Aloittelevan urkuoppilaan ohjaus

Kirjoittaja: Rebekka Kinnunen 2013, Savonia-ammattikorkeakoulu.

Kiinnostus tutkia aloittelevien urkureiden opettamista tuli hyvin käytännönläheisestä tarpeesta. Itse olen opettanut aloittelevaa urkuria ja olen kokenut sen hyvin mielekkääksi. Ajattelin, että saisin itselleni vielä lisää työkaluja pakkiini, jos tutustun aiheeseen lukemalla alan kirjallisuutta ja haastattelemalla kokeneita urkuopettajia. Tutustuin erilaisiin urkukouluihin, alasta kirjoitettuihin artikkeleihin ja aloittelevien urkureiden ohjelmistoon sekä haastattelin Sibelius-Akatemian urkujensoiton lehtoreita Jaana Ikosta, Mikko Korhosta ja Jan Lehtolaa. Yhdistän näistä lähteistä saamaani tietoa omiin kokemuksiini urkujen soittajana ja opettajana.

Yleistä urkujen soiton aloittamisesta

Suomessa urkujen soitto aloitetaan suhteellisen myöhään verrattaessa muiden soitinten suositeltavaan aloitusikään. Tämä selittyy varsin usein käytännön syillä. Lapsen fysiologia ei ole kovin ulottuva, jalat ovat vielä lyhyet. Tämä hankaloittaa uruille tyypillistä jalkiosoittoa. Suomessa urkukulttuuri ei ole myöskään niin vahva, esimerkiksi musiikkiopistotasolla urkujensoiton tarjonta ei ole kovin kattava verrattaessa esimerkiksi pianon soittoon. Oletan tähän vaikuttavan osaltaan urkujen vähäinen näkyvyys ja määrä. Pääosin urut sijaitsevat kirkoissa ja ihmiset kokevat urut hengellisenä soittimena. Jos kirkossa käyminen on vähäistä, ei kontaktia urkuihin ja urkumusiikkiin pääse syntymään. Urkujen vähyyden vuoksi kotona tehtävä soittoläksyjen harjoittelu vaikeutuu ja on mielekkäämpää valita soitin, jonka kustannukset eivät ole niin suuret ja jonka saa pienemmällä vaivalla hankittua. Myös uruille sävellettyä alkeismateriaalia on todella vähän. Vastaesimerkkinä voidaan esitellä Hollanti, jossa on vahva kulttuuri lapsioppilaiden urkuopetuksessa (Ikonen 2013). Suomessa on alettu nostamaan lapsille suunnatun urkupedagogiikan profiilia muun muassa Urku auki – hankkeella, jonka vetäjinä toimivat kanttori Tomi Satomaa ja urkupedagogi Susanne Kujala. He ovat pohtineet lasten urkujensoiton haasteita ja pyrkineet löytämään ratkaisuja niihin.  Käytännön toimet, kuten Kujalan säveltämä alkeisoppimateriaalia ja urkurakentaja Veikko Virtasen rakentaman jalkion lisäosa tulevat varmasti tarpeeseen. (Kerko 2012.)

