Sointusävel-improvisaatio

Ajatus aiheeseen lähti siitä, että usein kitaristina luotamme otelaudan osalta näkömuistiin ja bändisoitossa rytmin osalta rumpaliin ja basistiin. Tämä näkyy improvisaatiotilanteessa siten, että soinnut eivät muistukaan mieleen eri asemista. Tämä sen sijaan johtaa yhden sormituksen jumiin tai kanta-asteikon mielipuoliseen sahaukseen.

Useammat ammattikitaristit, sekä instrumenttiopettajat suosittelevat harjoittelemaan uudet kappaleet niin, että aluksi käydään kappale läpi sointusävel-arpeggioilla. Näin varmistetaan, että hallitaan sointuvaihdokset varmasti ympäri otelautaa saaden samalla kuulokuva kappaleen harmonisesta perustasta. Tässä piilee myös se hienous, että kun on hallussa soinnun vakaa pohja, voidaan helpommin lisätä sointuihin lisäsäveliä, jolloin saadaan haluamiaan erilaisia sävyjä mukaan kappaleeseen.

Sointusävel-improvisaation hieno puoli on ehdottomasti se, että kappaleen sointuvaihdokset nousevat esiin soolon myötä. Kuuntelija kuulee missä kohtaa kappaletta ollaan, vaikka solisti soittaisi yksin. Tämä on esimerkiksi perinteisen tonaalisia funktioita sisältävän jazz improvisaation perusta. Solisti voi myös luoda jännitteisiä sävyjä luomalla hallittua dissonanssia sooloissa esimerkiksi superimposingeilla ja upper structureilla.

Täytyy kuitenkin muistaa, että improvisointi ei rajoitu vain sointujen äänillä soittamiseen, vaan ne toimivat ikään kuin ohjaavina kulmakivinä ja reitteinä sointuvaihdosten läpi. Sointuäänien kautta voidaan saavuttaa asteikkoajattelua helpommin melodinen vapaus. (Krzywacki 2018, 7.)

Uusi kappale haltuun arpeggioilla

Hyvä aloitus on soittaa arpeggioketjussa kappaleen soinnut. Tässä kohtaa ei ole tarpeen vielä lisätä lisäsäveliä, vaan pysytään kolmessa sävelessä. Tämän harjoituksen on vain tarkoitus tuoda sointuvaihdokset tutuksi ja tuoda ilmi asemia otelaudasta, joissa on vielä treenattavaa.

Harjoitus kannattaa tehdä siten, että kappaleen kaikki sointuarpeggiot soitetaan yhdestä asemasta, minkä jälkeen siirrytään ylemmäs seuraavaan asemaan jne. Kun harjoitus alkaa sujua, voi nopeasti huomata, että treeni alkaa kuulostaa kappaleelta, jota työstää.

Oppilaiden kanssa olemme huomanneet, että tämä seikka tuo uutta intoa sointuarpeggioiden treenaamiseen. Soinnun ulkopuolinen sävel erottuu selkeästi, soinnun ulkopuolisille sävelille tulee paljon enemmän painoarvoa. Myös keinot siirtyä sointusävelestä seuraavan soinnun säveliin tuottaa ikään kuin hauskan pelin. Syntyy halu olla sujuva.

Sointusävel-improvisaatio

Periaatteessa improvisaatiossa toimii täysin samat ohjeet kuin yllä mainitussa harjoituksessa, mutta jotta soolo ei kuulostaisi niin mekaaniselta etydiltä on hyvä tehdä pieniä muutoksia.

Usein toimii, että vähennetään soitettuja ääniä ja sointujen vaihtuessa pyritään kuljettamaan fraasit soinnun sävelille (target note), esimerkiksi soinnun terssiin.

Uutta kappaletta harjoitellessa otetaan rauhallinen tempo ja mietitään etukäteen soinnut ja arpeggiot mitä kappaleessa esiintyy. Improvisoinnin harjoittelu kannattaa aloittaa pienempinä annoksina. Arpeggiot kannattaa ensin rajata vaikka vain kolmelle kielelle. (Krzywacki 2018, 13.)

Seuraavassa esimerkissä on perinteisen jazz molli bluesin soinnut.

