Pikkumusikantin harjoitteluopasta rakentamassa

Kirjoittaja: Marjukka Puutio 2011, Centria ammattikorkeakoulu.

Soitonopiskelua aloittavat pikkumusikantit ovat yleensä täynnä motivaatiota ja intoa tätä uutta harrastusta kohtaan. Alkavan soittouran ensimmäiset viikot ja kuukaudet taittuvat usein kuin siivillä alkuhuumassa. Vähitellen uutuuden viehätys haihtuu ja oppilas alkaa ymmärtää, että tämähän ei olekaan ihan helppoa; uuden taidon oppimiseen ja oppimisen ilon löytämiseen tarvitaankin työtä ja harjoittelua. Tässä vaiheessa joidenkin oppilaiden into laantuu ja motivaatio hiipuu. Jotta innostus soittamiseen säilyy, täytyy opettajan antaa oppilaalle eväät mielekkääseen ja innostavaan kotiharjoitteluun. Mutta kuinka paljon me soitonopettajat itse asiassa käytämme aikaa harjoittelun opettamiseen? Ja mitä hyvä ja tehokas harjoittelu aloittelijan kohdalla tarkoittaa?

Olen opettanut sellonsoittoa yli kymmenen vuotta, joista viisi vuotta työskentelin Britanniassa. Sekä Suomessa että Britanniassa on noussut opetustyön jokasyksyiseksi haasteeksi ja työssä jaksamisen kysymykseksi oppilaiden motivoiminen kotona harjoitteluun. Jokainen soitonopettaja tietää, että on ilo opettaa oppilasta joka on innostunut ja valmistautuu jokaiseen soittotuntiin huolella – ja kolikon kääntöpuolikin on monelle pedagogille tuttu: oppilas tulee tunnille viikko toisensa jälkeen samojen läksyjen kanssa ja saa lopulta innostuneenkin opettajan pohtimaan hetkellisesti alanvaihtoa. Soittoinnon puuttuminen voi johtua monesta osatekijästä, mutta opettajina voimme tehdä oman osuutemme ja antaa oppilaalle avaimet hyvään ja mielekkääseen kotiharjoitteluun. Englantilainen musiikkipedagogi Paul Harris (2006, 42) kysyy jokaiselle pedagogille tärkeän kysymyksen: kuinka paljon opettajana käytät aikaa siihen, että opetat oppilaillesi miten harjoitellaan?

Prosessin taustatyönä lukemista, keskustelua ja kokeiluja

Aloittelevien oppilaiden harjoittelukysymyksiä pohtiessani aloin etsiä käsiini alaa sivuavaa kirjallisuutta ja huomasin, että lahjakkaiden oppilaiden tai ammattioppilaiden motivoimista ja harjoittelutekniikkaa käsittelevää kirjallisuutta on saatavilla suomenkielellä, mutta instrumenttiopetuksen varhaispedagogiikkaan pureutuvaa motivaatiokirjallisuutta oli vaikeampaa löytää. Virvoittavia pisaroita löytyi englanninkielisestä musiikkipedagogisesta kirjallisuudesta ja etenkin englantilaisen musiikkipedagogi Paul Harrisin kirjoittamana. Hän keskittyy kirjoissaan monipuolisen ja kaikkia aisteja rikkaalla tavalla käyttävään soitonopetukseen ja niin sanottuun ”Simultaneous Learning”-tekniikkaan, joka perustuu molempien aivolohkojen aktiiviseen käyttöön opetustilanteessa. Aivotutkimusten mukaan aivojen vasen lohko huolehtii harjoittelun teknisestä ja tiedollisesta puolesta ja oikeassa aivolohkossa asuvat mielikuvitus ja luovuus, joten ilmaisun ja improvisaation ainekset löytyvät sieltä. (Harris 2006, 26).

