Kuorolaisten äänenmuodostuksen ohjaus pienryhmissä

Kirjoittaja: Ossi Jauhiainen 2012, Savonia-ammattikorkeakoulu.

Äänenmuodostuksen opettaminen suurelle ryhmälle on haaste. Jokaisen henkilökohtainen kontrolloiminen vuorollaan on mahdotonta rajallisen ajan takia. Sain idean kuorolaisten pienryhmien äänenmuodostukselle kuultuani yksittäisille laulajille järjestetyistä pienryhmätunneista, joissa äänenmuodostusta opetettiin muutamalle laulajalle kerrallaan. Koin myös äänenmuodostuksen opetuksen hankalaksi, koska en voinut kontrolloida, miten kukin kuorolainen opetettavan asian ymmärsi.

Aloitin pienryhmäopetuksen johtamalleni Alavan kirkkokuorolle syyskuussa 2011 selventääkseni eri ääniharjoitteiden merkitystä, tekotapaa ja parantaakseni kuoron sointia. Aion jatkaa pienryhmäohjausta myös ensi vuonna jo saamani palautteen vuoksi. Muun muassa eräs kuoron tenori sanoi, että ensimmäistä kertaa hänen monivuotisen kuorolaisuransa aikana hän nyt ymmärtää, milloin ääni lähtee koko kropasta. Harjoitteet pienryhmille näin alussa ovat olleet varsin yksinkertaisia. Niihin on kuulunut muutamia hengitysharjoituksia, laulajan oikea asento, ilman paineen hallinta, niin sanotun tuen löytämistä ja muutamia yksinkertaisia ääniharjoitteita.

Suurin osa laulutekniikasta on varsin helppo omaksua. Tekniikan tarkoitus onkin useimmiten oppia pois opituista virheellisistä tavoista ja maneereista, joita on mm. kurkun kurominen. Popmusiikissa ajatellaan monta kertaa, että laulajan ääni muuttuu liiallisen laulutekniikan opiskelun myötä ja persoonallisuus katoaa, mutta tätä en allekirjoita. (Sadolin 2009, 6.) Laulu- ja hengitystekniikan perusteet ovat sekä popmusiikissa että klassisessa musiikissa samat. Turhista jännityksistä on päästävä eroon, mutta vartalon on oltava kuitenkin aktiivinen. Jokainen laulaja on yksilö ja jokaisella laulajalla on omanlaisensa instrumentti. Vaikka tietoisesti olisimme päässeet eroon lihaslukoista ja kurkun kuromisesta, aivot kuitenkin muistavat alitajuisesti. Tästä syystä on opittava aktiivisesti rentoutumaan ja aktiivisesti unohtamaan (Koistinen 2003, 84). Ääni-instrumentti koostuu kehosta, mielestä, tunteista ja halusta (Koistinen 2003, 12).

Laulamisesta sanotaan, että laulaminen on puheen jatke, mitä myös itse pidän lähtökohtana. Monta kertaa laulaessa koetetaan saada aikaiseksi liian suurta ääntä, tai ääntä ylipäätään muodostetaan liikaa. Sitä saatetaan ”holvata”, jotta ääni kuulostaisi muhkeammalta tai enemmän oopperalaulajalta, mitä se ei sitten tosiasiassa kuitenkaan ole. Oopperalaulajienkin lähtökohta on laulaa mahdollisimman luonnollisesti, tosin ääni vahvistuu vuosien työn tuloksena ja saa siitä tilaa ja muhkeutta. Kaikki on menetetty, jos pohjalla ei ole oikeanlainen vapaa, mutta kuitenkin aktiivinen hengitys. Alussa perehdyn laulajan asentoon, vaikka sitten lopulta asennolla ei ole niin paljon väliä, kun hengitys toimii ja muutkin laulutekniikan osa-alueet ovat kunnossa.

