Työkaluja ja toimintatapoja kansanlaulunopetukseen

Kuinka opetetaan kansanlaulua? Onko taito laulaa kansanlauluja itsestäänselvyys, kuten taito puhua äidinkieltään? Kansanlaulun rikkaus on sen monimuotoisuudessa, erilaisissa tyyleissä ja yksilöllisissä eroissa. Ei ole yhtä oikeata tapaa laulaa. Millaisia toimintatapoja kansanlaulunopetuksessa voi soveltaa, mitkä ovat opettajan työkalut, ja mistä hän saa tarvittaessa hankittua lisää tietoa ja opetusmateriaalia?

Opiskelen Centria ammattikorkeakoulussa kansanlaulupedagogiksi. Opinto¬jen kuluessa olen joutunut pohtimaan, millaiselle pohjalle oma laulunopetukseni perustuu, miten voin kehittää osaamistani ja millaisia toimintatapoja voin käyttää opetuksessa.

Muusikon tai laulajan ammatti on nyt jotain muuta kuin mitä laulaminen oli kyläyhteisöissä ennen teollistumisen aikakautta ja maaseudun autioitumista, jolloin laulamisella voi sanoa olleen tärkeä rooli ihmisten jokapäiväisessä arjessa. Opetuksenkin on oltava jotain muuta kuin mitä se on ollut silloin kun laulut opittiin keittiössä ja pirtin penkillä. Riittääkö kansanlaulun opiskelun perustaksi arkistonauhojen kuuntelu ja matkimalla opetteleminen? (Salonen 2012.)

Ihminen nähdään nykyään kehitys- ja kasvukykyisenä syntymästä hautaan saakka. Puhutaan elinikäisestä kasvusta ja oppimisesta eli informaalista oppimisesta. Se on arkielämässä monin tavoin karttuvaa tietämystä, ja se tapahtuu ikään kuin itsestään, siinä sivussa. Laulujen oppiminen on ennen ollut juuri informaalia oppimista. Informaalin oppimisen välineitä ja lähteitä ovat nykyään esimerkiksi julkinen tiedotustoiminta (televisio, radio, lehdet) tai muunlainen kulttuuritoiminta (esim. teatterit, kirkot, kirjastot). Nykyään kansanlaulujen opetus ja oppiminen on ammattitasolla formaalimpaa. Formaali oppiminen on tavoitteellista, siinä on määritelty tietyt tavoitteet ja ne on kirjattu opetussuunnitelmiin. Epävirallinen eli nonformaali oppiminen ei tähtää kouluopintoihin tai tutkintoihin, ja sillä yleensä tarkoitetaan aikuisten täydennyskoulutusta tai muuta vapaata sivistystyötä. (Formaali, informaali ja nonformaali kasvatus 2013.)

Uskottavalla nykyajan ammattilaisella on monenlaisia työkaluja opettamiseen. Musiikillisten avujen lisäksi hänen on tunnettava äänifysiologiaa, psykologiaa, pedagogiikkaa, akustiikkaa, fonetiikkaa ja vaikka mitä. Laaja lauluohjelmiston tuntemus ja kehittynyt audiokinesteettinen kyky on laulunopettajalle välttämätön. Tietämys äänifysiologiasta on lisääntynyt ja se on yhä paremmin opiskelijoiden ja opettajien ulottuvilla. Tätä tietämystä kannattaa kansanlaulunopettajankin hyödyntää. (Salonen 2012.)

Kansanlaulun perusajatus on, että on monia tapoja käyttää ääntään, eikä yksi ole toista parempi. Oma äänesi kelpaa sellaisena kuin se on. Se on hyvä perusta laulamiselle ja erottaa kansanlaulun muista tyyleistä. Ei tarvitse pyrkiä johonkin tiettyyn ihanteeseen, saamme kuulostaa itseltämme. Oman äänen takaa kuuluu oma tahto, omat tunteet ja omat tarinat. Kansanlauluunkin liittyy erilaisia esteettisiä vaatimuksia, mutta käyttötarkoitus ja tilannekohtaisuus ovat tärkeämpiä kuin kauneusihanteet. (Salonen 2012.)

Pop/jazz-musiikin juuret ovat kansanmusiikissa. Toisaalta nykypäivän kansanlaulajat ovat kasvaneet populaarikulttuurin keskellä, ja se kuuluu heidän äänenkäytössään. Sekä kansanmusiikin että pop/jazz-musiikin opetus on melko nuorta Suomessa. Klassisen musiikin opetuksella on täällä sata vuotta pidemmät perinteet, joten on selvää, että sen opettamiselle on muodostunut selkeämpi linja. Kansanmusiikki oli jo unohtumassa arkistonauhoille, kunnes 1960-luvulla sen suosio alkoi nousta. 1970-luvulla harrastajien määrä alkoi kasvaa. Voidaan puhua jopa kansanmusiikin kulta-ajasta. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983. Kokkolassa on voinut opiskella ammattikorkeakoulussa kansanmusiikkia vuodesta 1989 lähtien. (Kuittinen 2009.)

