Raspia ääneen – laulajan säröefektit

Rock- ja soul-laulajille on tyypillistä tehostaa tulkintaansa erilaisilla säröefekteillä. Pieni raspi äänessä saa aikaan voimakkaan ja intensiivisen vaikutelman. Monet laulajat haluaisivat oppia tuottamaan tällaisia soundeja, mutta säröefektien opetus on vielä suhteellisen harvinaista. Tässä artikkelissa käydään läpi perusasiat säröstä ilmiönä, sekä esitellään suuntaviivoja särölaulun opettamiseen ja opetteluun.

Mitä särö on?

Populaarimusiikissa solistin on yleistä muunnella instrumenttinsa sointiväriä, eli soundia. Eri soundien avulla voidaan ilmaista erilaisia tunnetiloja. Esimerkiksi kitaristit voivat käyttää halutun soundin tuottamiseen kitaran ja vahvistimen säätöjä, sekä erilaisia efektipedaaleita. Myös soittotyyli ja -voimakkuus vaikuttaa soundiin kaikissa soittimissa. Monet musiikkityylit suorastaan edellyttävät tietynlaisia soundeja. Esimerkiksi rock-musiikki kuulostaisi hyvin erilaiselta ilman särökitaroita.

Laulu ei poikkea tässä suhteessa muista instrumenteista. Laulaja voi muunnella soundiaan ja lisätä ääneensä erilaisia efektejä, eli tehosteita. (Sadolin 2009, 177.) Nämä tehosteet voivat olla lauluteknisiä (esim. vibrato, eli äänen huojuttaminen) tai elektronisia (erilaiset kaiut). Tässä artikkelissa käsiteltävät särötehosteet eivät kuitenkaan vaadi laitteistoa, vaan laulaja muodostaa ne äänielimistöään käyttäen. Särön tuottamiseksi on pienennettävä nielussa olevaa tilaa ja lisättävä ilmanpainetta sopivassa suhteessa. Tarkempia ohjeita ja vinkkejä harjoitteluun seuraa edempänä.

Särö on yksi yleisimmistä populaarimusiikissa esiintyvistä efekteistä. Säröllä (englanniksi distortion) tarkoitetaan soivassa äänessä olevaa hälyä, joka rikkoo puhdasta sointia. Mitä enemmän säröä on, sitä vaikeampi soinnista on erottaa varsinaista sävelkorkeutta. Säröefektiä käytetään yleensä tehostamaan solistin soundia ja luomaan intensiteettiä. Särötetty ääni kuulostaa voimakkaammalta ja erottuvammalta, mikä on tärkeää esimerkiksi rock-tyylisissä kitarasooloissa.

Säröefektien kirjo

Laulajat käyttävät erilaisia säröefektejä monenlaisessa musiikissa. Yleisintä se on soul-, rock-, ja metallimusiikissa, mutta sitä kuulee myös vaikkapa jazzissa ja folkissa. Kuuluisia säröä käyttäviä tai käyttäneitä laulajia ovat muun muassa Louis Armstrong, Janis Joplin, James Hetfield ja Bryan Adams. Lisäksi joissakin metallimusiikin alalajeissa vokalistille on tyypillistä ”öristä”, eli tuottaa pelkkää säröefektiä ilman havaittavaa sävelkorkeutta. Tällä soundilla pyritään ilmaisemaan äärimmäisiä tunteita äärimmäisellä voimakkuudella.

On tärkeää tiedostaa, että särö ei ole vain yksittäinen tehoste, joka laitetaan päälle tai pois, vaan säröä voidaan muodostaa monella tavalla. Näitä eri tapoja yhdistelemällä ja suuontelon muotoa muuntelemalla voidaan tuottaa lähes rajaton määrä erilaisia särösoundeja. Tässä artikkelissa käytän särö-sanaa yleisnimenä kaikille näille tehosteille, joilla lauluääneen saadaan muodostettua rosoista hälyä.

Säröefektit laulutunneilla

Särön käyttö laulussa on hyvin kaukana klassisesta äänenmuodostusihanteesta, jota pidettiin pitkään ainoana oikeana terveenä tapana tuottaa lauluääntä. Gospel- ja blueslaulajista sanottiin heidän pilaavan äänensä epäterveellä äänenkäytöllä. Todellisuudessa ääniongelmat olivat yhtä yleisiä klassisen ja kevyen musiikin laulajien keskuudessa. (Sadolin 2009, 8.)