Laulajan asento

Hyvä ryhti on oikeanlaisen laulamisen yksi tärkeä lähtökohta. Suurimman osan kuorolaiset laulavat harjoituksissa istuen, joten myös ryhti istuma-asennossa on tärkeä korjata oikeaksi. Hyvä ryhti antaa vartalolle mahdollisuuden toimia oikein ja optimaalisesti hengitysprosessissa. Rintakehä saa tilaa avautua, vatsa pääsee rentoutumaan, kyljet saavat tilaa liikkua. Hyvässä ryhdissä jalat ovat tukevasti maassa tavallaan juurina painon jakautuen samalla tavalla molemmille jaloille. Polvet ovat vapaat eivätkä takana lukossa. Jalkojen päällä muu keho on tukiranka pitkänä ja rintakehä avoinna. Pää on rangan jatkona ja kaula on tavallaan täynnä ilmaa. Hartioiden ja korvien välissä on tilan tunne. (Koistinen 2003, 24-25.)

Harjoituksissa etsimme ryhtiä varsin yksinkertaisella tavalla. Nousimme varpaillemme kurottaen kädet kohti kattoa. Tämän jälkeen laskeuduimme hitaasti alas varpailtaan samaan aikaan kuljettamalla kädet pyöreällä liikkeellä takakautta takaisin vartalon viereen rentoon tilaan. Tässä harjoituksessa rintakehä jää avonaiseen tilaan ja ylimääräiset jännitykset hartia-alueelta jäävät pois.

Istuma-asennossa ylävartalon asento ja tilan tunne ovat samat, mutta nyt vain osa vartalon painosta on laskeutunut tuolille. Hyvässä istuma-asennossakin kylki- ja vatsalihakset pääsevät toimimaan optimaalisesti hengityksessä ja siten myös laulamisessa.

Hengitys ja tuki

Vain kokonaisvaltainen täysipainoinen hengitys mahdollistaa kauniin, soivan ja moni-ilmeisen terveen äänen. Hengitysharjoitusten tehtävänä on vahvistaa hengityslihaksia, syventää hengitystä ja ohjata laulajaa tietoisesti tukemaan hengitystään. Laulaja oppii siis säätelemään ilmanpainetta oikein ja tiedostaa, mitä kehon niin kutsuttu tuki on. (Koistinen 2003, 86.) Vartalon avaus sisäänhengityksessä on avainasemassa. Jos rintakehä ei avaudu tarpeeksi, eikä vatsaa ”pudoteta” alas hengityksen tieltä, ei myöskään laulamisessa päästä parhaimpaan tulokseen.

Tuella tarkoitetaan sitä, että vastustetaan pallean luontaista pyrkimystä pakottaa sisään hengitetty ilma ulos keuhkoista. Toisin sanoen työskennellään pallean ylöspäin suuntautuvaa liikettä vastaan. (Sadolin 2009, 15.) Vyötärön alueen lihaksien on toimittava aktiivisesti niin vatsan kuin selän puolelta sekä kyljistä. Toimintaperiaate on tavallaan sama kuin palkeilla. Rintakehä on palkeiden päällä avoinna ja sisään hengittäessä palkeet eli vyötärön alueen lihakset avautuvat. Laulaessa nämä lihakset säätelevät ilman ulosvirtausta ja lihaksiston hallinnalla saadaan tuotettua laadukas ja hallittu ilmavirta äänihuulten läpi, eli laadukas ja terve ääni. Tuen on oltava laulaessa jatkuvaa niin kauan kuin ääntä tuotetaan, mutta täytyy kuitenkin varoa liikaa puristamista, sillä sitähän laulaminen ei myöskään saa olla. Hyvä oikeanlainen tuki mahdollistaa pitempiä säveliä, tasaisemman äänen, laajemman äänialan, sävelpuhtauden, vibraton hallinnan, eikä ääni myöskään rasitu niin paljon. Liiallinen lihasten jännittäminen on kuitenkin väärin, eikä se tue laulamista, vaan päinvastoin saa aikaan hengityslukkoja. Tärkeää on muistaa, että jokaisen uloshengityksen jälkeen vartalo muistetaan rentouttaa ja päästetään vatsa alas, sekä se, että tukea täytyy oppia hallitsemaan ja käyttämään taloudellisesti. (Sadolin 2009, 27.)

Miten harjoitella?

Ääniharjoitusten ja hengitysharjoitusten tarkoitus on saavuttaa mahdollisimman terve äänenkäyttö.