Harris toteaa, että vanhamuotoinen soitonopetustraditio on keskittynyt lähes yksinomaan vasemman aivolohkon käyttöön. Antamalla oppilaalle mielikuvitusta ja luovuutta vaativia ja vaihtelevia tehtäviä, alkaa oppilas yhdistellä musiikin eri osa-alueita uudella tavalla eli aivoihin muodostuu uusia ”polkuja” eri asioiden välille. Tunnit ovat mielenkiintoisempia ja lisäksi oppilaan musiikillinen älykkyys kasvaa – hän ymmärtää musiikillisia asiayhteyksiä paremmin eikä esimerkiksi säveltapailu ja teoria jää soitonopetuksesta erilliseksi kokonaisuudeksi (Harris 2006, 27). Olen kokeillut useita hänen esittämiään ajatuksia ja ideoita opetuksessani ja alkukankeuden jälkeen useat työtavat ovat jäävät elämään käytännössä opetukseeni.

Pedagogisen kirjallisuuden lukemisen ohella keskustelin kollegoideni kanssa kokemuksista oppilaiden motivoinnin ja kotiharjoittelun suhteen. Keräsin niin sanottua ”hiljaista tietoa” ja huomasin, että tätä kokemuksen kautta saatua tietoa opettamisen ja motivoimisen hyvistä ja huonoista käytännöistä on olemassa suullisena perintönä, mutta sitä on vaikeaa löytää kirjoitettuna. Alamme kehittymisen kannalta olisikin tärkeää ”laittaa hyvä kiertämään” eli jakaa hiljaista tietoa eteenpäin kirjoitetussakin muodossa. Tämän tiedon vaivattomampi saatavuus helpottaisi myös tulevia pedagogeja heidän etsiessään itselleen ominta ja parasta tapaa opettaa.

Kolmas osa tätä vuosia kestänyttä prosessiani oli tehdä kokeiluja omien oppilaiden kanssa. Osa motivointikeinoistani osoittautui toimiviksi ja jotkut taas jäivät itsestään pois käytöstä tehottomina. Opin matkan varrella kantapään kautta sen, että jokainen oppilas on erilainen ja siksi opettajan on oltava valmis vaihtelemaan toimintatapojaan oppilaan yksilöllisyyden huomioimiseksi. Prosessin tuloksena kirjoitin ”Pikkumusikantin harjoitteluopas” -kirjasen, joka toimii paitsi oppilaan oppaana ja harjoituspäiväkirjana myös vanhempain tietopankkina: miksi harjoittelu on tärkeää ja miten vanhemmat voivat olla siinä parhaiten apuna ja tukena.

Perustietoa harjoittelusta

Taito soittaa instrumenttia koostuu monesta eri osa-alueesta: fyysisessä ja teknisessä mielessä tarvitaan voimaa ja taitoa erittäin pienten ja tarkasti määriteltyjen liikkeiden tekemiseen nopeasti ja tarkasti. Älyllisellä puolella oppilaan taas tulisi ymmärtää miten musiikin eri elementit ovat yhteydessä toisiinsa ja myöskin pystyä välittämään kulloisenkin harjoiteltavan teoksen karaktääri, ”luonne” ja tunnesisältö kuulijalle. Hyvä opettaja pyrkii edistämään oppilaan osaamista kaikilla näillä alueilla samanaikaisesti. (How to raise an amazing musician 2009, 54.)

Meille pedagogeille harjoittelun tavoitteet ja perussysteemi ovat yleensä tuttuja jo omilta soitonopiskeluajoilta: ajatuksena on, että harjoitellessaan kotona oppilas sulattelee tunnilla saamaansa tietoa, kehittää työn alla olevia teknisiä taitoja sekä opettelee läksynä olevia kappaleita, kunnes osaa soittaa ne sujuvasti ja musikaalisesti. Opettaja tekee parhaansa motivoidakseen oppilasta valitsemalla oppilaan tasolle sopivaa ohjelmistoa sekä tutustuttaa oppilaan paitsi oman soittimensa perussoittotekniikkaan myös musiikin maailmaan mahdollisimman laaja-alaisesti. Paraskaan opettaja ei kuitenkaan pysty oppilaasta tekemään instrumentin taitajaa, jos oppilas ei kotona keskity oikeanlaiseen hyvään ja tehokkaaseen harjoitteluun.