Näitä ääniä käyttämällä aloitetaan kahden nuotin fraaseilla. Varioidaan fraasin paikkaa ja nuottien kestoa ja vaihdellaan intervallien suuntaa. Kun mukaan ottaa kolmannen nuotin tai useamman, vaihtoehdot lisääntyvät. (Krzywacki 2018, 13.)

Pelkästään soinnun sävelillä improvisoidessa soolosta tulee ikään kuin itsestään melodista toisin kuin asteikkomaisessa improvisaatiossa. Asteikkoimprovisaatio on varsinkin ei niin edistyneille soittajille usein huomaamaton ja petollinen kompastuskivi.

Soolotessa saatetaan soittaa asteikkoa tylsästi ylös alas käyttäen lisäksi aivan liikaa ääniä, koska päässä saattaa vallita ajatus, että kaikki äänet ovat käytettävissä ja siksi niitä täytyy soittaa. Sen hankaluus perustuu myös siihen, että saatetaan luulla kaikkien asteikon seitsemän sävelen olevan tasa-arvoisia keskenään. Näin ei asia kuitenkaan ole, sillä kaikilla asteikon sävelillä on omanlainen suhde vallitsevaan sointuun. Jotkut sävelet soivat kauniisti ja niillä halutaan pysyä, jotkut sävelet ovat ikään kuin kulkureittejä (passing notes) muille sävelille, ja jotkut sävelet ovat sellaisia, ettei niihin halua edes koskea.

Sointusävelten treenaamisen jälkeen voidaan laajentaa improvisaatiota ottamalla mukaan lähestymissävelet. Perusperiaate improvisaatiossa on, että soinnun sävelet osuvat tahdin iskuille ja lähestymissävelet iskujen väliin. Näin ollen lähestymissävelten luoma melodinen jännite purkautuu luonnollisesti iskuilla oleville sointusävelille.

Helpoin tapa on käyttää yhden nuotin mittaisia lähestymissäveliä. Otetaan synkoopille nuotti ½ sävelaskelta sointusäveltä alempaa, tai sävellajin mukainen lähin nuotti ylempää. (Krzywacki 2018, 14.)

Tietenkin muitakin tapoja on, ja lähestymiskuvioita on lukemattomia, mutta tällä tavoin idea on helpoin hahmottaa. Kun soinnun sävelet ovat iskullisilla tahdinosilla, korva pystyy hahmottamaan sointuharmonian sooloilun takana.

Lisäsävelet

Laajempaa sointusoundia halutessa otetaan mukaan lisäsävelet sointufunktioiden mukaan. Esimerkiksi ensimmäisellä asteella esiintyvä duurisointu laajennetaan Maj7 soinnuksi, jolloin duurikolmisoinnun päälle lisätään sävellajin mukainen s7 intervalli. Tai esimerkiksi toisella asteella esiintyvä mollisointu laajennetaan m7 soinnuksi, jolloin saadaan mukaan p7.

Lisäsäveliä saadaan mukaan sointusävelimprovisaatioon myös toisella tapaa. Käyttämällä niin sanottuja upper structure sointuja, voidaan mielenkiintoisia sointusoundeja soittaa vain kolmella äänellä ilman, että käytettävissä olevien äänien määrä lisääntyy liian paljon ja näin muuttuu asteikkomaiseksi. Esimerkiksi viidennellä asteella esiintyvä duurisointu (usein dominanttiseptimisointu eli 7 sointu) saadaan laajennettua siten, että käytetään esimerkiksi kyseisen soinnun US bV kolmisointua, jolloin käytetään duurikolmisointua, mikä alkaa kyseisen septimisoinnun alennetulta viidenneltä asteelta. Tällöin käytettävissä olevat sävelet ovat dominanttisoinnun b5, p7 ja b9. Näin saadaan aikaan laajempaa sointusoundia vain kolmella sävelellä.

Kirjoittajat

Sakari Lilja ja Eerik Samula
Musiikkipedagogin tutkinto-ohjelma 2020
Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Lähteet

Krzywacki, P. 2018. Jazzkitara, sointupohjainen improvisointi. Kustannusosakeyhtiö AtlasArt