Laulamisen on tunnuttava mukavalta eikä väkinäiseltä pakertamiselta. Laulajan on opittava harjoittelemaan siten, ettei menetä ääntänsä. Jos näin kuitenkin tapahtuu, on taustalla virheellinen hengitys tai muu äänentuotossa tapahtuva virhe. Lihasmuistia onkin harjoiteltava ajatuksen kanssa säännöllisesti ja tavoitteena on saavuttaa aktiivinen elastinen hengitys, eikä puristettu tai pakotettu äänentuotto. Laulajan on opeteltava, riittävän yksinkertaisten harjoitteiden kautta, terveitä rutiineja ja opittava tuntemaan, milloin ääni tuntuu oikealta.

Myös laulajan luottamuksella itseensä on merkittävä osa laulamisen onnistumisessa. Harjoitusten kesto on jokaisen laulajan itse päätettävä, ja esim. väsyneenä ei kannata harjoitella, koska keho ei toimi silloin sataprosenttisesti, vaan saattaa oppia virheellisiä toimintoja kun oikeat lihakset ovat liian passiivisia toimimaan täysin. (Sadolin 2009, 13.) Laulun harjoittelua voi verrata varsin hyvin urheilun harjoituksiin. Koska laulaminen on lihastyötä ja harjoitellessa lihakset väsyvät, on aikaa annettava myös levolle jolloin lihakset palautuvat ja kehittyvät. Liian pitkiä taukoja harjoituskertojen välilläkään ei kannata pitää, koska lihaksisto tarvitsee jo ylläpitääkseen tietyn tason säännöllistä harjoitusta.

Terve ääni on selkeä, kuuluva, miellyttävä, rauhallinen, persoonallinen, ilmeikäs ja kantava. Siinä on resonanssien tasapaino, eli koko keho, niin pää kuin vartalo resonoi. Äänen tulisi olla vapaa ja soida vapaasti lauloipa laulaja sitten hiljaa tai kovaa, matalalta tai korkealta. (Koistinen 2003, 10-11.) Laulamisen on annettava tapahtua kehossa, jotta luonnollinen persoonallinen ääni voi syntyä. Ääni itsessään muodostuu automaattisesti jo ajattelemalla laulamista. Tietoista lihasten ja kehon hallintaa tarvitaan silloin, kun ääntä yritetään kehittää. Ääntä ei saa myöskään sijoittaa liikaa. (Koistinen 2003, 83.)

Kuoronjohtaja äänenmuodostuksen opettajana

Useimmiten kuoronjohtaja on yksittäisen kuorolaisen ainut äänenkäytön opettaja. Kuoronjohtajan onkin hyvä tietää, miten ääni-instrumentti toimii ja hänen on sisällytettävä peruslaulutekniikan opettaminen kuoroharjoituksiin yhdessä musikaalisen kuorolaulun kanssa. Hyvällä kuoronjohtajalla tulisi olla riittävä tietämys oikeasta äänenkäytöstä, tietoa korjata virheitä ja halua kehittää sekä yksittäisen kuorolaisen ääntä, että täten myös kuoron yhteistä sointia. Hyvä kuoronjohtaja myös tuntee instrumenttinsa, sen mahdollisuudet ja rajat. Kuoronjohtajan tehtävä äänenkäytön ohjaajana on jalostaa omaa instrumenttiaan eli kuoron sointia. (Koistinen 2003, 84.)

Suurimmassa osassa kuoroissa puhutaan äänenavauksesta, mutta oikeastaan äänen vapauttaminen ja instrumentin hallinta olisi osuvampi sanavalinta. Avauksessa on kyse kehon rentouttamisesta, lämmittelystä ja virityksestä. Äänenmuodostus on osa tätä äänenavausta. Harjoitteissa kannattaa keskittyä johonkin laulutekniikan osa-alueeseen kerrallaan. Mitä enemmän ja paremmin harjoitellaan, sitä paremmat edellytykset paremmille tuloksille ovat olemassa. Tavoitteena on saavuttaa lihasekonominen toiminta eli maksimaalinen suoritus minimaalisella lihastyöllä ja vaivalla. Tärkeää on myös motivoida kuorolaiset harjoittelemaan ja vieläpä oikein. Kannustavan ilmapiirin merkitystä ei voi vähätellä. Harjoittamalla instrumentista tulee parempi, värikkäämpi, rohkeampi, elinvoimaisempi ja soivempi. (Koistinen 2003, 82.) Jo muutamilla yksinkertaisilla laulutekniikan perusharjoituksilla kuoron sointi kehittyy ja varsinkin aikuiskuoroissa, yksittäisen kuorolaisen halu kehittyä laulajana saa ajankäytölleen vastinetta ja motivoi jatkossakin käymään kuorossa.

