Lapsilähtöistä pianonsoiton alkeisopetusta etsimässä

Tarkastelen tässä artikkelissa 5-6-vuotiaiden lasten pianonsoiton alkeisopetusta yksilöopetuksen näkökulmasta. Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet painottaa myönteisen minäkuvan, vuorovaikutuksen ja terveen itsetunnon kehittymistä osana musiikin yleisen oppimäärän tavoitteita. (TPO, 2017). Ajattelen, että opetettaessa pieniä esi- ja alkeisopetusikäisiä lapsia nämä tavoitteet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Musiikin alkeisopetus ei ole vain tutustumista soittimeen, vaan se luo mielestäni merkittävällä tavalla pohjan kaikelle myöhemmälle musiikkiharrastukselle. Soittoharrastuksella ja erityisesti siinä saaduilla onnistumisen kokemuksilla voi olla varsin kauaskantoiset vaikutukset lapsen elämässä ja itsetunnon rakentumisessa.

Mutta mitä lapsilähtöisyys voisi tarkoittaa instrumentin alkeisopetuksessa? Mistä löytyy keinot sellaisen soittoilmapiirin luomiselle, jossa on tilaa ja uskallusta mokata vielä silloinkin, kun lapsen luontainen spontaanius alkaa jäädä tehtävistä suoriutumisen tarpeen alle, ja jossa aivan kuin huomaamatta pyritään tavoitteelliseen ja oma-aloitteiseen harjoitteluun? Mitä pedagogisia keinoja pikkuoppilaiden opettajalla olisi oltava takataskussaan, jotta tunnit pysyvät innostavina ja motivoivina? Näihin kysymyksiin haluaisin etsiä vastauksia.

henkilö soittaa pianoaPuhuttaessa instrumentin alkeisopetukseen tulevista lapsista kyseessä on monesti vasta esikouluikäinen tai jopa vasta 5-vuotias ensimmäisille soittotunneille tuleva lapsi. Tämän ikäisille järjestetään monin paikoin varhaisiän musiikkikasvatuksen piirissä toimivia soitinkaruselleja ja soittomuskareita, eikä instrumenttiopetukseen välttämättä oteta kuin vasta kouluikäisiä, mutta omien havaintojeni sekä opetuskokemukseni mukaan jopa jo 5-vuotiaat saattavat aloittaa soittotunneilla käymisen, mikäli vain sopiva instrumentti ja opettaja löytyvät.

Kun soittaminen on vielä leikkiä

Vuosia sitten opiskellessani Helsingissä minulla oli pianonsoiton yksityisoppilaina kaksi lasta samasta perheestä. Kutsutaan heitä nyt vaikka Sylviksi ja Vilmaksi. Heistä pienempi, tuolloin vasta esikoulua aloitteleva 5-vuotias Sylvi, oli todella musikaalinen pieni tyttö, jonka keskittymiskyky herpaantui hetkessä. Tuntimme sisälsivätkin paljon erilaisia rytmileikkejä, loruja ja tuttuja lauluja. Välillä äiti ja lelut pääsivät pieneen pianokonserttiin ja tärkeä motivaattori oli tietenkin ne perinteiset tarrat. Sylvi näytti kuitenkin selvästi nauttivan pianonsoitosta ja hänen musiikillinen ilmaisukykynsä pienissä Vivo-pianokoulun improvisaatioharjoitteissa oli aivan omaa luokkaansa. Uskon, että yksi syy siihen oli se, ettei hän pelännyt virheitä, vaan 5-vuotiaalle ominaiseen tapaan spontaanius oli vielä tekemistä ohjaava tunne. Soittaessaan väärän sävelen Sylvi hihkaisi ”hupsista!”, ja jatkoi tyytyväisenä eteenpäin. Soittaminen oli muun puuhastelun ohessa leikkiä ja hän sanoikin usein tulevansa pianon ääreen leikkimään äänillä.

