Ohjelmiston merkitys mielenkiinnon ylläpitämiseksi

Ohjelmiston merkitys musiikinopiskelussa on ajankohtainen, soittimesta riippumaton polttava aihe, jonka jokainen tuleva pedagogi joutuu käymään opetusprosessissaan läpi. Artikkelini käsittelee eri mielipiteitä aiheeseen liittyen, sekä omia kokemuksiani pianistin/pedagogin näkökulmasta yksilöllisen opetuksen ja ohjelmiston suunnittelun suhteen.

Motivaatio – harrastuksen perusta

Musiikinopetuksessa merkittävänä tekijänä on aina koettu motivaation säilyttäminen. Harjottelun mielekkyys usein perustuu aiheisiin ja teoksiin, joissa oma mielenkiinto ja sisäinen palo säilyy arkipäiväisessä tekemisessä. Musiikkipedagogin suurimpia haasteita on löytää yhteinen sävel nuoren muusikonalun kanssa, sillä kehitysvaiheessa oleva lapsi tai varhaisteini on altis kouluympäristön asettamille paineille, jotka eivät usein suosi esimerkiksi klassisen musiikin harrastamista. Monet aloittavat musiikinharrastuksen myös vanhempien painostuksella, jolloin työskentelystä useimmiten tulee molemminpuoilsta pakkopullaa.

Mikä siis neuvoksi?

Luova opettaja kaivaa vaativastakin oppilaasta parhaat puolet esille, vaikka kunkin mielikappaleita sovittamalla. Ei makeaa mahan täydeltä -kortti on hyvä pitää hihassa, sillä tarpeelliset tekniset harjoitukset on helppo sisällyttää tuntisuunnitelmaan, kun ilmapiiri saadaan pysymään positiivisena.

Pianokoulu – uhka vai mahdollisuus?

Alkeisopetuksessa paljolti käytetyt pianokoulut alkavat olla kappaleiden ja harjoitusten puolesta aikansa eläneitä. Jokaiselle suomalaiselle enemmän tai vähemmän tuttu Aaron-pianokoulu erivärisineen kantineen on surullisen kuuluisa esimerkki. Jyväskylän yliopiston lehtori FT ja diplomipianisti Erja Kosonen kommentoi aihetta Yleisradion haastattelussa: ” Aaron jättää jotain hyvin olennaista pois: miten minä opin soittamaan korvakuulolta, miten minä opin säestämään”(Seppälä, 2015).

Iänikuiset ratiritirallaat eivät jätä paljoakaan mielikuvituksen varaan. Taiteellinen puoli katoaa täysin systemaattisessa pianokoulukonseptissa, jossa pyritään menemään sivu kerrallaan kaikille samaksi paketiksi suunnitellussa nuottisarjassa. Nykyaikaisen mallin mukaan otetaan oppilaan toiveet, lähtökohdat ja realiteetit huomioon. Tarkoitus on luoda tulevia taiteilijan alkuja, ei liukuhihnalta kuljetukseen pakattuja särkyviä paketteja, jotka lopulta hajoavat mielenkiinnon ja omatoimisuuden puutteeseen. Karuna esimerkkinä vertailin vanhoja oppilaskonserttiohjelmia kolmen vuoden ajalta, joissa kappaleet säilyivät, mutta soittajat vaihtuivat. Nykyään löytyy teosluetteloina jokaiseen tasosuoritukseen tarpeeksi vaativat ja musiikillisesti rikkaat listat, joista opettaja voi antaa oppilaskohtaisesti kappaleita kunkin mielen mukaisesti.

Aaronin systemaattisuuden ja sivukohtaisen etenemisen vastapainona on toinen, mielestäni jokseenkin aikansa elänyt menetelmä Suzuki-pianokoulu. Suzuki-menetelmän kehittänyt japanilainen opettaja Tri Shinichi Suzuki kertoo usein, että jokainen lapsi voi oppia soittamaan samalla tavalla, kuin hän oppii puhumaan äidinkieltään. Lapsi oppii puhumaan, kun hän omassa ympäristössään kuuntelee toisten puhetta, alkaa matkia äänteitä ja toistaa äänteitä ja sanoja yhä uudelleen ja uudelleen. Ehdollistaminen ja altistaminen voi muodostua passiiviseksi pakottamiseksi.

Varhaisessa kehitysvaiheessa on toki hyväksi, jos varttuu musikaalisessa ympäristössä. Tämä kyseinen menetelmä on kuitenkin mielestäni enemmänkin elämäntapa, kuin musiikkiharrastus. Ryhmäytymistä, yhteissoittoa ja sosiaalisia taitoja musiikin parissa kehitetään ennenkuin osataan varsinaisesti edes soittaa. Suzuki-menetelmä nojaa vahvasti korvakuulolta oppimiseen, joka saattaa näkyä negatiivisena elementtinä jatkon kannalta. Jos varhaassa iässä oppii kaiken kuulon avulla, saattaa nuottien omaksuminen ja noudattaminen koitua kohtaloksi. Nuotit ovat tärkeä apuväline, korostaen apuväline, sillä tulkintaa ja tyylinmukaisuutta ei nuoteista opi. Uudenmallinen ”pianokoulu” pyrkisi innovatiivisuuteen, omatoimiseen ja itseomaksuvaan oppijaan, jota voisi ohjailla tilanteeseen sopivilla teknisillä harjoituksilla ja pitkällä olevan opettajan tietotaidolla, ei niinkään valmiin mallin mukaisella kirjalla tai metodilla.

Älä luo kasvottomia oppilaita!

Marja Linnankivi, Liisa Tenkku ja Ellen Urho nostavat esille kirjassaan Musiikin didaktiikka (1988) Thomas A. Regelskin luokitteluja oppimiseen johtavista toiminnoista. Regelski (1975) painotti erityisesti affektiivisen toimintojen merkitystä musiikin opiskelussa kognitiivisten (havaitseminen, analysointi, yhdistäminen jne.) ja psykomotoristen (matkiminen, kertaus, toiminnan koordinointi jne) toimintojen lisäksi Affektiivisen alueen johtavia toimintoja oppimiselle ovat intuitiivinen reagointi, vapaa tulkinta, parempana pitäminen, nauttiminen, luonnehtiminen ”tunteiden” perusteella, luominen tai organisoiminen ”subjektiivisesti” ja tunteen perusteella valitseminen. Regelskin mielestä opettajan olisi hyvä kysyä, millaisesta musiikista oppilaat pitävät. Oppilaiden ”subjektiivinen” musiikin arvostaminen muuttuukin vuosien mittaan. Musiikista nauttiminen ilmenee tavallisimmin oppilaiden toivekappaleina. Taideopetuksessa ei ole kysymys pelkästään loogisen ajattelun kehittämisestä vaan siihen liittyy aina paljon tunteita. Taiteen oppiminen ja kokeminen pitäisi olla aina lähtöisin oppilaan positiivisista tunteista ja asenteista, koska tämä vaikuttaa väistämättä oppilaan motivaatioon. Oppilaiden minäkäsitystä tukien opetuksen tulisi epäonnistumisten välttämiseksi olla oppilaan kehitystasoa vastaavaa. (Tikka, 2013, 11.)

On päivänselvää, ettei kaikkia ole tehty samasta muotista, eivätkä kaikki pidä samasta musiikista. Omakohtaisten kokemusteni myötä olen huomannut oppilaissani aivan uutta eloa antaessani jonkin mieleisen teoksen. Lapset yleensä vieroksuvat heille entuudestaan tuntemattomia teoksia ja harjoittelu saattaa jäädä leväperäiseksi, kun mielenkiinto soittamiseen hiipuu. Joulunaikaan tutut joululaulut ovat herättäneet kiinnostusta soittamiseen. Into siitä, että pääsee säestämään ja soittamaan joululauluja perheelle on ollut suosittua. Sovitan itse usein teoksia lapsille sopiviksi ja annan paikotellen vapauksia pieneen improvisointiinkin. Tutut säveltäjät tuovat intoa soittamiseen. Alkeisopetuksen ja nuottien oppimisen jälkeen esitetty kysymys ”Ovatko säveltäjät Bach tai Mozart sinulle tuttuja?” on herättänyt mielenkiintoa oppilaissani paljon enemmän, kuin että ne tulisivat vain sivuina muiden joukossa pianokoulukirjoissa.

Kirjoittaja: Iiro Pulkkinen 2018, Savonia-ammattikorkeakoulu

 

Lähteet:

Linnankivi M., Tenkku L. & Urho E. 1981. Musiikin didaktiikka. WSOY.

Seppälä A. 2015. Aaronin pianokoulu on aikansa elänyt: ”Musiikillinen keksiminen puuttuu”. Lehtori, FT, dipl. pianisti Erja Kososen haastattelu Ylen verkkosivuilla. Viitattu 27.01.2018 https://yle.fi/uutiset/3-8067446

Tikka A. 2013. Pianonsoiton harrastuksen tukeminen yksilöllistämällä. Opinnäytetyö, AMK. Karelia-ammattikorkeakoulu, Musiikin koulutusohjelma. Viitattu 27.01.2018 https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/64991/anna_tikka.pdf?sequence=1

 

1 kommentti

  1. Hyvä artikkeli.

    On totta että Aaronin pianokoulu on aikansa elänyt, eikä edusta tämän päivän pedagogista näkemystä. Myös tiukasti pianovihkoon nojautuva opetus voivat koitua joittenkin oppilaitten kohtaloksi, jos oppilaan toiveita ohjelmistovalinnoissa ei kuunnella. Kuitenkin pitäisin nykyaikaisia pianokouluja verrattain pätevinä oheismateriaalina varsinkin alkeisopetuksessa. Uudemmissa pianokouluissa otetaan huomioon improvisaatio ja vapaasäestys, korvakuulolta soittaminen, sekä kappaleiden ”aiheet” ovat lähempänä tämän päivän lapsien elämää.

Jätä kommentti