Keskittyminen japanilaisissa dō-lajeissa ja musiikissa

Keskittyminen on tärkeä osa harjoittelua kaikissa taitolajeissa. Se on olennaista sekä klassisen musiikin että perinteisten japanilaisten lajien omaksumisessa, mutta Japanissa keskittymisen merkitystä oppimisesta painotetaan enemmän alusta alkaen. Täydelliseen keskittymiseen pyrkiminen harjoittelemisen aikana on yksi tärkeimpiä dō-lajeja yhdistävistä piirteistä. Keskittymisen tärkeyttä korostetaan jatkuvasti, ja sitä painotetaan yhtenä olennaisimmista kehittymisen edistäjistä. Dō-lajit ovat yhteydessä zenbuddhalaiseen filosofiaan, ja täydellisen keskittymisen löytämistä voidaan pitää yhtenä askeleena kohti valaistumista. Tässä artikkelissa kerron keskittymisestä dō-lajeissa harjoittelupaikalla ja esiintymisiin rinnastettavissa tilaisuuksissa, kuten teetapaamisissa. Lisäksi mietin, miten japanilaisten lajien ajatusmaailmaa voisi soveltaa musiikinopiskeluun.

Harjoittelupaikka

Dō-lajien harjoituksissa pyritään unohtamaan kaikki harjoituspaikan, eli dōjōn, ulkopuolinen elämä. Keskittymistä harjoitetaan ensimmäisistä oppitunneista lähtien, tosin usein mainitsematta opiskelijalle, mihin harjoitukset tähtäävät. Tarkoitus on opettaa mieli rauhoittumaan yhteen asiaan ja keskittymään siihen täydellisesti ajatusten harhailematta. Keskittymistä auttaa esimerkiksi harjoituspaikkojen tietty askeettisuus. Yleensä kaikki ylimääräinen on karsittu pois, jotta mielellä ei olisi häiritseviä virikkeitä. Sen lisäksi esimerkiksi chadōn, eli teetaiteen dōjolla mizuyassa, teehuoneen yhteydessä olevassa huoneessa, jossa teetarjoilua voi valmistella vierailta näkymättömissä, jokaisella astialla ja välineellä on omat täsmälleen määrätyt paikkansa. Järjestys on sama jokaisessa samaan koulukuntaan kuuluvassa teehuoneessa. Hyvässä järjestyksessä olevat tavarat vapauttavat myös mielen toimimaan järjestelmällisemmin.

Dō-lajeissa harjoittelupaikan ajatellaan olevan erillään arkisesta maailmasta, jollain tavalla eri olemisen tasolla. Missään tuntemassani dō-lajissa harjoitussaliin ei kävellä noin vain sisään ja aloiteta tuntia. Jokaista opetustuokiota edeltää seremoniallinen tervehtiminen, ja tunnit myös päätetään muodollisesti. Vaikka opiskelijat nykyään saavatkin olla hieman rennommin itse tunnin aikana, niin tervehdysten muodollisuudesta ei jousteta, ja kaikkien tulisi olla paikalla ennen niiden alkamista. Tervehdyksissä opiskelijat muodostavat rivin, usein perinteisessä polvi-istunnassa, seizassa, ja kumartavat edessä olevalle opettajalle, joka puolestaan kumartaa heille. Tervehdyksissä paitsi toivotetaan hyvää päivää, myös pyydetään opettajaa opettamaan, loppukumarruksissa kiitetään tunnista. Teetaiteessa opiskelijat lisäksi kumartavat toisilleen osoittaakseen kunnioitusta ja yhteisöllisyyttä.

Muodollinen aloittaminen ja lopettaminen auttavat eriyttämään oppitunnin muusta elämästä. Huolimatta siitä, mitä päivän aikaan on henkilökohtaisessa elämässä tapahtunut, harjoituksissa pitäisi keskittyä vain harjoiteltavaan asiaan. Alun ja lopun muodollisuus on yksi tapa puhdistaa ajatukset arjesta, ja kun käytäntöä on noudattanut tarpeeksi pitkään ajatukset automaattisesti keskittyvät olennaiseen. Puhdistautuminen arjen ajatuksista tapahtuu myös konkreettisesti. Esimerkiksi ennen teetilaisuutta vieraat puhdistavat kätensä ja suunsa teehuoneen ulkopuolella olevalla vedellä. Fyysinen puhdistautuminen symboloi myös mielen rauhoittamista ja virittymistä soveliaaseen tunnelmaan teetapaamista varten.

