Soittamisen harjoittelun suunnitteleminen ja sen ohjaaminen

Olen pohtinut pitkään kysymystä, mikä on paras tapa muodostaa instrumentin harjoittelurutiini omalla kohdallani. Tähän kysymykseen en ole kuitenkaan löytänyt täysin kattavaa vastausta ja siksi pyörin edelleen tämän kysymyksen ympärillä. Tästä kysymyksestä sain idean myös tämän artikkelin kirjoittamiseen. Artikkelissa on tarkoitus tarkastella esimerkinomaisesti omaa harjoittelun kehityshistoriaani sekä harjoittelun suunnittelun ohjaamisen mahdollisuuksia.

Harjoittelun rakennuspalikoita

Harjoitteleminen on suuri osa muusikon elämää ja harjoittelun tulisi oman näkemykseni mukaan muodostua palikoista, joiden paikat rutiinissa on suunniteltu. Instrumentin harjoitteluun on olemassa useita malleja, joita voi tehokkaasti käyttää oman harjoittelun suunnittelemiseen ja muokkaamiseen. Erja Joukamo-Ampuja kertoo artikkelissaan Planning The Practicing (2018) että lihaksilla kestää keskimäärin 24 tuntia palautua harjoituksesta. Tämän johdosta harjoittelu tulisi suunnitella siten, että keholla on mahdollisuus palautua harjoittelusta mahdollisimman hyvin. Joukamo-Ampuja esittelee neljän viikon jaksoihin jakautuvan harjoittelusysteemin, jossa harjoittelu jaetaan seuraavasti:

  1. Ensimmäinen viikko pidetään kuormitukseltaan kevyenä viikkona
  2. Toinen viikko on keskiraskas
  3. Kolmas viikko on raskas
  4. Noin joka neljäs viikko pyritään pitämään palauttava viikko. Tämä tarkoittaa sitä, että harjoittelukuormitus pyritään pitämään kevyttäkin viikkoa pienempänä
    (Joukamo-Ampuja 2018).

Pyrin toteuttamaan omassa harjoittelussani kyseistä viikkorytmiä, sillä olen sen ainakin omalla kohdallani todennut toimivaksi. Kokemukseni mukaan kyseinen rytmi luo harjoitteluun hyvänlaatuista vaihtelua fyysisen kuormituksen tasolla. Käsite siitä, millainen on kulloisenkin harjoittelijan kohdalla kevyt ja mikä raskas viikko on arvo, jota on melko hankala tarkasti määrittää. Tämä asia riippuu paljon henkilön yksilöllisistä ominaisuuksista. Erja Joukamo-Ampuja toteaa Rondo- lehden Santeri Kaipiaisen (2018) haastattelussa, että kehityksen kannalta soiton harjoittelu tulee olla säännöllistä, mutta yksilön tulee olla tietoinen oman kehonsa rajoista. Sopiva kertakuorma soittamisessa on noin puolesta tunnista kahteen tuntiin (Joukamo-Ampuja 2018). On kuitenkin yksilöstä, sekä harjoittelun luonteesta ja intensiteetistä kiinni, kuinka pitkiä sessiot voivat olla.

Harjoittelussa on kyse tasapainosta. Harjoittelun tulisi olla toistuvaa, jolloin toistetut harjoitteet siirtyvät tehokkaimmin työmuistista, eli niin sanotusta lyhytkestoisesta muistista, säilömuistiin. Säilömuisti käsitetään myös termillä pitkäkestoinen muisti, josta opittujen asioiden käyttöönotto ja soveltaminen on mahdollista. (Kaipiainen 2018.) Motoriset taidot kehittyvät harjoittelun ja toiston johdosta kehoon ilmenevien muutosten kautta. Taidon opittuaan ihminen pystyy tietoisesti säätelemään omaa tekemistään. Taidon oppimisprosessin voidaan jakaa kolmeen päävaiheeseen:

  1. Kognitiivinen vaihe: henkilö saa asiasta uutta tietoa ja kuva opittavasta asiasta sekä oppimisen vaatimista menettelytavoista syntyy
  2. Assosiatiivinen vaihe: harjoittelussa verrataan ja sovelletaan uutta toimintamallia jo henkilön olemassa olevaan tietoon
  3. Autonominen vaihe: opeteltu taito on saatu vietyä pitkäaikaiseen muistiin, josta taidon käyttöönotto onnistuu sujuvasti ja toistojen avulla taito automatisoituu. (Fitts & Posner 1967; Anttila 2018.)

Miten oma harjoitteluni on kehittynyt?

Oma soitonharjoitteluni on kokenut viime vuosina suuria muutoksia. Jos nämä muutokset pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi: järjestelmällisyys. Ajatellessani harjoitteluni kehityskaarta, en voi olla huomaamatta, kuinka paljon harjoittelu ja omaksuminen on tehostunut. Jos vertaan vanhaa harjoittelurutiiniani ja nykyistä rutiiniani, eron voi huomata selvästi. Tähän kohtaan sopii hyvin paljon käytetty sanonta ”ei määrä vaan laatu”. Sanonta kuulostaa kliseeltä nykypäivänä, mutta siihen sisältyy totuuden siemen ainakin omaan tarinaani nivottuna. Jos tarkastelemme sanonnan ensimmäistä puoliskoa, niin määrä oli teema, joka hallitsi harjoitteluani melko pitkään. Olin kehittänyt itselleni sellaisen ajatuksen, että paljon harjoittelemalla saa hyviä tuloksia. Tämähän on totta, mutta jos asia on kuin omassa tapauksessani, ei hurraa-huutoja paljoa kuulu.

