En minä, laulakaa te muut

”Minä en osaa laulaa.” ”Mulla on kauhea ääni.” ”En minä, laulakaa te muut.” Nämä ovat
tuttuja suomalaisen ihmisen lausahduksia liittyen laulamiseen. Miksi monet ovat luopuneet
kansalaisoikeudestaan? Mikä tekee laulamisesta taidon, josta ajatellaan, että sen voivat oppia
ja hallita vain harvat ja valitut? Miksi laulaminen hävettää?

Mitä on häpeä?

Häpeään liittyviä kysymyksiä olen pohtinut omien sekä lauluoppilaiden että muiden ihmisten
kanssa keskustellessa. Minussa on herännyt taistelutahto häpeää vastaan. Toivon, että mahdollisimman moni saisi kansalaisoikeutensa takaisin ja taistelisi häpeää vastaan. Vain kohtaamalla häpeänsä voi saada aikaan muutosta. Vain muuttamalla asenneilmapiiriä muutetaan tulevaa. Meillä musiikinammattilaisilla on mielestäni velvollisuus käydä taistoon ja muuttaa tulevaa historiaa.

Häpeä on yksi ihmisen perustunteista ja se on lähellä syyllisyyden tunnetta. Syyllisyyden tunne kohdistuu tekoihin, häpeä ihmiseen itseensä. Häpeä on voimakkaampaa ja jatkuvampaa kuin nolous. Häpeällä on myös tärkeä tehtävä suojella minän rajoja. (Viljamaa 2018, 7-8.)

Indoeurooppalaisissa kielissä häpeälle on usein monta eri sanaa riippuen sen käyttötarkoituksesta. Ranskan kielessä häpeää kuvaavat sanat pudeur ja honte. Pudeur on tunne ennen toimintaa ja honte toiminnan jälkeen. Pudeur laittaa meidät epäröimään ja harkitsemaan toimintaa, kun taas honte on voimakas ja syvälle juurtunut tunne, joka satuttaa meitä.
(Malinen 2010, 25.)

Saksankielessä scham tarkoittaa sisäistä häpeää. Sisäinen häpeä voi saada ihmisen välttämään laulamasta julkisesti. Schande on häpeää, joka kohdistuu henkilöön ulkoisesti. Schande on ilmaus esimerkiksi toiminnalle, jota pidetään yhteiskunnallisesti
häpeällisenä. Scham eli sisäinen häpeä voi syntyä siitä, että joku, esimerkiksi opettaja tai vanhempi, kohdistaa schandea eli ulkoista häpeää henkilöön, kun henkilö laulaa esimerkiksi väärin tai epäpuhtaasti. (Fritz 2019.)

Suomenkielessä ei erotella minän rajoja suojaavaa ja ennakoivaa häpeää ja hyvin syvälle juurtunutta ja vahingoittavaa häpeää.

Häpeä näkyy ihmisissä eri tavoin. Pahimmillaan häpeä saa ihmisen tuntemaan itsensä huonoksi, arvottomaksi, osaamattomaksi ja mitättömäksi. Voimakkaalla häpeämisellä ihminen vie itseltään ihmisarvon ja estää tasavertaisen vuorovaikutuksen toisten kanssa. Joskus ihminen voi tulla häpeästä jopa riippuvaiseksi. Silloin hänellä on tarve olla toisia huonompi.

Häpeä voi ilmetä myös haluna vetäytyä ihmissuhteista, koska muiden kohtaaminen on pelottavaa. Ihminen voi käyttäytyä aggressiivisesti, koska ei halua muiden näkevän sisälleen. Myös jatkuva muiden miellyttämisen tarve voi olla seurausta häpeästä.