Urkupenkille, mars

Haastatellessani opettajia kysyin, mikä on tärkeintä aloittelevan oppilaan kanssa. Pääasiassa vastauksiksi sain ”asento urkupenkillä ja oppilaan innostaminen”. Mietin, mikä siinä urkupenkillä olemisessa on niin vaikeaa, että kaikki opettajat muistivat huomioida tämän. Forsmanin (2001, 13)  mukaan täydellisen istuma-asennon löytäminen on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta. Vartalo pitää suhteuttaa koskettimiin ja jalkioon ja useimmiten sormioita on vielä useampia. Jos saat hyvän asennon suhteessa yhteen sormioon, se voi olla pahasti pielessä toiseen sormioon nähden. Tavoitteena onkin löytää mahdollisimman ergonominen ja rento asento, joka ei kuormita kroppaa. Hyvä istumisasento on avainasemassa kehittyvälle urkutekniikalle, kropan ns. isot lihakset eivät voi olla jännityksessä, jotta sormen pienet lihakset voivat oppia toimimaan itsenäisesti, vastuullisesti ja rennosti. Tästä esimerkkinä selästä lähtevä jännitys, joka heijastuu käsivarren lihasten myötä sormiin asti ja saa aikaan rasituksen tunnetta, joka oikealla asennolla saataisiin korjattua pois. (Ikonen 2013.) Haasteen hyvään ergonomiaan urkujen äärellä tuo varsinaisen tukipisteen puuttuminen. Normaalisti istuessa jalat ovat tukevasti maassa tuoden tasapainon tunteen, mutta jalkiosoitto estää tämän. Lehtola käyttää mielikuvaa ”kävellä jalkiossa, tukeutuen soitettaviin säveliin… tuntien kokoajan jalkion pohjan, jolloin tuki tulee sieltä”. Hän myös neuvoo istumaan penkin reunassa, jolloin itselleen voi kuvitella akselin, joka kannattelee koko kroppaa. Tällöin on tärkeä huomioida alavatsalihasten ja selkälihasten osuus kropan kannattelussa. (Lehtola 2013.)

Eri lähteet ja opettajat neuvovat hieman eri tavalla käden asennosta, mutta kaikki korostivat luonnollisuutta ja rentoutta. Esimerkkinä F. Couperinin oppi vuodelta 1716”Istuessa oikealla korkeudella tulee kyynärpään alapuolen, ranteen ja sormien muodostaa suora linja” ja Türkin oppi vuodelta 1789 ”Ei saa istua liian korkealla tai liian matalalla, vaan niin, että kyynärpää on selvästi ts. joitakin tuumia ylempänä kuin käsi”. (Forsman 2001, 13–14.) Käden asentoon vaikuttaa luonnollisesti istuimen korkeus ja soittimen mittasuhteet, jotka jokaisessa uruissa ovat omanlaisensa (Korhonen 2013).  Ikonen (2013) muistuttaa, että jalkiosoitossa täytyy huomioida jalkojen rentous, niiden ulottuvuus molempiin ääripäihin; oikean jalan ylettyminen matalimpaan ääneen ja vasemman jalan ylettyminen korkeimpaan ääneen sekä oikea istumakorkeus; jalkojen täytyy kyetä soittamaan sekä kärjellä että kannalla. Tärkeää on myös pyrkiä eriyttämään alusta alkaen jalkion ja sormion roolia.

Mikä mahtava soitin!

Oppilaan innostaminen – siinä on yksi suurimpia haasteita, mitä opettaja joutuu joka päivä miettimään työssään. Olisi äärettömän tärkeää saada aloittelevalle oppilaalle hyviä kokemuksia ja ahaa-elämyksiä urkumusiikista, jotta hän jaksaa harjoitella ja omaksua monesti alkuun vaikeata soitinta. Urkujen massiivinen ulkonäkö ja olemus saattaa aiheuttaa oppilaassa hallitsemattomuuden tunnetta. Tähän opettaja voi vaikuttaa esittelemällä urkujen rakenteet ja koneiston mahdollisimman käytännön läheisesti ja asenteella ”katsohan, kuinka mahtava tämä soitin on”. Myös erilaisten ”makeiden” kappaleiden soittaminen urkujen esittelyn yhteydessä voi antaa vahvoja innostuksen tunteita oppilaalle. (Ikonen 2013.)

