Olemme opiskelijoina kahdessa projektissa: musikaalissa Annie Mestariampuja sekä Ruokateatterinäytelmässä Liemessä. Käsittelemme näiden kahden projektin pohjalta kollektiivista pedagogiikkaa tanssijan, näyttelijän ja laulajan näkökulmista, sillä työskentelimme itse molemmissa produktioissa sekä tanssijoina, näyttelijöinä että laulajina. Pohdimme, kuinka olemme itse kokeneet kollektiivisen pedagogiikan näissä produktioissa, mitä käsite kollektiivinen pedagogiikka tarkoittaa ja mitkä ovat sen hyödyt ja haasteet. Omien pohdintojen ja havaintojen lisäksi olemme tutustuneet aihetta käsittelevään lähdeaineistoon.

Mitä on kollektiivisuus?

Meidän mielestämme kollektiivisuus voidaan määritellä yhteisöä koskevaksi, ei-yksilölliseksi, yhteisölliseksi tai osalliseksi toiminnaksi. Kuitenkaan emme ole sitä mieltä, että kollektiivisuus ei voisi olla muitakin kuin edellä mainittuja asioita. ”Kollektiivinen ei ole välttämättä yksilöllisyyttä poissulkeva piirre, vaan joskus jopa sen edellytys. Kollektiivisuutta on pidettävä myös yksilöiden yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä rakentavana voimana. Vasta ryhmän kautta yksilö voi löytää oman identiteettinsä, kuten jo varhainen organisaatiotutkija Mary Parker Follet (1918) esitti.” (Parviainen, J. 2006.)

Kollektiivisuuteen liitetyt myönteiset piirteet liittyvät pääsääntöisesti yhteisöllisyyden kehittämiseen ja yksilöllistymisen kritiikkiin. Huomasimme tämän sekä Annie Mestariampujan että Ruokateatteri: Liemessä produktioiden harjoituskausilla, kun vapaa keskusteluilmapiiri ja kaikkien oppimisen halu sekä toisten auttamisen halu ajoivat parempiin oppimistuloksiin, esimerkiksi koregrafian yhdenmukaisempaan suorittamiseen sekä kollektiiviseen lavalla olemisen laatuun. Tähän pätee myös ajatus siitä, ettei esiintyjä näyttele ryhmätilanteessa yksin, vaan tarkoituksena on näytellä myös toisten kautta, reagoida kanssanäyttelijöiden toimintaan sekä olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteisön jäsenten kanssa.

Kollektiivinen pedagogiikka

”Tiedon rakentumista sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta on viime aikoina lähestytty erityisesti kollaboratiivisen oppimisen tutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuudessa kollaboratiivista oppimista kuvaillaan ainakin seuraavilla termeillä: ”vertaisoppiminen” (peer collaboration; Tudge & Rogoff 1989), ”yhteisöllinen oppiminen” (collaborative learning; Forman & Cazden 1985), ”koordinoitu oppiminen” (coordinated learning; Koschmann 1994) sekä ”kollektiivinen oppiminen” (collective learning; Pea 1994)” (Arvaja, M. & Häkkinen, P. 1999.). Valitsimme nimenomaan kollektiivisen pedagogiikan tutkimuksen aiheeksi, sillä mielestämme siihen liittyy myös vertais- sekä yhteisöllistä oppimista. Kollektiivinen pedagogiikka käsittää meille useampia eri tapoja opettaa ja oppia.

