. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” siis toteutuu lasten kohdalla. (Tahkokallio 2003, 199.) Jokisen ja Ahtikarin (2004, 30) mukaan levottomuutta ja keskittymiskyvyn herpaantumista voivat aiheuttaa myös tavaroiden siirtäminen toiseen paikkaan tai uusien esineiden tuominen tilaan. Soittotuntia ei siis kannata järjestää tilassa, jossa on paljon eri virikkeitä, kuten erilaisia soittimia ja huomiota herättäviä tavaroita. Myös soittimen on hyvä olla joka soittotunnilla samalla paikalla. Toisaalta haastattelemamme opettaja toteaa, että oppilaat tottuvat ympäristöön ja sen ääniin. Ensimmäisellä tunnilla aikaa menee enemmän tilan tutkimiseen ja myöhemminkin, jos tilaan ilmestyy uusia esineitä, ne pitää tutkia ennen tunnin jatkamista.

ADHD-lapsen jalkojen tulee yltää maahan. Kun lapsi saa alustatuntuman jaloille, se rauhoittaa ja vähentää ylimääräistä pyörimistä ja levottomuutta. (Mikkonen 2001, 138.) Tästä syystä pienille piano-oppilaille on tärkeä hankkia koroke, johon jalat yltävät ja saavat tukea. Koroke auttaa pitämään hyvän soittoasennon, mikä myös vähentää heilumista ja rauhattomuutta. Havainnoinnissamme emme voi sanoa, että korokkeesta olisi ollut apua heilumisen vähenemiseen. Tosin tarkkailua pitäisi jatkaa mahdollisesti kauemman aikaa, jotta näkisi vaikuttaako koroke myönteisesti.

Positiivisuus palautteenannossa

Aikuisen tehtävä kuvainnollisesti on olla veturi, joka hinaa lapsen portaita ylös tavoitteeseen asti. Lapsen on kuitenkin käveltävä omin jaloin. Aikuisen tulee päättää opetuksen tavoitteista, mutta lapsi voi toimia keskustelukumppanina eli toimitaan lapsen ehdoilla, lapsilähtöisesti, mutta päämäärään edetään aikuisjohtoisesti. (Tahkokallio 2003, 202 – 203.) Lapsi pystytään viemään lähtötasolta tavoitteeseen, kun sovitetaan yhdellä kertaa opittavat asiat lapsen kykyjen ja taitojen mukaan. (Tahkokallio 2003, 210). Kasvatuksessa tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ja eteneminen onnistuu sillä nopeudella, johon lapsen kyky oppia antaa myötä (Tahkokallio 2003, 207). Lapsi voidaan myös ottaa mukaan pohtimaan tavoitteita, onnistumisia ja epäonnistumisia. (Karhunen 2009, 64 – 65.)

ADHD-piirteinen lapsi tarvitsee tavanomaista enemmän palautetta, ja aikuisen tulee keskittyä antamaan lapselle myönteistä palautetta asioista, joista lapsi on sitä ansainnut. Palkkion tulee olla välitön ja johdonmukainen. Sanallinen palaute tulee antaa välittömästi, minkä lisäksi visuaalisuus auttaa lasta hahmottamaan palautteen merkityksen. Lapsen voi esimerkiksi antaa laittaa rasti ruutuun tai tarra sovittuun paikkaan, jolloin hän oppii palkkioiden ja toimintatapojensa yhteyden. (Lundan 2012, 83.)

Palautteen tulee olla selkeää ja säännöllistä. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että antaa pääosin motivoivaa palautetta virheitä korjaavan palautteen sijaan. Molempia kannattaa käyttää, mutta myönteinen huomiointi on tehokkaampaa kuin negatiiviseen käyttäytymiseen puuttuminen. Toisaalta ei myöskään kannata antaa liiallista kehua, sillä se heikentää palautteen tehoa. (Jokinen & Ahtikari 2004, 45 – 46.) ADHD-oppilas joutuu helposti kierteeseen, jossa korostuu kielteinen palaute. Negatiivinen palaute voi viedä oppimisen kannalta umpikujaan, jolloin oppija menettää itseluottamusta ja häiriökäyttäytyminen saattaa lisääntyä. Jos lasta täytyy moittia, olisi tärkeää pitää lapsen käytös ja lapsi itse erillään. Tällöin lapselle ei tule käsitystä, että hän on käyttäytymisensä vuoksi paha tai huono. (Mikkonen 2001, 207.) Myös havainnointimme osoitti, että positiivisen palautteen antaminen oikeaan aikaan on tärkeää, jotta oppilas osaa yhdistää sen asiaan. Toinen oppilaista ei pitänyt negatiivisesta palautteesta ja hän ikään kuin lukkiutui. Totesimme, että on parempi keskittyä antamaan positiivista palautetta ja kehua onnistuneita asioita, eikä tarttua jokaiseen parannettavaan asiaan.