Monissa piireissä vallitsee edelleen uskomus, että särön käyttö pilaa äänen, ja näin voi toki ollakin, mikäli tekniikka on väärä. Oikein tuotettu särö ei kuitenkaan edes synny äänihuulissa eikä näin ollen voi vahingoittaa niitä (Sadolin 2009, 179). Tätä väitettä tukee myös se tosiseikka, että maailma on pullollaan rajujakin säröefektejä käyttäviä pitkän uran tehneitä esiintyviä taiteilijoita, joilla ei ole ongelmia äänensä kanssa. On siis pakko olla olemassa terveitä tapoja tuottaa säröä. (Sadolin 2018.)

Pop/jazz-lauluopetuksen klassisista juurista johtuen säröefektien käsittely laulutunneilla on edelleen harvinaista. Useat opettajat eivät ole näiden opettamiseen myöskään juuri perehtyneet. Pääpaino tunneilla on tietenkin toimivan perustekniikan kehittämisessä, mikä on tietysti hyvin järkevää. Myös tyylinmukaisen rytmittämisen ja soundin hakemista ja vokaalien muodostusta käsitellään paljon. Edistyneemmille laulajille olisi kuitenkin hyödyllistä ja motivoivaa oppia maustamaan lauluaan myös efektien avulla. Olen havainnut, että varsinkin säröefektiin kohdistuu todella paljon kiinnostusta laulajien keskuudessa, mutta luotettavaa tietoa ja materiaalia on saatavilla suhteellisen niukasti.

Ainoat tunnetummat särötekniikoita käsittelevät lähteet ovat amerikkalaisen Melissa Crossin 2000-luvun alussa tekemät Zen Of Screaming pt. I ja II -dvd:t, sekä tanskalaisen Cathrine Sadolinin kehittämä Complete Vocal Technique -metodi (CVT). Cross on erikoistunut valmentamaan metallibändien laulajia ja tarjoaa joitakin hyödyllisiä vinkkejä särötekniikoiden opetteluun videoillaan. Sadolin taas on kehittänyt hiukan tarkemman järjestelmän eri säröefektien jäsentelyyn, jossa hän on jakanut särön muodostamisen useampaan erilaiseen tehosteeseen. Suomessa säröefektejä opetetaan usein CVT:n pohjalta.

Kuinka särö syntyy?

Kuten aiemmin todettiin, särö ei muodostu äänihuulissa, vaan ylempänä ääntöväylässä. Ääntöväylällä tarkoitetaan äänihuulten ja hampaiden välistä aluetta. Ääntöväylässä on runsaasti erilaisia poimuja ja limakalvoja (esimerkiksi äänihuulten yläpuolella sijaitsevat valeäänihuulet), joissa voi syntyä värähtelyä. Kun tätä värähtelyä tuotetaan hallitusti äänihuulista tulevan äänen päälle, syntyy särö. Se, missä kohdassa ääntöväylää värähtely tapahtuu, vaikuttaa suuresti särön soundiin. CVT:ssä erilaiset särötehosteet on eroteltu juuri syntytavan perusteella. Särön ja puhtaan soinnin suhdetta voidaan muuttaa ja erilaisia särötehosteita voidaan myös yhdistellä keskenään. (Sadolin 2009.)

Olennaisena edellytyksenä särötekniikoiden syntymiselle on sopivan ilmanpaineen tuottaminen ääntöväylään. Tämä mahdollistaa värähtelyn syntymisen ja siten tehosteen tuottamisen. On siis tärkeää, että laulajalla on hyvä perustaso laulutekniikassaan ennen säröefektien opettelua. Ilmanpainetta on pystyttävä tuottamaan hallitusti ja sopiva määrä, koska liiallinen tai liian vähäinen paine rasittaa äänielimistöä. Ääntöväylän hallinta on myös tärkeää, jotta särö syntyy oikeassa paikassa, eikä äänihuulissa tai kurkussa. Väärin tuotettu säröefekti on kivulias ja erittäin rasittava äänelle. (Sadolin 2009.)