Opettajan haastava tehtävä on saada oppilas innostumaan harjoittelusta niin, että se alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta viettää vapaa-aikaa. Nykyään soittoharrastus kilpailee usein tietokonepelien, urheiluharrastusten ja median kanssa lasten vapaa-ajasta. Siksi onkin tärkeää, että lapselle soittaminen ja harjoittelu olisivat positiivisia kokemuksia. Harjoitellessa lapsi huomaa oppivansa ja näin oivaltamisen ja oppimisen ilo herättää halun soittaa lisää.

Opettajan tehtävä ei ole helppo, mutta jos opettaja saa oppilaan ymmärtämään että säännöllinen harjoittelu on oleellinen osa oppimisprosessia eikä vain ylimääräinen aktiviteetti, alkaa prosessi ruokkia itse itseään. Uuden asian oppiminen aloitetaan soittotunnilla ja prosessi jatkuu kotona harjoitellessa. Harjoitellessa oppilaalle herää yleensä uusia kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia tunnilla yhdessä opettajan kanssa. Harris korostaa myös analyyttisen harjoitteluasenteen juurruttamista oppilaaseen; oppilaan tulisi jokaisen harjoittelutuokion aikana pysähtyä muutaman kerran miettimään ”Miten tämä sujuu? Saavutanko itselleni asettamani tavoitteet?” (Harris 2006, 47.)

Neljän palan harjoituspalapeli

Esittelen seuraavassa pääkohtia Pikkumusikantin harjoitteluoppaan sisällöstä.

Avuksi siihen, että oppilaalle kehittyy selkeä kuva hyvästä harjoitteluhetkestä, ja siitä mitä se pitää sisällään, kehitin neljän kohdan harjoituspalapelin, jonka oppilas kokoaa jokaisena harjoituskertanaan. Palapelin osaset ovat seuraavat:

1) Lämmittely ja improvisaatio, 2) Tekniikkaharjoitukset 3) Kappaleet kuntoon ja 4) Vapaa musisointi .

Palapeli konkretisoi pienellekin oppilaalle mistä harjoittelu oikeastaan muodostuu. Opettajan tehtäväksi jää kertoa, mitä kunkin palanen pitää sisällään. Totuus on, että jokaisessa harjoitushetkessä nämä osa-alueet limittyvät ja sekoittuvat keskenään – kappaletta harjoitellessa harjoitellaan tietenkin myös teknisiä asioita, tekniset harjoitukset voivat mielellään olla pätkiä kappaleista ja toivon mukaan kaikki harjoittelu tapahtuu vapaan musisoinnin hengessä. Tämä palapeli on siis tarkoitettu suuntaa antavaksi apuvälineeksi hyvän harjoittelutavan ja rutiinin opettelussa.

Pala 1: Alku aina hankalaa – Lämmittely ja improvisaatio

Tehokas harjoittelu ei ole toistoa toiston perään kellosta aikaa mitaten ja harjoitusminuutteja keräten. Hyvä harjoitustuokio ei välttämättä sisällä paljoakaan soittamista. Eikä etenkään pelkästään soittamista. Hyvä harjoitustuokio on keskittymisen hetki, jonka johtosanoina pitäisi toimia kysymysten ”miksi” ja ”miten”?