Opetusmateriaalin kokoaminen

Kansanlaulun opettajat keräävät yleensä opetusmateriaalinsa kokoon itse. Kansanlaulumateriaalia löytyy levyiltä, kirjoista ja Internetistä. Myös eri kulttuurien lauluperinteet ovat sieltä helposti löydettävissä. Historiallista kansanlaulua ja sen tyylipiirteitä on kuvattu monissa julkaisuissa, mutta kansanlaulun opettamista käsittelevää kirjallisuutta on melko vaikea löytää. Yhtään kansanlaulun oppikirjaa ei ole vielä julkaistu suomeksi. Erilaisissa artikkeleissa on kuitenkin käsitelty kansanlaulun opettamisen erityispiirteitä. Myös opiskelijatöissä, kuten ammattikorkeakoulujen opinnäytetöissä ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston pedagogiikka-opintojen kirjallisissa töissä, on kirjoitettu kansanlaulun opettamisesta. (Salonen 2012.)

Ruotsalaisen Ulrika Gunnarssonin kirjoittama kansanlauluopas ”Pärlband och häxgnägg – en folklig sångskola” ilmestyi Ruotsissa vuonna 2007. Kirjasta löytyy työkaluja kansanlaulujen kanssa työskentelyyn ja kansanlaulun opetteluun. Opas sisältää paljon konkreettisia harjoituksia ja lauluja, joista kirjassa on sekä nuotti että ääniesimerkki kirjaan kuuluvalla cd:llä. Moniäänisistä kappaleista löytyy versiot joissa yksi stemma korostuu, mikä helpottaa harjoittelua. (Salonen 2012.)

Tärkeä opas laulamiseen ovat arkistonauhat. Kansanlaulun opiskelu lähtee hyvän laulutekniikan hallitsemisesta, kuten kaikki muukin laulaminen. Tavoitteena on löytää oma, luonnollinen tapa laulaa. Myöhemmin opinnoissa voidaan lähteä harjoittelemaan niin sanottuja etnisiä äänenmuodostuksia. Näissä esimerkkinä ovat erilaiset kansanlaulun äänenkäyttötavat. Kansanmusiikissa käytettyjä erityisiä laulutapoja ovat esimerkiksi jodlaus, kyylaus eli karjankutsu ja kurkkulaulu (höömei, kargyra ja sygyt). Perusjodlauksessa tapahtuu nopea rekisterinvaihtaminen matalasta rintarekisteristä korkeaan falsettoon. Kurkkulaulussa melodia syntyy matalan pohjaäänen huilumaisista yläsävelistä. Pohjana näissäkin äänenmuodostustavoissa täytyy olla hyvä tekniikka. Ennen vanhaan useimmilla ihmisillä oli luonnostaan hyvä yhteys kehoonsa, sillä he tekivät ruumiillista työtä. Hyvä laulutekniikka tuli luonnostaan. Tärkeä oppimisväylä on aina ollut myös vanhempien ja kokeneiden laulajien matkiminen. (Kuittinen 2009, Salonen 2012.)

Kun opiskelija lähtee matkimaan jotain mestaria nauhalta, hän oikeastaan etsii omaa tapaansa laulaa tuon mestarin tyylillä. Jotta mestarin tyylin voisi omaksua, täytyy siihen ensin perehtyä matkimalla. Laulajan melodiikkaan, rytmiikkaan, korujen käyttöön, äänenmuodostukseen ja intonaatioon tutustutaan ensin kuuntelemalla ja sitten mukana laulamalla. Vähitellen opiskelija omaksuu tyylin itselleen ja voi laulaa muutakin materiaalia tuon mestarin tyylillä kuin mahdollisesti sen yhden kappaleen, jonka on nauhalta kuullut ja opetellut. (Kuittinen 2009.)

Kansanlaulajat voivat hyödyntää klassisen laulun ja pop/jazz-laulun oppaita, koska perustekniikka on kuitenkin molemmissa sama puheenomainen laulutapa. Esimerkiksi Cathrine Sadolinin(2008) kehittämä Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka on saavuttanut viime vuosina suosiota. Periaatteessa kuka tahansa laulaja voi hyötyä tekniikasta, mutta ennen kaikkea siinä on huomioitu pop/jazz-musiikin tyylit. Tekniikassa otetaan huomioon, mitä musiikin tyylisuuntaa lauletaan ja miltä korkeudelta, ja käytetään ääntä sen mukaan. (Kuittinen 2009.)