Opettajana olen itse huomannut, että mitä isommin urut soi ja mitä nopeampi kappale on, niin sitä vaikuttuneempi kuulija on. Usein myös jalkion nopeat juoksutukset aiheuttavat ihmetystä, miten on muka mahdollista soittaa jaloilla noin nopeasti ja vielä osua oikeisiin koskettimiin. Urkujen uniikki ominaisuus, erilaiset rekisteröintimahdollisuudet, on yksi suurimmista mahdollisuuksista ihastuttaa oppilas tähän hienoon soittimeen. Ikonen (2013) kertoo ihastuneensa urkujen sointiväreihin. Urut voivat itsessään olla yhden naisen, miehen, tytön tai pojan orkesteri, jota täytyy opetella ohjaamaan ja löytämään uruille ominainen tapa tuoda musiikkia ja eri sävyjä esiin. Innostavan ohjelmiston löytäminen on tärkeää, jotta oppilas jaksaa työstää kappaleitaan. Liian vaikea kappale estää sujuvaa oppimista ja saa oppilaan turhautumaan, kun asiat eivät etene. Haasteensa tähän tuo vähäinen urkuohjelmisto aloitteleville oppilaille. Itse olen ratkonut asiaa sovittamalla kappaleista helpotettuja versioita ja olenkin huomannut erilaisten häämarssien olevan varsin mielekkäitä oppilaille. Eräs 12-vuotias poika innostui valtavasti antaessani hänelle läksyksi Elgarin Maa tulevaisuuden ja hän pääsikin esittämään sen eräässä vihkitilaisuudessa menomarssina. Mukavat esiintymistilanteet ruokkivat motivaatiota ja saavat oppilaat ponnistelemaan vielä enemmän oppimansa asian eteen.

Soittotekniikkaa mukavasti mukana

Yleensä ensimmäinen ihmetyksen ja väittelyn aihe oppilaan tullessa urkutunnille on urkukenkien tarpeellisuus. Yleensä oppilas alkuun kokee epämiellyttävänä urkukengät, ”niillä on niin vaikea osua nuihin ja ne häiritsevät keskittymistä ja mä en ees kunnolla tunne jalkapohjalla nuita koskettimia”. Opettajana olen perustellut niiden tarpeellisuuden soittoa helpottavaksi tekijäksi, koska tulevaisuudessa on vaikea soittaa hyvää jalkiolegatoa ilman kenkiä. Kengässä pitää olla hieman korkoa, jotta kanta-kärki-soittotapa on luonnollisempaa ja helpompaa. Barokkimusiikkia soittaessa tossutkin voivat toimia urkukenkinä, koska silloin jalkiossa vältetään kannan käyttöä ja tätä legatomaista otetta ei (juurikaan) tarvita.

Yleisimmin oppilailla on jonkinlainen pianonsoiton pohja allaan tullessaan urkutunnille. Pääsääntöisesti aiemmat opinnot eri kosketinsoittimien parissa on tukemassa urkujen soittoa, koska niiden avulla on kehittynyt käsitys sormiotekniikasta ja käden fysiologisesta toiminnasta. Kosketustapa urkujen ja esimerkiksi pianon välillä on hyvin erilainen ja siihen opettajan täytyy pureutua, että hän auttaa oppilasta löytämään uruille luonnollisen ja mukavan kosketustavan. Erilaiset dynamiikkavaihtelut ja ajatus sormen voimasta koskettimiin ja sitä kautta sävelten sointiin ovat pianolle tyypillisiä, mutta uruissa ääni tulee samanlaisena riippumatta kuinka kovaa esimerkiksi kosketinta painaa. Dynamiikkavaihtelut hoidetaan rekisteröinnillä ja kosketustapa eroaa pianosta suurestikin esimerkiksi pedaalin puuttumisen ja äänen erilaisen sammumismekanismin vuoksi. (Ikonen 2013.)

Aloittelevalle oppilaalle jalkiosoitto on yleensä täysin uusi asia. Sen hahmottaminen ja omaksuminen vie oman aikansa, mutta olen myös huomannut, kuinka oppilaat ovat kokeneet onnistumisen tunteita oppiessaan soittamaan yhtä aikaa jalkiota ja sormiota. Silloin oppilas saa usein ensimmäisen kokemuksen itsestään vakavasti otettavana urkurina. Korhonen neuvoo, että jalkiosoiton omaksumista voi edistää erilaisia yksinkertaisilla harjoituksilla, joissa sormio-osuus on niin helppo, jotta oppilas voi keskittyä jalkiosoittoon. Myös erilaiset jalkiosoolot, esimerkiksi D. Buxtehuden ja J. S. Bachin teokset sisältävät paljon näitä, ovat erinomaisia tähän tarkoitukseen. Tylsien harjoitusten soittamisen lomassa pitäisi muistaa myös musiikin funktio, kaiken tarkoitus olisi kuitenkin rakentaa hyvää tekniikkaa musiikin tulkitsemista varten, ei vain harjoituksen vuoksi. Jalkion eriyttäminen sormiosta tapahtuu asteittain. Haasteellisinta on saada jalkio itsenäiseksi ääneksi, sillä useimmiten se pyrkii matkimaan vasemman käden roolia (Lehtola 2013). Aloittelevalle urkurille olisi hyvä löytää kappaleita, joissa jalkiossa on paljon pitkiä urkupisteen kaltaisia ääniä. Tästä pikkuhiljaa kehitytään ja lopullinen tavoite on saada jalkio niin vahvaksi, että se voi toimia itsenäisenä melodiana vasemman ja oikean käden tehdessä omia melodioitaan. Tästä voidaan mainita esimerkkinä Bachin triosonaatit.