9-vuotias Vilma oli puolestaan erittäin ahkera ja tarkka nuori koululainen. Vilma, toisin kuin pikkusiskonsa, jännitti kuitenkin väärin soittamista paljon ja tehtävistä oikein suoriutuminen oli hänelle erittäin tärkeää. Koin monesti olevani pulassa koettaessani keksiä menetelmiä pikkuoppilaan opettamiseen. Näiden lasten opettaminen saikin minut usein miettimään, kuinka opettajana voisi onnistua säilyttämään pienen lapsen luovan ja spontaanin musiikin tuottamisen ilon ja leikin niin, että oma-aloitteinen harjoittelu kypsyisi siinä ohessa ilman liiallista suorituspainetta tai virheiden pelkoa.

Esi- ja alkeisopetusikäinen lapsi musiikin oppijana

Inkeri Ruokonen avaa 5-6 -vuotiaiden lasten musiikillista kehitystä kirjassaan Esi- ja alkuopetuksen musiikin didaktiikka. 6-vuotiailla on hänen mukaansa normaalisti meneillään nopea kasvukausi, jolloin tapahtuu muutoksia niin pituuden kasvussa kuin hermojärjestelmässäkin. Sosiaalisen kehityksen osalta lapsi kiinnostuu tuolloin suoriutumisesta. Lapselle muodostuu käsitys työnteosta ja omista kyvyistään. Ruokosen mukaan lapsi ajattelee aina viisivuotiaaksi asti: ”Olen se, mikä kuvittelen olevani.” Kuusivuotiaan ajattelua alkaa jo leimata konkreettiset tavoitteet: ”Olen se, mitä osaan.” Lapsi haluaakin siksi suorittaa saamansa tehtävät yksityiskohtia myöten oikein. Tästä johtuen lapsen oikeanlainen tukeminen auttaa lasta kokemaan itsensä taitavaksi ja kykeneväksi oma-aloitteeseen työskentelyyn. Onnistuminen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa antaa Ruokosen mukaan lapselle minäpystyvyyden tunteen. (Ruokonen, I. 2016, 36).

Musiikin oppimisen kannalta 5.–6. ikävuoden vaihe on varsin hedelmällistä aikaa. Lapsi ymmärtää tuolloin jo rytmin, sävelkorkeuden, melodian ja harmonian olemassaolon ja pystyy demonstroimaan joitakin musiikillisia käsitteitä. 5–6-vuotias osaa myös käyttää jo käsiä ja jalkoja itsenäisesti ja näin ollen voi taputtaa sanarytmiä ja kävellä sykkeessä. Musiikkiliikunnassa 6-vuotias lapsi kehittyy tempon ja sykkeen tarkemmassa kehollisessa toteutuksessa ja 6–7 vuoden iässä voi alkaa kehittyä myös absoluuttinen sävelkorkeus, jos lapsi oppii soittamaan jotain instrumenttia. (Ruokonen, I. 2016, 45).

Leikki on lapsen todellisuutta ja kehittymisen avain

kuvassa pinossa eri värisiä palikoita. Henkilö asettaa vihreää palikkaa pinon päälle.Marjatta Kalliala ja Leena Tahkokallio käsittelevät artikkelissaan Yhteinen leikki (Kalliala, M. Tahkokallio, L. 57-59, 2001). leikin ja oppimisen välistä suhdetta. He mainitsevat lastentarhan isänä tunnetun Friedrich Fröbelin (1782-1852) ylistäneen leikkiä sanoen: ”Leikki on lapsen kehityksen korkein aste tällä iällä, sillä se on lapsen sisäisen elämän vapaa ilmaus. Siinä ovat kaiken hyvän lähteet.” Myös L.S. Vygotsky on heidän mukaansa painottanut vahvasti leikin ja kehityksen välistä suhdetta. Leikki oli Vygotskyn mukaan kehityksen lähde ja mielikuvitustilanteen luoja ja 3–6-vuotiailla niin sanottu johtava toiminta.