Olin unohtanut sisällyttää määrällisesti suureen harjoittelumäärään ajatuksen järjestelmällisestä laadukkaasta harjoittelusta. Ajallisesti suuret harjoittelumäärät, satunnaisiin kellonaikoihin, olivat myös melkoista myrkkyä keholle. Kehoni ei ehtinyt palautua harjoittelun aiheuttamasta rasituksesta. Päätä piti jonkin aikaa mäntyyn takoakin ja kaksi fyysistä ylirasitustilaa pitikin kärsiä, sen jälkeen viesti meni lopulta perille. Harjoittelun suhteen toimintatapoja on muutettava, jotta kroppani voi pysyä kasassa. Tässä vaiheessa esiin astui käsitys laadusta. Olin myös vanhassa määrällisessä rutiinissa ajatellut, että harjoittelen myös laadullisesti paljon. Silti vanhoja päiväkirjamerkintöjäni selatessa huomasin asioiden olevan toisin. Päivi Arjas (2018) toteaakin osuvasti, että musiikinopiskelijat usein keskittyvät laskemaan päivän harjoitteluun kulutettuja tunteja. Tämä saattaa johtaa siihen, että unohdetaan tarkastella sitä, miten tehokkaasti oppimista on harjoittelun aikana tapahtunut.

Harha-askelistani viisastuneena otinkin korjausaskeleen kohti suunnitelmallisempaa harjoittelua. Ensimmäinen asia oli harjoitussuunnitelman laatiminen. Omalla kohdallani se tarkoitti sitä, että ensinnäkin jaoin harjoitteluni 45 minuutin jaksoihin, joiden välillä on 5-10 minuutin tauko. Kun jako soittosessioiden pituuksien kanssa oli tehty, aloin miettimään, miten näitä sessioita voisi päivään jakaa. Päädyin jakamaan päivän harjoittelulohkot kolmeen osaan: aamu- (klo 8 – 12), päivä- (klo 12 – 16) ja iltalohkoon (klo 16 – 20). Tällä jaolla sain jaettua harjoittelua päiväkohtaisesti ja pystyin myös ottamaan päivän aikataulut huomioon. Tätä suunnittelumallia useampia vuosia noudattaneena voin todeta, että tapa on ollut toimiva ainakin itselleni. On myös todettava, että olen harjoittelun suunnittelemisen kehittymisen ohessa huomannut merkittävää kehitystä harjoittelun laadussa. Toki on hyvin tärkeää muistaa, että kaikki harjoittelijat eivät ole samanlaisia. Tämä on syytä pitää mielessä sekä omaa harjoittelua suunnitellessa että harjoittelun suunnittelun keinoja opetettaessa. Omien kokemusteni mukaan maalaisjärjen käyttö on tässäkin asiassa enemmän kuin sallittua.

Olen omassa harjoittelussani huomannut, että mekaanisen harjoittelun rinnalla tulee omalla kohdallani pitää taiteellista työtä. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi oman musiikin säveltäminen, improvisointi tai hyvien ystävien kanssa jammailu. Kun musiikin harjoittelun lisäksi on olemassa taiteellista vastapainoa, harjoittelun laatu näkemykseni mukaan paranee.

Millaista on harjoittelun suunnittelemisen ohjaaminen?

Mielestäni harjoittelun suunnittelussa tulisi ottaa aina yksilö huomioon. Esimerkiksi henkilön ikä, senhetkinen osaamistaso ja tavoitteet antavat työkaluja siihen, miten pedagogina pyrin ohjeistamaan henkilöä harjoittelun pariin. Olen saanut huomata, että valmiit mallit voivat toimia, mutta joiltain osin ne saattavat tarvita muokkausta, jotta saavutetaan oppilaalle toimiva harjoittelutapa. Toisaalta on syytä muistaa, että harjoittelun suunnittelemisen opettaminen on myös jatkuvaa oppimistyötä ja itsereflektiota opettajan puolelta. Tilanteiden tunnistaminen ja sopivien ratkaisuiden löytäminen karttuvat oman kokemukseni mukaan käytännön tekemisen kautta. Samoin kuin instrumenttitaidoissa, on myös pedagogiikan kehittymisen kannalta oltava nöyrä ja valmis tekemään uusia ratkaisuja.