Usein harjoittelun haastavin vaihe on alkuun pääseminen. Moni tunnistaa joskus ylitse-pääsemättömältä tuntuvan sisäisen kynnyksen harjoittelua aloitettaessa. Usein käytetty tuttu marssijärjestys ”asteikko-etydi-kappale” saattaa tuntua puisevalta toistolta, jos harjoitusrutiinissa ei tapahdu mitään variointia. Tietynlainen rutiini on harjoittelussa tarpeen, mutta Harrisin (2006, 43) mukaan harjoitustuokion aloitus olisi syytä muodostaa mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja houkuttelevaksi. Hän ehdottaa, että harjoittelun voisi aloittaa pitämällä nuottikirjan kiinni ja miettiä mitä haluan tänään oppia?

Kun tavoite on asetettu, voisi vasta-alkaja miettiä minkä uuden äänen opin viime viikon tunnilla. Tästä äänestä tai pidemmällä olevilla oppilailla läksyasteikosta voi keksiä pienen kappaleen. Kappale voi olla yksinkertaisesti vaikka sanoja rytmitettynä joko yhdellä äänellä soitettuna tai parilla kolmella äänellä melodioituna. Esimerkiksi ”Mar-ju-kan kes-ki-viik-ko har-joi-tus al-kaa nyt”. Näin on aloituskynnys ylitetty.

Pienimuotoinen improvisaatio on siis oiva tapa virittää aivot harjoittelumuudille. Oppilaan myöhemmän kehityksen kannalta on tärkeää, että improvisaatio on ja pysyy mukana harjoittelussa alusta saakka, näin oman luovuuden käyttö muodostuu luonnolliseksi osaksi soiton harjoittelua eikä sana improvisaatio aiheuta myöhemminkään inhoa tai ahdistusta oppilaassa.

Harris listaa huikean määrän improvisaation etuja: improvisaatio kehittää korvaa sekä musiikillista tietoisuutta, myös luova ajattelu ja herkkyys kehittyvät. Improvisoidessa oppilaan aivoissa aktivoituu se osa, joka ratkaisee ongelmia ja kehittää ajattelun nopeutta. Myös oppilaan itsetunto kehittyy (Harris 2006, 29).

Myös Inkeri Ruokonen puhuu artikkelissaan ”Musiikillista oppimisympäristöä luomaan” (Ruokonen, Rusanen & Välimäki, 2009) siitä, miten musisointi voi olla lapsen maailmassa leikin ja fantasian tila, joka antaa ravintoa erilaisille tunnekokemuksille ja ajatteluprosesseille. Hän kuvailee sitä, kuinka lapsen musiikillinen ajattelu kehittyy musiikillisiin kokemuksiin liitettyjen leikkien ja keksimisen kautta. Myös hän toteaa, että lapsen ongelmanratkaisukyky ja luovuus kehittyy omien sävellysten tai äänikokeilujen kautta. (Ruokonen, Rusanen & Välimäki 2009, 22-23).

Lämmittelyharjoitukset ovat soitinkohtaisia, mutta oli soitin mikä hyvänsä, on mielen lisäksi on tärkeää herätellä myös sormet ja puhaltajilla myös kasvolihakset soittokuntoon ja muistuttaa lihasmuistia mistä kukin ääni löytyy. Myös oikea ja rento soittoasento tulisi etsiä heti harjoitustuokion aluksi. Opettajan voisikin painottaa sitä, kuinka hyvä lämmittely on pohja onnistuneelle harjoitustuokiolle.

Pala 2. Tekniikka teräväksi eli tekniikan harjoittelu varioiden

Tekniikan harjoittelu on joillekin oppilaille se mörkö, joka jätetään harjoittelussa viimeiseksi tai huitaistaan äkkiä pois edestä. Juuri tähän harjoittelun osioon liittyy liian usein ajatukseton toisto eli esimerkiksi asteikko tai etydi soitetaan hampaita kiristellen läpi yhä uudestaan kuuntelematta sävelpuhtautta tai äänenlaatua.