Menetelmiä säröefektien opetteluun

Ennen opettelua on tärkeää tietää tavoitteet. ”Särö” on erittäin laaja termi, joten viisainta on etsiä joku olemassa oleva laulaja, jota pyritään mukailemaan. Matkiminen ja kokeilu ovat muutenkin avainasioita särötekniikoiden opettelussa (Multanen 2018, Uura 2018). Sekä Crossin, että CVT:n tapa opettaa säröefektien muodostusta perustuu matkimiseen. Seuraavilla harjoituksilla voi päästä alkuun säröefektien opettelussa.

Aluksi on hyvä etsiä särön syntypaikkaa pienemmällä äänenvoimakkuudella. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi matkimalla elokuvien lentoliskoa tai Marge Simpsonia. Särön oikea sijoittaminen on todella tärkeää myöhempiä vaiheita ajatellen. Oikein muodostettuna värinä tuntuu huomattavasti äänihuulia korkeammalla, eikä kutita tai tunnu muutenkaan epämiellyttävältä. Mitään säröefektiä ei muodosteta myöskään kurkulla. (Cross 2005, 2007.)

Raspiefektiä varten on hyödyllistä harjoitella ääntöväylän kaventamista ja äänen kirkastamista sen avulla. CVT:ssä käytetään tämän ilmaisemiseen termiä ”twang”. Twangia voi harjoitella matkimalla vaikkapa itkevää vauvaa tai vaakkuvaa ankkaa. Lopulta ääntöväylää voidaan kaventaa niin paljon, että säröä alkaa syntyä (Sadolin 2009.) Toinen lähestymistapa on vuorotella ensimmäisessä vaiheessa löydetyn särön ja luonnollisen lauluäänen välillä (Cross 2007). Lopputuloksena pitäisi olla ääni, jossa on päällekkäin puhdas sointi ja säröinen raspi.

Matalat eläimelliset örinäsoundit syntyvät hiukan eri tavalla, mutta niissäkin pätevät samat säännöt: särö ei synny kurkussa, eikä se saa tuntua epämiellyttävältä. Örinää voi lähestyä esimerkiksi huokailemalla ilmavasti samalla kaventaen ääntöväylää. Äänihuulet eivät osallistu toimintaan. Särön paikan tunnustelu on olennaista myös tässä soundissa.

Säröefektien turvallisuudesta

On ensiarvoisen tärkeää, että harjoittelu ei tuota kipua. Alussa oikean tekniikan löytäminen voi kuitenkin olla hankalaa, joten pieniltä epämiellyttävyyksiltä tuskin voi välttyä. Tällöin on lopetettava harjoittelu ja annettava äänen levätä. Sopiva pituus harjoittelukerralle on 10-15 minuuttia. Taitojen karttuessa aikaa voi pidentää. (Sadolin 2009.)

Säröefektien opettelu voi olla aluksi jännittävää ja jopa pelottavaa. Siihen liittyy omat riskinsä, mutta toisaalta samaa voi sanoa laulamisesta ylipäätään. Huonolla tekniikalla voi vahingoittaa itseään. Oikein tuotettuna särötekniikat eivät kuitenkaan ole muita laulutekniikoita vaarallisempia. Tärkeintä on kuunnella kehoaan ja harjoitella viisaasti ja maltillisesti tarpeeksi lyhyitä aikoja kerrallaan. (Multanen 2018, Uura 2018.) Viisainta on toki kääntyä asiantuntevan opettajan puoleen. Suomessa on useita aiheeseen perehtyneitä laulupedagogeja, joilta saa varmasti pätevää opastusta.

Kirjoittaja:

Jaakko Pesu, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Musiikkipedagogin tutkinto-ohjelma 2019

Lähteet

Cross, M. 2005. Zen Of Screaming. DVD. New York: Loudmouth.

Cross, M. 2007. Zen Of Screaming 2. DVD. New York: Alfred publishing.

Multanen, M. 2018. Laulaja/opettaja, Marimusic, Rockway. Sähköpostin välityksellä tehty haastattelu 21.9.2018.

Sadolin, C. 2009. Kokonaisvaltaisen Äänenkäytön Tekniikka. Kööpenhamina: Gehrmans musikförlag.

Sadolin, C., McGlashan, J., Aaen Thuesen, M. 2018. An analysis of rough vocal effects & how to teach them. YouTube-video. Complete Vocal Institute. Viitattu 16.4.2018. https://youtu.be/vvIEpmgC4SU.

Uura, S. 2018. Laulaja/opettaja, Gradia. Nauhoitettu haastattelu 13.9.2018.