Harjoituksissa

Etnomusiikkitieteen tutkimuksessaan Shaped by Japanese Music Jay Keister kuvailee tyypillistä opetustilannetta perinteisen nagauta-musiikin mestarin Hiroaki Kikuokan soitto- ja laulutunneilla. Oppilaat saapuvat Hiroakin talolle, tervehtivät vastaanottamassa olevia muita oppilaita, riisuvat kenkänsä, ja lähestyvät opetustilaa. Opetustilan perinteinen liukuovi avataan muodollisesti seiza-istunnassa, ja opettajalle ja sisällä oleville oppilaille kumarretaan, jonka jälkeen siirrytään istumaan rajatulle odotusalueelle omaa vuoroa. Varsinaisen tunnin alussa kumarretaan jälleen opettajalle ja edeltävälle oppilaalle. Vastaavat muodollisuudet täytetään myös pois lähtiessä. Opettajan talolla aikaa kuluu kolmisen tuntia, josta varsinaista opetusta on korkeintaan puoli tuntia. (Keister 2004, 46–48.) Tämänkaltainen tiettyyn tilaan yhdistetty muodollisuus saa harjoituspaikan tuntumaan erityiseltä ja rauhoittaa mielen avoimeksi oppimiselle. Lisäksi muodollisuus lisää yhteisöllisyyden ja keskinäisen kunnioituksen tunnetta.

Musiikinopetuksessa vastaavaa kumartelua tuskin voi suoraan ottaa käyttöön. Olisi kuitenkin hyvä muodostaa joku selkeä, toistuva aloitus ja lopetus tunneille, jotta niillä olisi selkeät rajat. Toisaalta dō-lajeissa alun hiljentyminen kumarruksiin toistuu samanlaisena opettajalta toiselle, ja juuri tervehdysten samanlaisuus opettaa keskittymään. Koska musiikin puolella vastaavaa perinnettä ei ole, vastaavaa jatkuvuutta koko elämänajaksi ei voi saada.

Omaan itsenäiseen harjoitteluunsa ajatusta voi kuitenkin soveltaa. Itse olen huomannut, että harjoittelemisen aloittaminen aina samoilla sormi- tai ääniharjoituksilla auttaa keskittymään paremmin myös kappaleisiin. Toistuvuus opettaa aivot hiljentymään ja syventymään, vaikka ajatukset muuten pyrkisivät harhailemaan.

Osa keskittymisen oppimista on myös, ettei dō-lajien harjoituksissa yleensä saa tehdä muistiinpanoja, eikä mukana saa olla mitään ylimääräistä. Muistiinpanojen kirjoittamisen kesken tuntia katsotaan häiritsevän keskittymistä opettajan kuuntelemiseen. Suositeltavampaa on kuunnella tarkasti koko tunnin ajan, ja vasta jälkeenpäin kirjoittaa ylös olennaiset asiat. Näin opiskelija joutuu painamaan asiat heti mieleensä ja myös kertaamaan ne heti tunnin päätyttyä. Harjoituspaikat itsessään ovat hyvin askeettisia, ja yleensä pyritään siihen ettei tilassa olisi mitään ylimääräistä joka häiritsisi keskittymistä.

Esiintyminen

Keskittymisen lisäksi dō-lajeissa usein korostetaan toiston merkitystä oppimisessa. Kuten kaikki taitolajit, dō-lajit vaativat lukemattoman määrän toistoja ennen kuin taidon voi hallita. Sama pätee myös musiikkiin. Japanilaisissa lajeissa ajatellaan, että asioita pitää toistaa niin pitkään että niistä tulee toinen luonto. Kun saavuttaa todellisen taidon jossakin lajissa, sen harjoittamista ei tarvitse enää miettiä, vaan liikkeet tulevat ajattelematta. Tämä kuitenkin vaatii huolellisia toistoja niin pitkään että taito on uponnut lihasmuistiin. Toistoista ei saa muodostua kuitenkaan rutiinia, vaan jokainen uusi toisto pitäisi kokea yhtä tärkeänä kuin ensimmäinen ja keskittyä siihen täydellisesti. Jokaisella toistokerralla on tärkeää keskittyä suoritukseen ja pyrkiä mahdollisimman täydelliseen toteutukseen.