Häpeävällä voi olla erilaisia rooleja, kuten syrjäytyjä, uhri, marttyyri, auttaja, johtaja tai pelle. Hän saattaa kokeasyyllisyyttä a sioista, joihin ei voi vaikuttaa. Loppuunpalaminen on tavallista perfektionismiin taipuvaiselle. Toisaalta voimakkaasti häpeävä saattaa ajatella, että millään ei ole mitään väliä, jolloin hän saattaa elää epäterveellisesti tai käyttää päihteitä. (Viljamaa 2018 8-9.)

Laulamiseen liittyvää häpeää tunnetaan yleensä tilanteissa, joissa on muita läsnä. Häpeä liittyy usein riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteeseen. Ihminen pelkää virheitä, epävireisyyttä tai väärinlaulamista. Usein pelätään myös, että ei saavuteta omia tai toisten odotuksia. Häpeän tunnetta lisää, jos ihminen ajattelee olevansa laulutaidossa heikompi kuin muut paikallaolijat. (Seesjärvi 2013, 22-24.)

Oman kokemukseni mukaan oma ääni ja etenkin lauluääni koetaan hyvin henkilökohtaiseksi ja herkäksi osaksi persoonaa. Laulamiseen liittyvä häpeä voi olla hyvin syvällä. Laulamiseen liittyvän epävarmuuden lisäksi oma
ääni saatetaan kokea vääränlaiseksi ja rumaksi. Omaa ääntä halutaan hallita ja muokata omien ihanteiden mukaiseksi. Taustalla voi olla yksi negatiivinen kokemus esimerkiksi lapsuudessa, minkä jälkeen ihminen ei ole enää laulanut julkisesti. Kaipuu laulamiseen voi silti olla, mutta kynnys laulamisen aloittamiseen on kasvanut.

Suomalaisten lauluhäpeän taakka

Mikä estää tavallista suomalaista laulamasta? Oma opetushistoriani on vielä lyhyt. Siitä huolimatta olen kohdannut jo useamman oppilaan, joka on kertonut huonoista kokemuksista laulamiseen liittyen. Joku on saattanut sanoa hänelle suoraan tai vihjaillen, että hänen laulamisessaan on puutteita. Kokemus on jäänyt mieleen ja estänyt laulamasta vapaasti.

Myös Ava Numminen (2005, 19.) kertoo kohdanneensa ihmisiä, jotka ovat kertoneet negatiivisista kokemuksista. Kokonainen perhe voi yhdessä kantaa häpeätaakkaa mukanaan ja kokea olevansa laulutaidoton. Tällainen mustavalkoinen ajattelu on yleistä kulttuurissamme: joko osaat laulaa tai et osaa.

Miksi laulamiseen sisältyy tällainen kahtiajakautunut ajattelu? Eikö se ole harjoiteltavissa oleva taito siinä missä vaikka neulominen tai hiihtäminen. Emmehän ajattele niistäkään taidoista, että voisimme osata niitä harjoittelematta. Emme myöskään arvostele lasta, joka saa sukset ensi kertaa jalkaansa ja pyllähtää nurin. Ainakin itse olen saanut harjoitella hiihtotaitoa aivan rauhassa, eikä kukaan ole arvostellut tyyliäni tai sanonut, että ei kannata yrittää koska ei sinusta tule huippuhiihtäjää. Voisimmeko siis harjoitella laulamistakin ilman, että pelkäämme jokaista väärää ääntä.

Pohdin, kannammeko esi-isiemme historiataakkaa mukanamme laulamisessa. Laulunopetusta on harjoitettu Suomessa jo vuosisatoja. 1800-luvulla opetuksessa alkoivat näkyä kansansivistykselliset, uskonnolliset ja esteettiset tavoitteet. Rahvasta haluttiin opettaa pois ”renkutusten” laulamisesta kohti sivistyksellisempää estetiikkaa. 1900-luvun lopulla opetuksen tavoitteista jäi pois sivistykselliset piirteet, mutta klassisen taidemusiin asema oli edelleen vahva. Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin ja jazzin osastot vasta vuonna 1983. Klassisen taidemusiikin opetus tähtää teosten vahvaan tekniseen esittämiseen enemmän kuin improvisointiin tai säveltämiseen. Opiskelijoita verrataan toisiinsa kilpailullisessa hengessä.