On tärkeää selittää lapselle miksi asteikkoja tai etydejä harjoitellaan: juuri näillä harjoituksilla otetaan haltuun soitinta teknisesti ja sitä kautta saadaan haltuun ne keinot, joiden avulla opitaan soittamaan kappaleet kertovasti ja kauniisti. Opetellaan ikään kuin uusi kieli sana sanalta: musiikillisen ilmaisun kieli. Harris puhuu siitä, kuinka tärkeää opettajan on välittää oppilaille ajatus siitä, että asteikot ovat soiton opiskelun peruskiviä: ne eivät ole tylsiä ja vaikeita, jos niitä opetetaan oppilaille mielikuvitusrikkaasti ja varioiden. (Harris 2006, 38) Opettajan oma asenne ja opetustyyli ovat siis ratkaisevan tärkeitä asteikko-opetuksessa.

Improvisaation voi ottaa myös osaksi asteikkoharjoitusta vaikka niin, että oppilas soittaa asteikon keksimillään rytmeillä. Vaihtoehtoisesti oppilas voi luoda asteikkoa soittaessaan jonkin tunnelman eli soittaa asteikon riehakkaasti, tanssahdellen, kuiskaten tai pelottavasti. Paljon suosiota omien oppilaideni kanssa on saavuttanut ”matkimisleikki” eli soitan asteikkoa tai pätkää siitä eri tyylein oppilaalle ja oppilas matkii soittoani. Ja sitten vaihdamme vuoroa eli minä matkin oppilasta. Näin käymme läpi eri jousitekniikoita, nyansseja (myös crescendot ja diminuendot) sekä kaarituksia. Tällä tavalla aloittelijat saa ”narrattua” toistamaan asteikkoa muutaman kerran ilman että se tuntuu pitkäveteiseltä.

Pala 3: Kappaleet kepeiksi

Kun oppilas alkaa harjoitella uutta kappaletta, on hyvä edetä maltillisesti puun juurelta hitaasti ylöspäin. Usein uusi kappale soitetaan aluksi hätäisesti läpi liian nopeassa tempossa. Tällöin saattaa käydä niin, että oppilas oppii heti aluksi virheitä, joiden korjaamiseen menee myöhemmin paljon aikaa.

Olen todennut seuraavan askel-mallin toimivan uusien kappaleiden kanssa mainiosti. Käymme tunnilla läpi mallin askel askeleelta muutaman kerran ja näin tietyn marssijärjestyksen noudattaminen tulee oppilaalle luonnolliseksi. Tätä mallia oppilas osaa sitten käyttää myös kotona harjoitellessaan.

Askel 1: Ennen ensimmäisenkään sävelen soittamista oppilas selvittää itselleen kappaleen perusasiat: mikä on kappaleen tahtiosoitus, missä sävellajissa mennään, onko kyseessä duuri-vai mollikappale. Oppilas voi myös soittaa kappaleen läpi mielessään ennen ensimmäistä soittokertaa.

Askel 2: Oppilas soittaa kappaleen rauhallisessa tempossa pari kertaa ja läpisoiton jälkeen nuottiin voi merkata haastavimmat paikat lyijykynällä. Tämä selkiyttää oppilaan mielikuvaa kappaleesta ja kappaleeseen tarvittavasta harjoitusmäärästä.

Askel 3. Seuraavaksi soitetaan mielessä kappaleen teema mahdollisimman ilmeikkäästi ja musikaalisesti. Harrisin mukaan on tärkeää kehittää oppilaan omaa musikaalista korvaa: musiikillinen ilmaisu syntyy oppilaan mielessä ja mielikuvituksessa. (Harris 2006, 27.) Tärkeää on siis ettei oppilas fraseerauksessa matki pelkästään opettajaa tai lempiartistiaan, vaan oppii luottamaan omaan mielikuvitukseensa ja musikaalisuuteensa.

Askel 4. Soitettuaan teeman mielessään, oppilas yrittää toteuttaa soittimellaan mielessään harjoittelemansa version.