Laulamisen painopiste ja tavoite ei ole ns. kauniisti laulaminen, vaan monet erilaiset äänenkäyttötavat toimivat ilmaisun välineinä. Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka painottaa sitä, kuten kaikki varteenotettavat laulutekniikat, että laulamisen on aina tunnuttava mukavalta, eikä laulaminen saa koskaan sattua, harrastaapa sitten miten ”epäilyttäviltä” ja epäterveiltä vaikuttavia efektejä laulussaan. Tekniikan mukaan terve äänenkäyttö perustuu kolmeen perustekijään: tukeen, äänen perusterävyyteen eli ”twangiin” jonka voimakkuutta säädetään tarpeen mukaan sekä leuan ja huulten rentouteen. Tuki on uloshengityksen aktiivista hallintaa. Puhuessa ja laulaessa käytetty tuki on sama toiminto, jonka tekee vaistomaisesti kun aikoo yskäistä tai huutaa jollekulle. (Sadolin 2008.)

Opetusmateriaalin lisäksi kansanlaulunopettajat osittain luovat itse myös työpaikkansa, sillä musiikkiopistoissa ei ole valmiita opetuspaikkoja kansanlaulunopettajille, eikä näin ollen opetussuunnitelmiakaan. Kansanlaulun opetuksen tulisi olla luonnollinen osa suomalaista musiikkikulttuuria. Kenties sitä kohti ollaan jo kokoajan menossa. (Kuittinen 2009.)

Kuulonvarainen oppiminen ja hyvä laulutekniikka kansanlaulun opiskelun perustana

Kuulonvarainen oppiminen ja suullinen siirtyminen on ollut aina kansanmusiikin luonnollisin elossapysymismuoto. Kansanlaulun opiskelu ja opettaminen eroaakin ehkä tässä asiassa eniten muusta laulunopetuksesta. Nykypäivän kansanmusiikin opiskelussa kuulonvaraisuus on yhä tärkeää. Pop/jazz-laulussa kuuntelun tukena on yleensä aina nuotti, mutta kansanlaulussa näin ei välttämättä ole. Pop/jazz-laulussa on monesti pianisti tai jopa kokonainen yhtye säestämässä ja luomassa sointutaustaa. Kansanlaulu taas lähtökohtaisesti on säestyksetöntä, ja pohjautuu melodialle. (Kuittinen 2009.)

Laulu on soittimena hyvin henkilökohtainen ja monella tapaa erilainen kuin muut soittimet. Se on osa omaa persoonaa, ja sen hetkiset olosuhteet, mieliala ja terveys, toisin sanoen koko elämä, vaikuttavat siihen suuresti. Voi olla toisinaan vaikeaa hyväksyä se, että laulu on sidoksissa omaan persoonaan, kehittyen ja kypsyen sen mukana. Laulun opiskeluun liittyy monia tunteita: hämmennystä, epäuskoa, harmistumista mutta myös oivalluksia, iloa, onnea ja onnistumisen tunteita. Laulunopiskelussa voi olla vaikeaa itsen ja keskeneräisyyden kohtaaminen. Kansanlaulussa hankalaa voi olla kaiken lisäksi vielä sekin, ettei tiedä, mikä on oikein. Se täytyisi itse tuntea, todeta ja tajuta. (Salonen 2012.)

Improvisaatio

Improvisaatio kuuluu jollain tavoin kaikkiin musiikkityyleihin mutta se on erilaista eri tyyleissä. Kansanlaulussa on, kuten puheessa, jatkuvaa sisäsyntyistä improvisaatiota, melodista ja rytmistä muuntelua, joka tapahtuu sen kummemmin taiteellista suoritusta miettimättä, tunnelman mukaan. (Hakamäki 2012.)

Vapaa ääni-improvisaatio voi olla monen mielestä hyvinkin kaukana perinteisestä kansanlaulusta, vaikka kansanlaulujen laulamiseen sisältyy paljon improvisaatiota muuntelun muodossa. Heikki Laitinen(1993) näkee improvisaation pedagogisesti merkittävänä: se auttaa usein ratkaisevasti muusikkouden, muusikon itsetunnon sekä ennen kaikkea jokaisen sisällä uinuvan musiikin löytämisessä ja esillepääsyssä. Improvisaation ja annetuista raameista irrottautumisen myötä voi avautua aivan uusia polkuja. (Salonen 2012.)

Opettajan vastuu ja tehtävä

Opettajan on tärkeä kunnioittaa oppilaan omaa persoonallista ääntä, mutta myös opettaa hänelle tiettyjä tyylinmukaisuuksia, jotka vaihtelevat sen mukaan, millaisesta laulamisen lajista tai musiikkityylistä on kyse. Äänenkäytössä etsitään ääripäitä, josta oppilas saa uusia elämyksiä laulamisessa ja rohkaistuu kokonaisvaltaisesti laulajana. Parhaimmillaanhan laulaminen on suuria elämyksiä ja opettaja voi johdattaa oppilaansa näiden elämysten juurelle. (Kuittinen 2009.)