Musiikinopettajakoulutuksen pääsykoekriteerit ovat painottuneet viimeisiin vuosikymmeniin saakka klassiseen lauluun. Jaan ajatuksen Nummisen kanssa, että klassinen laulu ohjelmistoineen ja tavoitteineen on liian yksipuolinen vastaamaan kaikkien laulajien tarpeisiin (Numminen 2005, 46-48.), minkä vuoksi on hyvä, että nykyään mm. musiikkikasvatusta opiskelemaan valitaan myös rytmimusiikin edustajia.

Myös peruskoulun laulunopetuksen kulmakivenä on ollut, että laulut ovat tukeneet lasten esteettistä kasvatusta ja tavoitteena on ollut, että lasten lauluääni on ollut tasainen ja kiinteä ja sointi yhtenäinen. (Numminen 2005, 47.) Voin kuvitella, että lapsi, jonka lauluääni ei ole ollut ihanteen mukainen, on kokenut itsensä epäonnistuneeksi. Kuka haluaisi olla epäonnistuja lopun elämäänsä? Siispä on ollut loogista lopettaa laulaminen.

Perinteinen musiikkikasvatus pohjaa klassisen taidemusiikin estetiikkaan, jolloin se on muokannut käsitystämme siitä mitä on hyvä ja arvokas musiikki. Ajatus jakaa ihmisiä helposti kahteen kategoriaan: lahjakkaisiin ja lahjattomiin. Samanlaista jakoa on havaittavissa myös muiden musiikkityylien asiantuntijoiden keskuudessa. Tämä elitistinen ajatus jakaa ihmisiä niihin harvoihin ja valittuihin, ketkä ovat riittävän lahjakkaita saamaan musiikin ja laulun opetusta ja niihin, ketkä eivät ole riittävän lahjakkaita. Länsimaissa musikaalisuutta pidetään paljolti synnynnäisenä lahjakkuutena ja tämän lahjakkuuden mittaamiseen on kehitetty useita erilaisia testejä. (Numminen 2005, 41, 51.)

Musikaalisuustestit ja laulukokeet

Musikaalisuustesti sisältää usein laulukokeen tai laulamalla suoritettavia tehtäviä. Musikaalisuuden mittaaminen laulukokeella on ongelmallista, koska mm. puhtaasti laulamiseen vaikuttavat monet tekijät. Ujous ja jännittäminen voivat vaikuttaa testattavaan niin, että hän ei saa laulettua haluamallaan tavalla. Musikaalisuuden testaaminen laulamalla on siinäkin mielessä ristiriitaista, että monet huippumuusikotkaan eivät ole kehittyneet laulajina vaan pelkästään soittajina. Musikaalisuustestin läpäisemätön saattaa kuitenkin kantaa epämusikaalisen leimaa mukanaan lopun elämäänsä. (Numminen 2005, 52-53.)

Vain muutamat ihmiset sadasta ovat vakavasti epämusikaalisia eli heillä on amusia. Amusia on synnynnäinen tai seurausta aivovammasta. Silloin ihminen ei pysty erottelemaan sävelkorkeuksia toisistaan. (Eerola 2011.) Mielestäni musikaalisuustesti sanaa pitäisi siis käyttää vain testeistä, joilla pyritään selvittämään vakavaa epämusikaalisuutta, sillä vain amusian omaavat ovat oikeasti epämusikaalisia. Toisinpäin käännettynä muut ihmiset ovat siis musikaalisia ja pystyvät siis kehittämään musikaalisia taitoja eteenpäin. Toki eri ihmisillä on erilaiset lähtökohdat persoonallisten, perinnöllisten ja kulttuuristen tekijöiden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan vähennä ihmisen kykyä oppia uutta musiikista.