Kuorot ovat täynnä erilaisia äänimateriaaleja ja laulutapojen kirjo on moninaista. Varsinkin aikuiskuoroilla virheelliset toiminnat äänenmuodostuksessa ovat jo kullekin kuorolaiselle vakiintuneet ja ikäjakauma kuoron keskuudessa saattaa olla varsin laaja. Tärkeää niin kuoron kuin pienryhmien äänenmuodostuksen ohjauksessa on pitäytyä riittävän yksinkertaisissa harjoituksissa. Liian hankalilla harjoituksilla ei saavuteta mitään, vaan ne saattavat hämmentää kuorolaisia ja viedä jopa laulutekniikkaa entistä enemmän hakoteille. Äänenkäytön opetuksen täytyy siis olla riittävän selkokielistä ja pitäytyä laulutekniikan perusteissa. (Koistinen 2003, 105.)

Palaute pienryhmäohjauksesta

Jaoin johtamani kuoron pienryhmäopetukseen osallistuneille kuorolaisille lomakkeet, joissa kysyin mm. pienryhmän koosta, harjoitteiden selkeydestä, hyödyllisyydestä sekä mahdollisuuden vapaaseen palautteeseen. Pienryhmäopetukseen osallistui noin parikymmentä henkilöä kolmenkymmenen kuorolaisen joukosta ja palautelomakkeisiin vastasi 13 kuorolaista. Kuhunkin pienryhmän harjoitukseen osallistui kerrallaan keskimäärin neljä kuorolaista, ja jotkut kuorolaiset osallistuivat ohjaukseen useampaan otteeseen syksyn edetessä. Kaikkia kuorolaisia pienryhmäopetus ei tavoittanut työesteiden ja muiden aikatauluista johtuvien syiden johdosta. 45 minuutin kestoisen pienryhmäopetuksen järjestin viikoittain ennen varsinaisia kuoroharjoituksia.

Kysyin ensimmäisenä kysymyksenä kuorolaisilta ohjattavan pienryhmän koosta, oliko ryhmäkoko liian pieni, sopiva tai liian suuri. Valtaosa, eli yksitoista vastaajista piti ryhmäkokoa sopivana. Yhden mielestä ryhmäkoko oli hiukan liian pieni, ja yksi sitä vastoin oli ollut kuuden hengen ryhmässä, jota hän piti liian suurena. Nelihenkinen ryhmäkoko koettiin sopivaksi.

Toisena kysymyksenä kysyin, kokiko kuorolainen saavansa pienryhmässä tarpeeksi henkilökohtaista ohjausta. Kuusi vastasi saaneensa henkilökohtaista ohjausta riittävästi, viisi oli sitä mieltä, että ohjausta sai erinomaisen paljon. Kahden mielestä henkilökohtaista ohjausta olisi voinut saada hiukan enemmän.

Kysymykseen, ”oliko pienryhmässä helpompi ymmärtää äänenmuodostuksen harjoituksia kuin normaalisti koko kuoron harjoituksissa” kaksitoista vastasi ymmärtämisen olleen merkittävästi helpompaa. Yhden kuorolaisen mielestä kuoroharjoituksien ja pienryhmäopetuksen välillä ei tässä kohdassa ollut merkittävää eroa.

Äänenmuodostusharjoitusten ohjeistusta ja sitä, miksi ja miten harjoituksia ylipäätään tehdään, erinomaisen selkeänä piti yksitoista kuorolaista. Kahden kuorolaisen mielestä ohjeistus oli riittävän selkeää.