Vanhempien ja opettajien yhteistyö

Vaikeuksien ja ongelmien selvittelyssä auttaa hyvän kontaktin luominen vanhempiin, sillä vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten. On hyvä kysellä vanhemmilta lapsen vapaa-ajasta ja harrastuksista, sillä sitä kautta saa tietoa lapsen vahvuuksista ja taidoista joita voi hyödyntää opetuksessa. Vanhempien kasvatustaidoilla ei ole ollut vaikutusta lapsen ADHD:n syntymiseen, joten vanhempien kasvatustaitoja ei pidä kyseenalaistaa sillä se vaikuttaa yhteistyöhön. Koska ADHD on perinnöllinen sairaus, saattaa myös jommallakummalla vanhemmista olla samantyyppinen erityisvaikeus, joka näkyy yhteistyössä.

Säännöllinen kontakti kotiväen kanssa on tarpeellista, vaikkei suurempia ongelmia olisikaan. Erityisesti onnistumisten ja edistysaskelten kertominen vanhemmille on hyödyllistä. (Jokinen & Ahtikari 2004, 64 – 65.) Koululla ja kodilla on hyvä olla yhteiset toimintalinjat, joihin suunnitelmallinen ohjaus perustuu. Vanhempien kanssa voi myös tehdä suunnitelman, johon kirjataan tavoitteet, toimenpiteet ja arviointi- ja seurantamenetelmät. (Karhunen 2009, 64.) Haastattelemamme opettaja pitää yhteydenpitoa vanhempien kanssa erittäin tärkeänä. Hän käyttää apuna reissuvihkoa, johon merkitsee onnistumisen ja muut huomiot. Vastaavasti opettaja saa informaatiota vanhemmilta reissuvihkon avulla esimerkiksi unohtuneesta lääkkeestä.

Jokainen lapsi on yksilö

Perehdyttyämme aiheeseen, tulimme siihen tulokseen, että kaikki lapset ovat erilaisia ja on tärkeää tutustua jokaiseen yksilönä. Useilla lapsilla on vilkkauden piirteitä ja kertomiamme neuvoja voi hyödyntää heidänkin kanssaan. Huolimatta siitä, onko lapsella ADHD, lapseen täytyy suhtautua kunnioittavasti ja pyrkiä mahdollisimman laadukkaaseen opettamiseen.

Kirjoittajat: Annika Heikkilä ja Jenni Kälviä 2015, Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Lähteet:

Anonyymi. 2014. Pianonsoitonopettaja. Musiikkioppilaitoksen opettaja. Haastattelu 20.11.2014.

Jokinen, K. & Ahtikari, K. 2004. AD/HD-opas koulunkäyntiavustajille. Juva: PS-kustannus.

Karhunen, M. 2009. ADHD-lapsen kohtaaminen. Teoksessa Ainutkertainen oppija. Erilaisuuden ymmärtäminen ja kohtaaminen. Toim. Ikonen, O. & Krogerus, A. Juva: PS-kustannus.

Lundan, A. 2012. Konstit vähissä? Ratkaisuja haastaviin kasvatustilanteisiin. Juva: PS-kustannus.

Mikkonen, S. 2001. MBD/ADHD. Teoksessa Struktuuria opetukseen. Selkeys ja rakenteet oppimisen edistäjänä. Toim. Kerola, K. Porvoo: PS-kustannus.

O’Regan, F. 2012. Haastava käytös. Kouvola: Solver palvelut.

Tahkokallio, K. 2003. Mitä tehdä levottomille lapsille. Juva: WSOY.

 

Jätä kommentti