Leikki luo myös perustan niin kielen kuin ajattelun ja mielikuvituksen kehittymiselle. Leikin luonteeseen kuuluu myös sisäänrakennetusti toisto, aivan kuten musiikin oppimiseenkin. Leikki tarjoaakin lapselle tilaisuuden harjoitella opeteltavia asioita ilman suorituspaineita. Marjatta Kalliala ja Leena Tahkokallio kuvaavat artikkelissaan ohjattua leikkiä sanoen: Aikuinen tietää leikin hyödyt, mutta lapsen päämäärä on leikki. (Kalliala, M. Tahkokallio, L. 57-59, 2001).

Voisiko leikki olla ohjaava toiminta myös aivan pienten instrumenttiopetuksessa? Inkeri Ruokosen mukaan soittaminen alkaakin aina kehosoittimista ja kun rytmi sykkii omassa kehossa, se on helppo siirtää soittimiin. (Ruokonen, I. 2016, 158). 5-vuotias pikkuoppilaani Sylvi kävi läpi ikävaiheeseensa kuuluvia kehityshaasteita, joista pianonsoiton kannalta keskeisin ja itselleni mieleenpainunein oli tasaisen pulssin pitäminen sekä rytmisten motiivien toistaminen. Loruttelimme usein loruja, joiden avulla opettelimme eri aika-arvoja. Tasaista pulssia harjoiteltiin tutun laulun tahtiin marssimalla ensin isoja norsuaskelia samalla ja taputtaen vuorokäsin omaan mahaan tai reisiin. Kun tämä onnistui, käveltiin lammasaskelia, ja lopuksi kipitettiin pitkin opetustilaa aivan pieniä tasaisia kilipukki- tai hiiriaskelia.

Muistan aina sen hetken, kun Sylvi onnistui pitämään soittamansa laulun pulssin tasaisena. Hän huomasi sen itsekin, ja isojen kehujen ja heppatarran jälkeen hän muistutti minua innoissaan hetken välein ja vielä seuraavallakin tunnilla: ”Muistatko, kun minä osasin soittaa sen laulun rytmissä!” En tule varmasti koskaan unohtamaan sitä lapsen iloa, enkä sitä, kuinka suuri merkitys musiikkiliikunnalla ja tutuilla loruilla voi olla lapsen musiikinoppimisessa.

Soivia mielikuvitusotuksia ja soittointoa

Leikki auttaa lasta ymmärtämään abstrakteja käsitteitä. Sirkka-Liisa Heinosen ja Marja Suojalan mukaan leikki on lapsen tapa tehdä käsittämätön käsitettäväksi. Saman saa aikaan myös mielikuvituksen kieli, satu. (Heinonen & Suojala 2001, 144). Pianonsoitto ja minkä tahansa uuden instrumentin oppiminen on täynnä näitä abstrakteja käsitteitä ja monia muistettavia asioita, joita pienten lasten on vielä vaikeaa ymmärtää. Näihin voisi lukea esimerkiksi musiikin peruskäsitteet, musiikin laajan terminologian, hyvän soittoasennon tai lukuisat soittotekniikkaan liittyvät käsitteet.

Sibelius-Akatemian pitkäaikainen opettaja, pianopedagogi Mervi Kianto kuvaa kirjassaan Matka pianon soittamiseen, kuinka harjoittelussa ja opettamisessa mielikuvat ja assosiaatiot ottavat tunteet oppimisen työkaluksi. Lapsenomaisuus, kekseliäisyys ja huumori ovat Kiannon mukaan aina ryppyotsaisuutta parempia työkaluja harjoittelussa. Soivaan mielikuvaan keskittyminen on hänen mukaansa avain myös virheiden pelon hallintaan. (Kianto 1994, 113.)