Opetetut harjoitukset olivat vaikuttaneet positiivisesti laulu- ja hengitystekniikkaan positiivisesti kymmenen kuorolaisen mielestä. Kolme koki, etteivät harjoitukset olleet vaikuttaneet merkittävästi suuntaan taikka toiseen laulu- ja hengitystekniikan saralla.

Kysymykseen, tekevätkö kuorolaiset opetettuja harjoituksia vapaa-ajallaan, vastattiin seuraavsti: Vastanneista kymmenen teki harjoituksia jonkin verran. Kolme ei yhtään ja säännöllisesti harjoituksia ei tehnyt kukaan.

Viimeisenä kohtana lomakkeessa annoin mahdollisuuden vapaaseen palautteeseen. Suurin osa pienryhmäohjauksessa olleista piti pienryhmätoimintaa tervetulleena ja tarpeellisena toimintamuotona, mikä ilahdutti minua suuresti. Toiminnalle toivottiin myös jatkoa. Metodeja pidettiin mielenkiintoisina ja helposti omaksuttavina ja ohjausta tehokkaampana kuin koko kuorossa tapahtuvaa ohjausta. Pienryhmätoiminnan koettiin myös kohentavan yhteishenkeä ja sitouttavan entistä enemmän kuoroon. Pienryhmässä myös rohkaistui laulamaan toisten kanssa, kun huomasi muidenkin kuorolaisten kamppailevan samojen ongelmien kanssa. Ohjauksen koettiin myös vaikuttavan positiivisesti kuoron sointiin. Peruslaulutekniikan opettamista pidettiin tärkeänä ja tavallaan ”menestyksellisen kuorolaisen työkaluna”. Pienryhmässä voi helpommin kysyä omista ongelmistaan ja saada niihin apua. Amatöörilaulajat myös kuitenkin kokivat, että opetettujen asioiden vieminen käytäntöön eli lauluihin on vaikeaa ja haasteellista. Neljän hengen ryhmäkoko koettiin sopivana.

Kuoronjohtajan pohdintaa

Pienryhmäopetusta puoltavia tekijöitä kuoron kanssa toimiessa on mielestäni monia. Kuorossa yksittäisen laulajan tekemistä on mahdotonta kontrolloida, kun taas pienryhmissä opettaja voi vuorotellen tarkkailla esim. kunkin laulajan hengitystä ja sitä, miten kunkin laulajan keho laulaessa toimii. Pienryhmissä myös kanssaopiskelijat voivat tarkkailla toisiaan ja kysyä myös vieruskaverin mielipidettä ja sitä, ymmärsikö hän harjoitteen oikein. Lisäksi jos vertaa kuoronjohtajan äänenmuodostuksen opetusta pienryhmissä siihen, että kuorolaiset kävisivät jollain ulkopuolisella opettajalla yksityistunneilla, pienryhmäopetus kuoron ja sen soinnin kannalta on parempi vaihtoehto. Yksityislauluopettajan ääni-ihanne saattaa olla kaukana kuoronjohtajan ihanteesta, eikä se silloin palvele kuoronjohtajan ja kuoron tarkoitusperiä. (Koistinen 2003, 108.) Kuoronjohtajan itsensä ollessa äänenkäytön opettaja, voi hän viedä yksittäisenkin laulajan ääntä kuoron ihannesoinnin suuntaan. Tärkeää onkin selvittää kuoron laulajille, mikä tämä ääni-ihanne kuoronjohtajalla on, ja että se on yhtenevä koko kuoron keskuudessa. Tavoitteena on aina kuitenkin opettaa luonnollista ja tervettä äänenkäyttöä. (Koistinen 2003, 108.) Aion jatkaa äänenmuodostuksen opettamista pienryhmissä saamani palautteen innoittamana ja myös kuoron soinnissa havainnoimieni parannuksien johdosta.

Lähteet

Koistinen, M. 2003. Tunne kehosi – vapauta äänesi. Äänitimpurin käsikirja. Helsinki: Sulasol.

Sadolin, C. 2009. Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka. Copenhagen: CVI Publications.