”Vygotskylaisessa traditiossa kollaboraatiota onkin tarkasteltu pitkälti ekspertin ja noviisin välisenä vuorovaikutuksena, jossa ekspertti auttaa noviisia asteittain saavuttamaan korkeamman tiedollisen tason. Tällaisen vuorovaikutuksen seurauksena aloittelija voi aikansa yhteisessä tilanteessa toimittuaan yltää sellaisille kehityksen alueille joihin hän ei yksinään yltäisi (ns. lähikehityksen vyöhyke).” (Arvaja, M. & Häkkinen, P. 1999.) Yhtenä näkökulmana kollaboratiiviseen oppimiseen voi ajatella, että opettaja ja oppilas asettuvat toistensa asemiin ja joskus oppilas voi opettaa opettajaa. Teatteriproduktioihin saatetaan palkata koreografinen assistentti, jonka tehtäviin kuuluu muistaa esimerkiksi koreografiat, laskut sekä liikkujien paikat. Koska kummassakaan omista produktioistamme ei ollut koreografista assistenttia, toimimme itse osittain koreografin apurina ja muistina. Eli kun koreografi itse ei aina muistanut mitä oli opettanut, niin pystyimme auttamaan häntä.

Samalla kehitystasolla olevat oppijat saattavat helposti ajautua yhteisen toiminnan tuloksena kognitiivisiin konfliktitilanteisiin, jotka syntyvät, kun oppijat joutuvat tilanteeseen, jossa heidän oma tietotasonsa ei enää riitä tietyn asian ratkaisemiseksi. Tällöin heidän täytyy uudellenorganisoida sekä -jäsentää tiedonrakenteitaan. Tätä kutsutaan neo-piagetilaiseksi teoriaksi kognitiivisesta kehityksestä. ”Neopiagetilaisesti suuntautunutta tutkimusta on kritisoitu siitä, että se kuvaa vuorovaikutuksessa syntyvien käsitteellisten konfliktien ratkaisun tapahtuvan yksilöllisesti ja jopa vuorovaikutustilanteen ulkopuolella. Näin ollen itse käsitteellisen muutoksen syntymisessä sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli on minimaalinen (Littleton & Häkkinen 1999). Vaikka neopiagetilainen ja vygotskylainen traditio monilta osin täydentääkin toinen toisiaan, nähdään niissä siis yhteistoiminnan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitys oppimisessa osin erilaisena.” (Arvaja, M. & Häkkinen, P. 1999.)

Meille kollektiivinen pedagogiikka tarkoittaa yhteisöllistä oppimista, jossa jokainen oppija voi saada jotain uutta muilta. Olemme itse kokeneet kollektiivisen oppimisen vahvasti kahdessa teatteriproduktiossa, jossa on ollut paljon eri taiteenalojen ammattilaisia sekä harrastajia. Esimerkiksi Annie Mestariampujan harjoituksissa seurasimme molemmat itsenäisesti muiden työskentelyä ja saimme myös itse konkreettisia vinkkejä mm. laulun stemmoihin liittyen.

Hiljainen tieto

Konkreettisesti kollektiivinen pedagogiikka näkyy meille katseella havainnoimalla ja kuuntelemalla yhteisön jäseniä sekä kehollisesti että verbaalisesti. Myös itseopiskelu ja havainnoinnin reflektointi vievät omaa työskentelyä ja muilta saatua (hiljaista) tietoa eteenpäin. Kollektivisessa oppimisessa tapahtuu paljon hiljaisen tiedon siirtymistä, jolloin jokainen oppii huomaamattaankin toisilta ryhmän jäseniltä, mutta ei välttämättä osaa sanoittaa opittua asiaa.

”Hiljainen tieto (Polanyi, 1969) tarkoittaa tietoa, joka on kätkeytynyt yksilön (tai ryhmän) taitoihin ja prosesseihin, joten sen selittäminen on hankalaa. Hiljaiseen tietoon liittyy sekä kognitiivisia eli tiedollisia että toiminnallisia elementtejä. Hiljainen tieto voi olla esimerkiksi mielen sisäinen, käytännön kokemuksesta ja eksplisiittisestä tiedosta muotoutunut toimintamalli. Hiljaisella tiedolla on suuri merkitys sekä yksilön että työyhteisön osaamisessa ja oppimisessa. Hiljaisen tiedon käsite on tullut suosituksi kuvaamaan sellaisia osaamisen ja tietämyksen ulottuvuuksia, joiden välittäminen yksilöltä toiselle tai toimijayhteisön ulkopuolelle on haastavaa, ellei jopa mahdotonta.” (Salovaara, H. 2004.)