Laulukokeet myös muissa tilanteissa, kuten peruskoulussa, ovat olleet monille ikävä kokemus. Laulukokeissa saatu huono palaute on saattanut vaikuttaa monien laulamiseen estäen henkilöä esimerkiksi osallistumasta yhteislaulutilaisuuksiin. Myös aikuisiällä koetut laulukokeet voivat vaikuttaa merkittävästi. Lastentarhanopettajakoulutuksen laulukokeista on monille jäänyt ikävä ja häpeällinen muisto. Etenkin epävarmat ja jännittäjät kokivat ne epämiellyttäväksi. Absoluuttisen laulutaitouskomuksen maailmassa epävarmuus laulutaidosta saa monen lopettamaan laulamisen ja häpeämään laulamista, vaikka halu laulaa olisi. (Numminen 2005, 57-58.)

Kulttuurisia eroja

Suhtautuminen laulamiseen ja laulutaitoon vaihtelevat maailmalla paljonkin. Jossain päin maailmaa laulaminen on kaikille ihmisille jokapäiväinen arkeen kuuluva asia. Afrikassa jopa rumpuja tärkeämpi on ihmisääni. Ääntä ei koulita samalla tavoin kuin länsimaissa, mutta riippuen laulun dramatiikasta laulu voi sisältää suuren määrän erilaisia ääniä, muun muassa kuiskauksia, vihellyksiä, mörinää, niin paksua kuin ohutta äänihuulimassaa ja lintujen imitointia. Äänen kauneudella ei ole merkitystä vaan sillä, millaisen vaikutuksen kuulijaan laulaja pystyy tekemään. (Numminen 2005, 17-18.)

Olen nähnyt ja kokenut afrikkalaisen musiikkiperinteen Tansaniassa. Perinteisen musiikin lauluilla kerrottiin tarinaa ja laulu elävöitti tarinaa erilaisin äänin. Välillä esilaulaja vei tarinaa eteenpäin ja muut yhtyivät tekstiin. Välillä naiset lauloivat kirkuvalla äänellä tai laulu oli pikemminkin äänellä tehtyä rytmiä. Laulujen kanssa usein näyteltiin tarinaa. Maasai-heimojen miesten laulu taas tuntui saavan energiansa tanssista ja erityisestä rytmisestä hyppelystä.

Minulle vaikutelma heidän tanssistaan ja rytmisestä äänellä ”öhkimisestä” oli hyvin meditatiivinen. Miehet hyppivät ringissä ja lopulta saavuttivat tietyn yhteisen energian. Välillä joku hyppeli sooloja. Yhteys ja yhteinen liike ja energia vaikuttivat olevan merkityksellisempää kuin yksilön tuottama ääni tai liike.

Balilaisessa musiikkiperinteessä kaikki musisoivat ja erottelua lahjakkaiden ja lahjattomien välille ei tehdä. Nigerialaisessa Anang Ibibo yhteisössä lapsi saattaa osata satoja lauluja jo muutaman vuoden ikäisenä. Lisäksi hän saattaa osata soittaa rumpuja ja tanssia. Tutkijat ovat yrittäneet löytää yhteisöstä epämusikaalisia henkilöitä tuloksetta. Anangin kielessä ei tunneta käsitettä epämusikaalinen. Yhteisössä ei uskottu, että voisi olla ihminen, joka ei pysty tekemään musiikkia. (Numminen 2005, 18.)

Kyselin eri maista tulevilta ystäviltäni ajatuksia, miten he näkevät laulamisen heidän maassaan ja kulttuurissaan. Ystävieni vastausten perusteella Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Itävallassa koettiin enemmän häpeää kuin Irakissa, Georgiassa, Italiassa ja Vietnamissa.