Askel 5. Soitettuaan teeman nuoteista, seuraava askel on yrittää soittaa teema ulkoa – edelleen oman tulkinnan mukaan. Näin oppilas oppii kappaleen osissa ulkoa – kuin vahingossa.

Näillä askelilla saadaan aktivoitua oppilaan mieli keskittymään harjoitteluun ja samalla käytetään monipuolisesti kaikkia aisteja. Jokainen oppilas on oppijana yksilöllinen; yksi oppii parhaiten kuulon perusteella, toisen näköaisti on tärkeässä asemassa oppimisprosessissa ja kolmannen omin oppimistyyli saattaa olla kinesteettinen eli hän oppii käytännön kokeilujen avulla: matkimalla, improvisoimalla, säveltämällä jne. Harris kehottaa opettajia käyttämään jokaisen oppilaan kohdalla mahdollisimman monipuolisesti kaikkia näitä oppimistyylien osa-alueita: näin asia tulee esitetyksi mahdollisimman monesta eri näkökulmasta ja jää parhaiten oppilaalle mieleen (Harris 2006, 20.)

Pala 4: Vapaa musisointi – vapauta sisäinen muusikkosi

Musiikki on hauska asia – oppilaat saavat paljon iloa siitä, että voivat musiikin kautta ilmaista tunteitaan ja itseään. On siis tärkeää soitella läksyharjoittelun lisäksi myös omaksi iloksi joko yksin tai soittokavereiden kanssa. Vapaa musisointi kehittää yleistä musikaalisuutta ja ennen muuta antaa oppilaalle itselleen iloa. Omaehtoinen musisointi tuo myös vapauden elementin harjoitteluun: oppilas saa itse ilman opettajan tai vanhemman vaikutusta päättää mitä hän haluaa soittaa.

Vapaan musisoinnin muotoja voivat olla esimerkiksi seuraavat:

– Korvakuulolta soittaminen: oppilas voi yrittää soitella vaikka lempikappalettaan niin pitkälle kuin osaa.

– Laulukirjasta soittelu – tämä kehittää oppilaan nuotinlukutaitoa.

– Yhtä aikaa laulaminen ja soittaminen. Soittaessaan tuttua helppoa melodiaa, oppilas voi lallattaa melodiaa mukana. Tai jos kappaleessa on sanat, voi oppilas laulaa toki mukana sanoin. Hieman haastavampi versio harjoituksesta on se, että oppilas laulaa melodian ja keksii itse säestyksen siihen soittimellaan.

Vanhempien rooli harjoittelussa

Etenkin ensimmäistä vuotta soittavat aloittelijat hyötyvät suuresti vanhempien avusta ja rohkaisusta harjoitteluun ja siitä, että vanhemmat seuraavat harjoittelua kotona. Suzuki-metodissa mennään jopa niin pitkälle, että vanhemmat opettelevat itse soittamaan soitinta ainakin alkeistasolla, jotta voivat ohjata lapsen harjoittelua kotona. Vanhemman mukanaoloon tulee olla lapsen suostumus – näin lapsi ei koe vanhemman läsnäoloa ahdistavana tai epämiellyttävänä. (Raising an amazing musician 2009, 58.)

Opettajana voit teroittaa seuraavia asioita vanhemmille: jos vanhempi on harjoituksissa mukana, tulee lapsen antaa itse hallita tilannetta ja päättää mitä vauhtia harjoittelussa edetään. Vanhemman tulee pyrkiä olemaan neutraali ja rohkaiseva ”apulainen” harjoittelutilanteessa: hänen ei tulisi kyseenalaistaa opettajan ohjeita tai asettua itse opettajan asemaan. Kokemukseni mukaan tämä on usein etenkin itse musiikkia harrastaneille vanhemmille joskus haastava tehtävä.