Urkujen kosketuksesta puhuttaessa väistämättä törmää sanaan artikulointi. Kaikki kosketus on artikuloinnin eri variaatioita, niin barokkimainen non-legato kuin romantiikan ajan vahva legato. Oppilas soittaa usein luonnollisesti legatoa, joka pohjautuu mielestäni pianon soittoon, mutta barokkimainen kosketustapa vaatii enemmän perehdyttämistä. Usein hankaluutta tuottaa jokainen ääni niin sanottuna yksilönä, tekemättä sitä kuitenkaan tylsästi tai mekaanisesti. (Ikonen 2013.) Muinoin Korhonen sanoi minulle opettaessaan improvisointia, että kuuntele sitä tuhahdusta äänten välissä, niin saat tuntumaa barokkiin (Korhonen 2009). Tämä auttoi itseäni ymmärtämään, että mistä tässä musiikissa on kyse. Uruilla musisoidessa täytyy vain löytää soittimelle ominainen tapa käsitellä barokkitekstuuria.

Itse korostan opetuksessani paljon laulun ja eri soittimien merkitystä, uruilla täytyy matkia mahdollisimman vakuuttavasti muita instrumentteja, ovathan urut itsessään koko orkesteri. Kaikkein yksinkertaisin esimerkki voi olla omalla lauluäänellä muotoiltu fraasi, joka saa oppilaan tajuamaan, miten musiikin pitäisi edetä. On syytä muistaa mainita barokkimusiikista puhuttaessa myös vahvat tahtiosat 1. ja 3. Musiikki nojaa näille tahdinosille ja näiden myötä musiikki saa hengittävyyttä ja tietyn barokkimaisen svengin, mihin sen ajan musiikki perustuu. (Lehtola 2013.) Urkujen soitossa korostuu barokkimusiikin merkitys ja vielä erityisesti J. S. Bachin musiikki. Urut ovat silloin eläneet tietynlaista kulta-aikaansa ja onkin luonnollista tuoda opetuksessa esille tämän ajan tyypillisiä ominaispiirteitä. Tämän rinnalla tietysti tärkeänä korostuu myös romantiikan ja modernin ajan teokset, jotka tuovat uudenlaista näkökulmaa urkujen käsittelyyn.

Aloittelevan oppilaan kanssa on monia asioita käsiteltävänä, mutta kaikki tulee ajan kanssa. Opettajan tärkeimpänäkin haasteena on saada oppilas niin innostuneeksi urkujen soitosta, ettei hän malta olla soittamatta.

Lähteet:

Forsman, F. 2001. Urkukoulu. Porvoo: WS Bookwell Oy.

Ikonen, J. 2013. Sibelius-Akatemian lehtori. Haastattelu 29.1.2013.

Kerko, M. 2012. Suomen musiikkioppilaitosten liitto ry (SML). Lapset urkuja soittamaan! Viitattu 30.1.2013. http://www.musicedu.fi/fi/urku_auki/uutisia/?itemid=449&a=viewItem.

Korhonen, M. 2013. Sibelius-Akatemian lehtori. Haastattelu 21.1.2013.

Lehtola, J. 2013. Sibelius-Akatemian lehtori. Haastattelu 29.1.2013.

 

Jätä kommentti