Teetaiteessa yksi keskittymistä häiritsevä tekijä on pitkään jatkuvasta seizassa istumisesta aiheutuva kipu jaloissa ja jalkapöydissä. Täysimittainen teetapaaminen kestää usein yli kolme tuntia, ja huolimatta tauoista pitkäkestoinen seizassa istuminen aiheuttaa useimmille ongelmia. Tätä kuitenkin ajatellaan enemmän haasteena keskittymiselle kuin sen estäjänä. Mielen pitäisi harjoittelun tuloksena päästä tilaan jossa fyysinen kipu ei häiritse keskittymistä teetaiteen harjoittamiseen. Toisaalta keskittyminen teen tekemiseen auttaa myös työntämään kivun taka-alalle mielessä. Itsekin olen huomannut, että teetä tehdessä jalkojen tuntemukset häiritsevät mieltä huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vieraana istuessa. Tämä on yksi osoitus siitä, että kaikenlaiset keskittymisen haasteet pystyy ylittämään kun saavuttaa tarvittavan mielentyyneyden. Vieraanakin on luonnollisesti tarkoitus keskittyä tilaisuuteen yhtä suurella antaumuksella kuin teentekijänä.

Keskittymisessä on myös olennaista, että erilaiset mielihalut eivät saa pilata sitä. Jos dō-lajin harjoittaja esimerkiksi ajattelee ulkokohtaista hyötyä jota lajin harjoittamisesta seuraa, tai vaikka haluaa tehdä vaikutuksen vieraaseen, aito keskittyminen särkyy. Sama pätee myös musiikkiin. Harjoitellessa ei pitäisi miettiä sitä minkä haluaa saavuttaa, vaan keskittyä toimimaan hetkessä parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikenlaiset taka-ajatukset estävät lajin todellisen harjoittamisen. Hirota (1995, 79) lainaa Kurasawa Yukihikoa (1974, 67–85) todetessaan että muodollisuuksien oppimisen kautta teetaiteessa koulutetaan harjoittelijan mieltä ja vapautetaan se häiriötekijöistä, minkä seurauksena voidaan tavoittaa teetaiteen ydin, teen valmistaminen vilpittömällä sydämellä.

Musiikissakin pitäisi keskittyä vain musiikin tekemiseen ja oppimiseen. Esimerkiksi tutkintotilanteessa halu onnistua ja tehdä vaikutus vievät kapasiteettia pois kaikkein olennaisimpaan, eli musiikkiin keskittymiseltä. Harjoittelun tulisi olla sellaista, että keskittyminen säilyy samana yksin harjoitellessa, ja ison konserttisalin edessä esiintyessä. Kuten Shinkei toteaa kuuluisissa ohjeissaan oppilaalleen koskien perinteistä renga-runoutta, jota kirjoitettiin usein yleisön edessä: jos osallistuu runotilaisuuteen aikoen jo etukäteen luoda hyviä säkeitä, tulee varmasti epäonnistumaan (Shinkei 1995, 171).

Kirjoittaja: Karoliina Huovinen 2014, Karelia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Hirota, D. (toim.). 1995. Wind in the Pines: Classic Writings of the Way of Tea as a Buddhist Path. Fremont, CA: Asian Humanities Press.

Keister, J. 2004. Shaped by Japanese Music: Kikuoka Hiroaki and Nagauta Shamisen in Tokyo. New York, NY: Routledge.

Shinkei. 1995. 1400-luku. Master Shinkei’s Instruction. Teoksessa Wind in the Pines. Toim. D. Hirota. 1995. Fremont, CA: Asian Humanities Press.