Jos lapsi ei halua vanhempaa harjoitteluun mukaan tai vanhempi ei yksinkertaisesti itse ehdi mukaan, tulisi vanhempia rohkaista olemaan kiinnostuneita lapsen soitosta. He voisivat pyytää lasta soittamaan oppimiaan kappaleita aika ajoin vaikka perhejuhlissa. Jos lapsi itse pyytää saada soittaa vanhemmille tai sukulaisille, häntä tulisi rohkaista esiintymään, sillä yksi musiikin harrastamisen suurimmista iloista on esiintyminen ja musiikin ilon jakaminen yhteismusisoiden muiden kanssa (Harris 2008, 58).Usein suurin palkkio lapselle tehdystä harjoitustyöstä on paitsi opettajan, myös vanhemman kehu ja rohkaisu.

Usein vanhemmat kyselevät kuinka monta minuuttia päivässä oppilaan tulisi harjoitella. Harrisilla oli tuore näkökanta tähän kysymykseen; hän kehottaa opettajaa miettimään oppilaan ja tämän vanhempien kanssa yhdessä mitä oppilas haluaa saavuttaa ja kehottaa sitten oppilasta harjoittelemaan niin kauan, että tavoite on saavutettu. Tavoite voi olla tietyn kappaleen oppiminen, esiintyminen tai ehkä tutkinnon tekeminen. Tämä auttaa oppilasta välttämään epäkeskittynyttä harjoittelua, jonka ainoa tavoite on tietyn minuuttimäärän täyttäminen harjoitellessa (Harris 2006, 47).

Lopuksi

Tapa opettaa musiikkia ja soittamista on jatkuvasti liikkeessä ja pedagogiikka menee eteenpäin. Opettajan kyky sopeutua uusiin suuntauksiin ja uusiutua pedagogina on sekä ammatillisen kehittymisen että työskentelymotivaation kannalta tärkeää. Harris (2006) puhuu siitä, että on helppo kehittyä ja arvioida omia työtapojaan jos oma musiikillinen ja pedagoginen minä on vahva, sillä silloin kaikki uusi on oman musiikillisen horisontin laajentamista, mutta ei uhkaa pedagogisia perustaitojamme.

Parhaimmillaan tuntitilanteessa sekä opettaja että oppilas pääsevät niin sanottuun flow-tilaan eli voimakkaan keskittymisen tilaan, jossa aika tuntuu katoavan. Stenberg (2011, 121) toteaa, että oppilas pääsee flow-tilaan jos tehtävän haasteet ja oppilaan kyvyt kohtaavat. Flow-tilan syntymistä auttaa opetuksen sitominen oppilaiden omiin kokemuksiin ja oppilaiden mukaan ottaminen opetuksen suunnitteluun. Tämä näkemys tukee improvisaation käyttämistä osana soiton harjoittelua – oppilas saa itse ”keksiä” asioita ja näin hän on aktiivinen tekijä joko soittotunnin tai harjoittelutuokion sisällön rakentamisessa. Tällöin motivaatio oppimiseen syntyy oppilaan sisältä: mielenkiintoinen tehtävä saa aikaan aktiivisuuden. Sisäinen motivaatio johtaa helpommin oppimiseen. Kaiken instrumenttipedagogiikan ytimessä on rakkaus musiikkiin ja ilo siitä, että saamme johdattaa lapsia ja nuoria musiikin rikkaaseen maailmaan.

Lähteet:

Harris, P. 2004. Improve your practice!. London: Faber Music.

Harris, P. 2006. Improve your teaching! An essential handbook for instrumental and singing teachers. London: Faber Music.

Harris, P. 2008. Improve your teaching! A new approach for instrumental and singing teachers. London: Faber Music.

Raising an amazing musician. You your child and music. 2009. London: ABRSM Publishing.

Ruokonen, I., Rusanen, S.& Välimäki, A-L. 2009. Taidekasvatus varhaiskasvatuksessa. Iloa, ihmettelyä ja tekemistä. Helsinki. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Stenberg, K. 2011. Riittävän hyvä opettaja. Juva: PS-kustannus.

 

 

 

 

 

Jätä kommentti