Sveitsissä ja Itävallassa ihmiset laulavat yksin ollessaan, mutta muiden kuunnellessa epäröidään.Itävallassa on aiemmin ollut tapana laulaa viinituvissa, mutta nykyään sekin on vähentynyt. Alkoholia nautittuaan ihmiset edelleen laulavat herkemmin kuin selvin päin. Molemmissa maissa oli samanlaisia ajatuksia kuin Suomessa. Itävallassa ajatellaan laulamisen olevan lahjakkuus, jota ei niinkään voi harjoittaa, mutta silti ei helposti lauleta, vaikka lauluääni olisi ihan hyväkin.

Yhdysvalloissa ihmiset jaotellaan herkästi hyviin ja huonoihin laulajiin ja huonoksi laulajaksi kokevat eivät mielellään laula julkisesti. Sveitsiläinen ystäväni koki paineita, kun muut usein odottivat hänen osaavan laulaa. Ryhmässä ja karaokessa laulaminen koettiin helpommaksi.

Irakissa laulaminen kuuluu kiinteäksi osaksi kulttuuria ja arkea. Esiintyessä saatetaan kokea pelkoa epäonnistumisesta, mutta kovin pieniä asioita ei hävetä. Georgiassa ja Italiassa ihmiset eivät häpeä laulamistaan tai piilottele ääntään. Pikemminkin oma laulu halutaan jakaa toistenkin kanssa. Vietnamissa nuoret pelkäävät toisten ihmisten arviointia ja häpeävät omaa ääntään herkästi. Vanhemmat ihmiset taas laulavat mielellään ja esimerkiksi karaoke on suosittua Vietnamissa.

Vastauksista nousi esille uskonnollisen kulttuurin vaikutus äänenkäyttöön. Juutalaisessa kulttuurissa lauletaan avoimesti ja muutenkin äänenkäyttö myös voimakkaasti on sallittua. Evankelisluterilaisessa kulttuurissa arvostetaan rauhallista, hillittyä ja jopa hiljaista käytöstä. Itse huomasin eroja myös kristittyjen kirkollisissa tilaisuuksissa. Tansaniassa ihmiset taputtivat, nauroivat ja lauloivat kovaan ääneen kirkossa. Kyselyyn vastanneet nostivat esille myös koulukasvatuksen Euroopassa. Kun koulussa opetetaan olemaan hiljaa, voi se vaikuttaa myös vapaa-ajan äänenkäyttöön.

Olin vaihdossa Italiassa puoli vuotta. Huomasin, että siellä ihmiset käyttävät ääntään huomattavasti dynaamisemmin kuin Suomessa. Tavallinen keskustelu saattoi kiivaimmillaan kuulostaa lähes huutamiselta. Illallinen perheissä raikui koko kerrostalossa, kun kaikki kertoivat päivän kuulumisiaan toisilleen. Italialainen laulunopettajani kertoikin, että heille voimakas äänenkäyttö on luontaista, joten esimerkiksi voimakkaat äänenlaadut, kuten belttaus, on luontaisempaa kuin joissakin muissa kulttuureissa. Kulttuurilla ja kasvatuksella näyttäisi siis olevan vaikutusta äänenkäyttöön. Mutta tarvitseeko meidän jäädä kulttuurimme ja historiamme vangeiksi vai voimmeko muuttaa omaa kulttuuriamme?

Vapaaksi häpeätaakasta

Toivoisin, että mahdollisimman moni saisi kevennettyä häpeätaakkaansa ja saisi takaisin oikeutensa laulamiseen. Siksi olen alkanut etsiä omien lauluoppilaideni kanssa keinoja esteiden purkamiseen. Vaikka kannamme historiataakkaa, jonka juuret ovat syvällä kulttuurissamme, löytyy jokaiselta häpeävältä myös omia henkilökohtaisia syitä häpeämiselleen. Mielestäni opettajan keskeisin tehtävä onkin tutustua oppilaaseensa. Vaikka laulutunnille tullaan ensisijaisesti laulamaan, ovat keskustelu ja erilaiset keholliset menetelmät arvokkaita.