Saduista ja mielikuvista voikin löytyä loputon aarreaitta pikkupianistien opettajalle ja miksei myös ammattiopiskelijoiden opettajille. Nuottikuva tai vielä paremminkin soiva mielikuva musiikista voi synnyttää satumaailman, johon lapsi voi tulla saduttelemaan mukaan. Mitäs tässä kohdassa kappaletta alkaa tapahtua? Astuuko siinä esiin suuri möhköfantti tai jättiläinen? Miltä kuulostaisi, jos tuo kohta soitettaisiin aivan kuin pienen hiiren hipsutus heinänkorrella?

Mitä pikkuoppilaiden soitonopettajan repusta tulisi löytyä

Pienten lasten soitonopettaminen voi olla vastuullinen tehtävä. Lasten kohdalla opettajan antama palaute saa erittäin suuren merkityksen. Mervi Kiannon mukaan lasten ja nuorten kohdalla opettajan tapa antaa palautetta sisäistyy tavaksi, jolla oppilas kohtelee itseään myöhemmin harjoitellessaan. Sen pohjalta muodostuu hänen mukaansa oppilaan suhde omaan soittoonsa, ja siten myös musiikkiin. Kiannon mukaan myönteisen palautteen antamisesta kannattaa tehdä tapa. Palaute ei aina ole vain sanallista ilmaisua. Siihen liittyy aina myös ilmeet ja aito läsnäolo. Kiannon mukaan monissa tilanteissa on psykologisesti perusteltua kiittää asioista, jotka eivät menneet väärin, vaikkei soitossa olisikaan tavanomaisessa mielessä mitään kehumista. (Kianto 1994, 103).

Pikkuoppilaiden soitonopettajan repusta tulisi löytyä siis aimo annos positiivisuutta, iloista innostusta, mielikuvitusta ja satumaailmaa, lapselle tuttuja lauluja ja loruja sekä kykyä heittäytyä mukaan lapsen leikkiin ja kuulla lapsen omia ideoita, joita 5–6-vuotiaat mielellään jakavat. Pienten lasten tuntien valmisteluun voi kulua paljon aikaa, mutta yhdenkin soittotunnin merkitys voi olla lapselle varsin suuri. Entä sitten se tavoitteellinen ja oma-aloitteinen harjoittelu? Minulta ei löydy valmiita vastauksia siihen vieläkään, mutta tahtoisin kysyä, voisiko tärkein tie pienen lapsen oma-aloitteiseen harjoitteluun olla lopulta vain pianon ääressä vietetty aika, leikki ja puuhastelu? Entä jos opetuksen tavoitteeksi otettaisiin pienten kohdalla leikkiminen soittimella, musiikin rakkauden herättäminen, lapsen kokonaisvaltaisen kasvun tukeminen ja mielikuvituksen kehittyminen sen instrumentin parissa, jota opetellaan?

Kirjoittaja:

Anna Karjalainen 2020, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Heinonen, S. Suojala, M. 2001. Lapsi elää satua. Artikkeli teoksessa Taiteen ja leikin vallankumous. (toim.Karppinen, S. Puurula A. Ruokonen, I.) Oy Finn Lectura Ab. Tammer-Paino Oy.

Kalliala, M. Tahkokallio, L. 2001. Yhteinen leikki. Artikkeli teoksessa Taiteen ja leikin vallankumous. (toim. Karppinen, S. Puurula A. Ruokonen, I.) Oy Finn Lectura Ab.  Tammer-Paino Oy.

Kianto, M. 1994. Matka pianon soittamiseen. Kustannusyhtiö Otava.

Ruokonen, I. 2016. Esi- ja alkuopetuksen musiikin didaktiikka. Oy Finn Lectura Ab.

Musiikin yleisen oppimäärän taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. 2017. Opetushallitus. Viitattu 25.10.2019.

Kuvat: Unsplash, Pixabay.