Etenkin opintojen alkuvaiheessa opettaja voi vaikuttaa enemmän oppilaan kappalevalintoihin. Kun oppilas on vielä alussa oman laulamisensa kanssa, ei hänellä välttämättä ole vielä näkemystä, mikä olisi itselle sopivaa laulettavaa. Opintojen edetessä oppilas alkaa ottaa enemmän vastuuta myös materiaalin etsimisessä ja laulurepertuaarinsa kokoamisessa.

Työkaluja opettajalle

Kansanlaulunopettajan työkalupakista löytyy työkaluja laulajan ammattitaidon kehittämiselle ja kansanlaulutyylien tuntemiselle. Se on ohjelmistokokoelma, joka sisältää lauluja kaikista kotimaisista tyylilajeista. Se sisältää suomalaisen kansanlaulun eri lajit, uudemman ja vanhemman perinteen. Vanhempaan perinteeseen kuuluvat mm. runolaulut, kehtolaulut, itkut, vienankarjalaiset joikut, saamelaiset joikut, loitsut ja karjankutsuhuudot. Uudempaan perinteeseen kuuluvat mm. balladit, rekilaulut, polskalaulut, polkat, mustalaislaulut, virret ja kupletit.

Opettajan materiaalikokoelman tarkoitus on mahdollistaa, että jokainen oppilas löytäisi oman kiinnostuksen kohteensa, ja tätä kautta löytäisi oman tyylinsä. Kaikkien tyylien perustietämys olisi oltava kaikilla kansanlaulajilla, vaikka erikoistuukin johonkin tyyliin tai alueeseen. Opiskelijan tulee saada työkaluja hyvän perustekniikan kehittämiseen ja harjoituksia erilaisiin äänenmuodostustekniikoihin. (Kuittinen 2009.)

Äänenmuodostuksellisia yhteneväisyyksiä löytyy yllättävistä maailman kolkista. Esimerkiksi vienankarjalaisten joikujen laulamistekniikassa on samoja äänenkäytöllisiä asioita kuin jodlauksessa tai Afrikan sademetsien pygmiheimojen laulussa. Yläsävellaulu perustuu yksittäisen äänen omaan harmoniaan. Yhdessä äänessä on kuultavissa yläsävelasteikko, josta käytetään myös nimitystä luonnonsävelsarja. Eri ihmisten äänten erilaisuus johtuu eri yläsävelten voimakkuudesta (Vuori 1995). Idän suunnalla, mm. Mongoliassa ja Tiibetissä elävä kurkkulauluperinne perustuu yläsävelasteikolle. Opettajan ohjelmistokokoelman sisällössä ja laajuudessa koko maailma on avoin, ja riippuu tietysti opettajan omasta kiinnostuksesta, mihin suuntaan hän haluaa laajentaa asiantuntemustaan.

Kirjoittaja:

Elina Koskela 2013, Centria ammattikorkeakoulu.

Lähteet

Formaali, informaali ja nonformaali kasvatus. Kasvatus, opetus ja oppiminen. Jyväskyläm ammattikorkeakoulu, ammatillisen opettajakorkeakoulun avoimia oppimateriaaleja.http://oppimateriaalit.jamk.fi/kasvatus_opetus/kasvatuksen-kasite/formaali-informaali-ja-nonformaali-kasvatus/ Viitattu 29.4.2013.

Hakamäki, Matti. 2012. Kuulkaa kansa laulaa! Kansanmusiikin aikakauslehti Pelimanni 4/2012.

Kuittinen, Emmi. 2009. Laulunopetuksen vertailua kansanmusiikin ja pop/jazz-musiikin suuntautumisissa. https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/17193/Kuittinen_Emmi.pdf?sequence=1 Viitattu 15.4.2013

Salonen, Juulia. 2012. ”Tärkeintä on varmaan löytää se oma ääni.” – Kyselytutkimus kansanlaulunopetuksesta ammattitasolla. http://ethesis.siba.fi/files/nbnfife201206045753.pdf Viitattu 15.4.2013

Sadolin, Cathrine. 2008. Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka. Suom. Jaakko Mäntyjärvi 2009. Kööpenhamina: Shout Publishing.

Vuori, Hilkka-Liisa. 1995. Hiljaisuuden syvä ääni. Antiikin kontemplatiivinen laulu ja gregoriaaninen laulu Iégor Reznikoffin mukaan. Helsinki: Kriittinen korkeakoulu.

Zangger Borch, Daniel. 2007. Ultimate Vocal Voyage – The definitive method for unleashing the rock, pop or soul singer within you. Bromma: Mediagallerian.

: