Kontrabasson jousisoitto jazz-musiikissa

Jousisoitto on aina ollut olennainen osa kontrabasson soittoa, mutta muussa kuin klassisessa musiikissa siihen törmää melko harvoin. Jazz-musiikin alkuaikoina saattoi jousta kuulla käytettävän säestävässä roolissa pizzicato- ja slap-tekniikoiden lisäksi. Myöhemmin basisteille annettiin myös enemmän solistista roolia, erityisesti bebop- kauden aikana, mutta vain kourallinen soittajia tähän päivään mennessä on käyttänyt sooloimprovisoinnissaan jousta. Tässä artikkelissa käyn lyhyesti läpi jousisoiton historiaa jazz-musiikissa, tunnetuimpia soittajia sekä tapoja, miten jazz-tyylistä soittoa voi harjoitella.

Historia

Kontrabasson juuret solistisena instrumenttina ulottuvat 1700-luvulle asti. Klassisen tyylikauden säveltäjien, kuten esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartin ja Johann Baptist Vanhalin, teoksista löytyy kontrabassolle kirjoitettuja konserttoja sekä solistisia jaksoja. Soittimella oli siis jo pitkä perinne tultaessa 1900-luvulle, jolloin jazz-musiikki alkoi kehittyä Yhdysvalloissa.

Varhaisissa jazz-yhtyeissä basson roolia hoiti yleensä tuuba mutta 1920-luvulle tultaessa kontrabasso oli suurimmaksi osaksi ottanut sen paikan komppiryhmässä. Jazzin alkuaikoina basistit, kuten Pops Foster tai Wellman Braud, saattoivat vaihdella useamman eri soittotekniikan välillä saman kappaleen aikana. Esimerkin tästä voi kuulla mm. Duke Ellingtonin kappaleessa ”Cotton Club Stomp”. Ensimmäinen levytetty jousisoolo on Bob Haggartin soittama ”The Big Bass Viol” 1930-luvun lopulta Bob Crosbyn yhtyeen kanssa. Jousisoolon lisäksi Haggart soittaa myös soolon slapaten sekä pizzicatona (Goldsby, 1990).

1930-40- luku

Ensimmäiset merkittävät solistit, jotka käyttivät jousta sooloissaan, olivat Leroy ”Slam” Stewart sekä Jimmy Blanton. Slam Stewart tuli tunnetuksi Slim & Slam-duon (yhdessä kitaristi Slim Gaillardin) kanssa vuonna 1938 levytetystä kappaleesta ”Flat Foot Floogie”, jossa Stewart soittaa lyhyen soolon jousella (Goldsby, 2010). Stewartin melodinen kieli on vahvasti swing-kauden tyylin mukaista ja hänen soittonsa erottaa muista hänen tapansa laulaa soolojen mukana oktaavia korkeammalta.

Myöhemmin Stewart levytti ja esiintyi mm. Art Tatumin, Benny Goodmanin, Charlie Parkerin ja Don Byasin kanssa. Hyviä esimerkkejä Stewartin soitosta ovat mm. saksofonisti Don Byasin kanssa levytetty duetto standardista ”I Got Rhythm”, Art Tatum Trion kanssa levytetty ”After You’ve Gone” sekä ”Just You, Just Me” saksofonisti Lester Youngin kvartetin kanssa.

Jimmy Blantonin ura oli hyvin lyhyt, hän kuoli v. 1942 ollessaan vasta 23-vuotias. Silti hän ehti tehdä suuren vaikutuksen bassosolistina ja häntä pidetään ensimmäisenä jazzin kontrabassovirtuoosina. Duke Ellingtonin kanssa levytetyt vuonna 1940 piano-basso-duetot ovat hieno esimerkki Blantonin soittotyylistä. Esimerkiksi kappaleessa ”Mr J.B. Blues” Blanton hyödyntää sooloissaan sekä sormia että jousta. Jousisooloja löytyy myös kappaleista ”Body And Soul” sekä ”Sophisticated Lady”.

Bebop-kaudella nousi pinnalle uusia soittajia Stewartin ja Blantonin rinnalle. Tärkeimpänä jousisoiton kannalta voidaan pitää Paul Chambersia, joka tuli tunnetuksi Miles Davisin ja John Coltranen yhtyeissä sekä oman kvintettinsä kanssa. Chambersin jousitekniikka oli todella edistynyt vahvan klassisen taustan ansiosta ja hänen melodinen kielensä oli vahvasti bebop- tyylin mukaista. Tähän asti basistien soolot olivat usein vain muutaman tahdin mittaisia breikkejä tai yhden-kahden choruksen mittaisia. Chambersin soolot olivat pitkiä ja kehitteleviä muiden solistien tapaan. (Goldsby, 2010.)

Hyviä esimerkkejä Chambersin soittotyylistä ovat hänen oman kvintettinsä kanssa levytetyt ”Tale of the Fingers” (Whims of Chambers, 1956), ja ”The Theme” (Bass on Top, 1957) joissa hän soittaa pitkän soolon rumpujen ja pianon säestyksellä. Bebop- tyylisen sooloilun lisäksi Chambersin tuotannosta löytyy myös versiointi jazz-standarista ”Yesterdays” (Bass on Top, 1957), jonka kitarasäestyksellä rubatossa esitetty teema hakee klassisen musiikin sävyjä.

1950-luvulta nykypäivään

50-luvulta eteenpäin jazz-musiikki kehittyi nopeasti ja samalla myös jousen käyttö alkoi monipuolistua musiikin mukana. Basistit kuten Charles Mingus, Miroslav Vitous, Christian McBride, John Clayton, Arni Egilsson ja Eddie Goméz ovat vieneet jousella improvisointia teknisesti ja musiikillisesti monipuolisempiin suuntiin. Myös jazz-musiikin ulkopuolelta löytyy jousella improvisoivia soittajia, kuten Edgar Meyer, joka yhdistelee musiikissaan klassista, bluegrassia sekä jazzia sekä Renaud Garcia-Fons, jonka musiikki ottaa paljon vaikutteita maailmanmusiikista (Saunders, 2017). Tässä muutamia tutustumisen arvoisia levyjä:

Miroslav Vitous – Emergence Arni Egilsson – Basses Loaded John Goldsby – Tale of the Fingers Christian McBride – Getting’ To It Eddie Gomez/Bill Evans – Montreux III Edgar Meyer – Unfolding

Miten harjoitella?

Suurimpia haasteita jazz-jousisoitossa on jazz-musiikille ominainen kolmimuunteisuus, eli nk. swing-fraseeraus. Kolmimuunteisuudessa paino on synkoopilla, eli tässä tapauksessa triolin viimeisellä iskulla. Helpoin tapa lähteä harjoittelemaan jazz-fraseerausta on kaarittaa iskulla olevat äänet ja siirtää jousitukset synkoopeille, jolloin niille tulee luonnostaan enemmän painoa (Goldsby, 1990). Fraseerauksen ja soundin oppimiseksi olisi suositeltavaa kuunnella paljon levyjä ja tehdä transkriptioita niin jousisoittajien kuin muidenkin instrumenttien sooloista.

Toisen haasteen tuovat erilaiset jousitukset. Koska improvisaatio tapahtuu hetkessä aina ei ehdi päättää, aloittaako linjan veto- vai työntöjousella. Siksi on tärkeää harjoitella erilaisia asteikkoja, lickejä, melodioita ja kokonaisia sooloja molemmilla jousituksilla. Myös kaaritusten määrät sekä erilaiset jousitekniikat (detache, spiccato jne.) tuovat lisähaasteen jousella improvisoinnin hallintaan. Näitä kaikkia harjoittelemalla voi kuitenkin kasvattaa omaa improvisoinnin työkalupakkiaan eikä tule lukinneeksi itseään vain yhteen tapaan soittaa.

Miksi jousisoitto?

Jousisoitto kontrabassolla on erittäin haastavaa mutta myös todella palkitsevaa. Se mahdollistaa pizzicato-soittoon verrattuna improvisoivalle basistille huomattavasti laajemman dynamiikka- ja sointipaletin. Pelkästään jousen asemointia tallan ja otelaudan välillä muuttamalla on mahdollista saavuttaa suuri määrä erilaisia sointivärejä. Jousi myös antaa äänille pidemmän ja kantavamman soinnin, joka auttaa erityisesti, kun soitetaan basson ylärekisterissä. Kantavampi sointi mahdollistaa myös puhallin- tai laulumaisen fraseerauksen, enemmän nyansseja sekä vibraton käytön.

Puhtaasti tekniikan kehityksen näkökulmasta jousisoiton tulisi olla ehdoton osa harjoittelua otelautakäden tekniikan ja intonaation kehityksen vuoksi. Sormisoitto antaa huomattavasti enemmän anteeksi molemmissa, mutta jousen kanssa harjoitellessa sävelpuhtaus on tarkemmin kuultavissa ja siten myös helpompaa korjata.

Kirjoittaja: Henri Tikkala, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Musiikkipedagogin tutkinto-ohjelma 2019

Lähteet

Goldsby, J. 1990. Jazz Bowing Techniques for the Improvising Bassist. Jamey Aebersold Jazz.

Goldsby, J. 2010, The Jazz Bass Book, Backbeat Books.

Saunders, G. R. 2017. The Art of the Bow – Towards Developing a Pedagogy for Arco Jazz Bass.