Häpeä on myös fyysinen oire, joka voi tuntua esimerkiksi kurkun kuristamisena tai rintakehän ahdistuksena (Malinen 2010, 150). Tällöin kehon vapauttaminen ja rentoutusharjoitukset laulamisen ohessa ovat hyödyllisiä. Myös puhuminen ja ajatusten herättäminen ovat joskus tehokkaampia kuin mekaaninen laulamisen harjoittelu. Esimerkiksi olemme lauluoppilaiden kanssa kuunnelleet esimerkkejä hyvin erilaisista laulajista, joiden ääni saattaa jakaa mielipiteet, onko ääni hyvä vai ei. Oman äänen hyväksymisessä on hyvä tiedostaa, miten erilaisia ihmisäänet voivat olla. Itselleen on asetettava kysymys, voisinko nähdä oman ääneni juuri hyvänä ja sopivana, omalla tavallaan kauniina.

Numminen toteaa, että laulutaidottomuudessa on kysymys lukoista, jotka voivat olla avattavissa. Harjoittelulla voi laajentaa äänialaansa ja parantaa sävelpuhtautta. Harjoittelulla, rohkaisulla ja ohjauksella kuka tahansa voi kehittää laulamistaan lähtötasostaan riippumatta. Yksilölliset ja perinnölliset erot eivät ole muuttumattomia. Perinnöllinen kyvykkyys ei määritä lopullista osaamisen tasoa, koska minkä tahansa taidon kehittyminen edellyttää useiden eri tekijöiden yhteisvaikutusta. (Numminen 2005, 20-21.)

Itsetuntoa laulamiseen voi saada jo muutamalta laulutunnilta, jos opettajan ohjauksella voi helpottaa omaa äänentuottoaan vapaammaksi. Mielestäni vapautumisessa suurin työ kuitenkin tehdään oman pään sisällä. On uskallettava tutkia omia syitä laulamattomuudelle ja saatava rohkeus yrittää. Tärkeintä on muistaa, että lapsikin kaatuu monta kertaa opetellessaan kävelemään. Kaikkien uusien asioiden harjoittelu vaatii sitkeyttä.

Koen, että laulunopettajana minulla on sekä mahdollisuus muuttaa yleisiä ja yksilöllisiä käsityksiä, että välineitä työstää lukkoja yksilön tai ryhmän kanssa. Jos musiikinopetuksemme historia on lisännyt tavallisen matti meikäläisen häpeätaakkaa, on meillä musiikinopetuksen ammattilaisilla mahdollisuus myös muuttaa käsityksiä musiikinopetuksesta. Se on suorastaan meidän velvollisuutemme, sillä laulaminen pitäisi olla jokaisen ihmisen kansalaisoikeus.

Kirjoittaja:

Jenny Räisänen 2019, Karelia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Eerola, T. 2011. Mitä on aito epämusikaalisuus. Miten musiikki toimii? Huomioita musiikin vaikutuksista ja musiikin psykologiasta.  Viitattu 8.3.2019.  https://musiikkipsykologia. wordpress.com/2011/04/17/mita-on-aito-epamusikaalisuus/.

Fritz, J. 2019. Kirjallinen haastattelu. 10.1.2019.

Malinen, B. 2010. The Nature, Origins, and Consequences of Finnish Shame-Proneness: A Grounded Theory Study. Helsingin yliopisto: Teologinen tiedekunta. Viitattu 10.1.2019. http://hdl.handle.net/10138/21627.

Numminen, A. 2005. Laulutaidottomasta kehittyväksi laulajaksi: tutkimus aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta. Sibelius-akatemia.Viitattu 10.1.2019. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/234971.

Seesjärvi, I. 2013. Häpeä laulullisen ilmaisun esteenä. Laulunopiskelijoiden kokemuksia laulullisesta häpeästä. Centria ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö. Viitattu 8.3.2019. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/63031/Seesjarvi_Iris.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Viljamaa, J. 2018. Hirveä häpeä! Suomalainen häpeä ja kuinka siitä pääsee eroon. Jyväskylä: Atena.