Hiljaisen tiedon hankkiminen mahdollistuu teatteriympäristössä, jossa on mahdollista observoida muita yhteisön jäseniä työskentelyn ohella. Jokainen yhteisössä toimiva jäsen hyötyy tästä observoinnista: joku voi oppia sinulta ja sinä voit oppia joltakin.

Moniosaaminen: tanssi, laulu ja näyttely

Yhteisöllisessä oppimisessa muodostuu vuorovaikutussuhteita, opitaan ottamaan toiset huomioon, kasvetaan persoonina, tulee hyväksytyksi omana itsenään, oppii toisiltaan. Yhteisöllisessä pedagogiikassa opitaan myös, että toimimalla itse, asioihin voi vaikuttaa. (Kauhanen, A. 2011.) Teatterissa tapahtuu monitaiteellista oppimista: eri ikäiset sekä eri asioihin erikoistuneet henkilöt tukevat toisiaan ja mahdollistavat uuden oppimisen. Annie Mestariampujassa erityisesti suuret ikäerot osaltaan mahdollistivat monitaiteellisen oppimisen sekalaisessa ryhmässä. Tietysti ikäerot sekä ammattitaustat voivat aiheuttaa myös konfliktitilanteita ryhmän jäsenten keskuudessa. Yhteisöllisen työskentelyn tulos on enemmän kuin yksittäisten jäsenten tuotosten summa. Näiden tuotantojen aikana opimme kollektiivisella tavalla seuraavia asioita:

  • Nuotin lukeminen sekä laulujen oppiminen
  • Ison ryhmän toiminta ja hallinta
  • Repliikit sekä replikointi
  • Henkinen ja fyysinen läsnäolo lavalla
  • Koregrafiat ja niiden suunnittelu
  • Vuorovaikutuksellinen työskentely

Annie Mestariampuja -tuotantoon osallistui 15 orkesterin jäsentä, 12 näyttelijää, 18 kuoron jäsentä, 9 sirkuslaista, kapellimestari, ohjaaja, koreografi sekä lukuisia näyttämötekniikkaan ja suunnittelutyöhön osallistuneita eri alojen ammattilaisia. Ruokateatteri: Liemessä -tuotannossa taas oli mukana kuusi näyttelijää, koreografi, ohjaaja sekä neljä erilaisiin taustatöihin liittyviä ammattilaisia. Näiden projektien tuotantojen koko on niin toisistaan poikkeava, että myös pedagoginen prosessi oli näiden tuotantojen välillä selkeästi erilainen. Pienemmässä ryhmässä oppiminen on yksilöllisempää sekä henkilökohtaisempaa, kun ohjeistukset ohjaajalta tai koreografilta tulevat suoraan yksilölle. Isommassa produktiossa palaute annetaan lähes poikkeuksetta koko ryhmän toiminnasta ja suorituksesta, eikä yksilön tekemistä juurikaan nosteta esille.

Kirjoittajat:

Melike Basaranoglu & Helinä Kareinen 2017, Savonia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Arvaja, M. & Häkkinen, P. 1999. KOLLABORATIIVINEN OPPIMINEN TEKNOLOGIAYMPÄRISTÖISSÄ. Viitattu 3.4.2017. http://tievie.oulu.fi/koulutusresurssit/artikkelit/hakkinen_arvaja.pdf  

Kauhanen, A. 2011. Yhteisöllisen pedagogiikan ABC.  Viitattu 3.4.2017. http://www.tyoelamanverkko-opisto.fi/materials/yhteisollisen-pedagogiikan-abc.pdf

Parviainen, J. 2006. Kollektiivinen asiantuntijuus. Viitattu 3.4.2018 http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65372/kollektiivinen_asiantuntijuus_2006 .pdf?sequence=1

Salovaara, H. 2004. Oppimisen teoriasta tukea tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön. Viitattu 3.4.2017. http://tievie.oulu.fi/verkkopedagogiikka/luku_8/kasitehakemisto.htm