Olen havainnut, että oman harjoittelun ongelmakohtien kartoittamisessa ja harjoittelun kehittämisessä auttavat omat muistiinpanot ja harjoituspäiväkirjat. Kokemusteni mukaan esimerkiksi opettajan kanssa läpikäyty harjoituspäiväkirja saattaa tehokkaasti paljastaa mahdolliset harjoittelun kehityskohteet. Päivi Arjas toteaa kirjassaan Varmasti Lavalle (2014, 125 – 127), että harjoituspäiväkirja voi paljastaa harjoittelun ongelmakohdan ja mahdollisesti myös sen aiheuttajan. Kun mahdollinen ongelmakohta pystytään tunnistamaan, siihen voidaan puuttua ja näin harjoittelua voidaan kehittää laadullisesti paremmaksi. Toisaalta päiväkirja antaa konkreettista näyttöä omasta edistymisestä, jota ei ilman seurantaa tulisi itse huomanneeksi. Parhaimmillaan päiväkirja on motivoiva, harjoittelun laatua eteenpäin vievä tekijä.

Systemaattinen harjoittelun seuraaminen ei välttämättä ole kaikille yksilöille mielekästä. Tästä syystä jokaisen oppilaan kohdalla on pohdittava, mikä harjoittelun seurantakeino voisi sopia hänelle parhaiten. Olen omassa opetuksessani pyrkinyt löytämään työkaluja oppilaille mielekkääseen harjoittelun seurantaan. Eri tapoja pohtiessani törmäsin älylaitteiden voimaan. Nykyään harjoittelupäiväkirjan ei mielestäni tarvitse olla perinteinen vihko, johon kirjataan päivän tehdyt harjoitteet, onnistumiset, oivallukset ja kehitysideat. Mahdollisia erilaisia toteutustapoja on nykypäivänä olemassa niin paljon, että valinta voi käydä suorastaan hankalaksi vaihtoehtojen paljouden vuoksi. Esimerkiksi kännykällä pystyy pitämään hyvin monipuolista harjoituspäiväkirjaa, kun mahdollisuudet äänittämiseen, videon-, kuvan- ja tekstin tallentamiseen kulkevat jokaisen taskussa.

Näkemykseni mukaan yksilölle sopivaan harjoitteluun ohjaaminen on kaksisuuntainen prosessi. Parhaimman suunnitelman muodostamisessa tarvitaan sekä opettajan että oppilaan näkemystä. Opettaja voi antaa ammattitaidollaan vinkkejä oppilaalle harjoittelun kehittämiselle ja oppilas pystyy vauhdittamaan harjoittelusuunnitelman muodostamista reflektoimalla oma tekemistään. Oppilaan itsereflektiolla saavutetaan myös suunnittelemisen ja oman tekemisen tarkkailun rutiini. Kun oppilas on seurannut omaa tekemistään tarpeeksi, hän pystyy itse muuttamaan mahdollisia ongelmakohtia harjoittelussaan.

Uusia mahdollisuuksia edessä

Harjoittelun laatu on aihe, jota ei voi mielestäni korostaa liikaa harjoittelua suunniteltaessa tai harjoittelurutiinin opettamisessa. Olen oppinut, että omien kokemusten ja tarinoiden jakaminen elämän varrelta voi parhaimmillaan olla hyvin opettavaista. Tämän johdosta jaoin henkilökohtaisen tarinani harjoittelun suunnittelun suhteen, jotta ihmiset voisivat mahdollisesti löytää omaan tai muiden tilanteeseen sopivia ideoita harjoitteluun.

Oman harjoittelun pohtiminen on mielestäni kehityksen kannalta erittäin tärkeää. Toki joskus on hyvä kokeilla rajojaan, mutta parhaan mahdollisen kehitysreitin löytämiseksi sekä yksilöllisenä harjoittelijana että ohjaavana pedagogina, harjoittelurutiinin ja -aikataulun suunnitteluun kannattaa kiinnittää huomiota. Mielestäni itselle kannattaa ajoittain esittää kysymykset, miten ja miksi harjoittelee. Nämä kysymykset eivät suinkaan koske pelkästään fyysistä harjoittelua, vaan koko harjoittelurutiinia. Kun harjoittelun laatuun ja suunnitelmallisuuteen kiinnitetään huomiota, se näkyy lopullisessa suorituksessa.

Kirjoittaja: Juuso Veikkola 2019, Karelia ammattikorkeakoulu

 

Lähteet:

 

Anttila, E. 2018. Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 58 disco.teak.fi/anttila/. 14.12.2018.

Arjas, P. 2014. Varmasti lavalle Jyväskylä: Atena.

Arjas, P. 2018. Target practice. Viitattu 11,1,2019 http://web.uniarts.fi/practicingtipsformusicians/articles/target-practice/index.html. .

Fitts, P. M. & Posner, M. I. 1967. Human Performance. Basic Concepts in Psychology Series. Belmont, Cal.: Brooks/Cole

Joukamo-Ampuja, E. 2018. Planning The Practicing. Viitattu 14.12.2018. http://web.uniarts.fi/practicingtipsformusicians/articles/planning-the-practicing/index.html.

Kaipiainen, S. 2018. Harjoittelu on laatukysymys . Rondo. Viitattu 14.12.2018. https://rondolehti.fi/rondo-lehti/encore/harjoittelu-on-laatukysymys/.

 

 

 

 

Jätä kommentti