Mihin menet, pianonsoiton opetus?

Tällä hetkellä pianonsoiton alkeisopetuksessa oppilaan täytyy valita joko klassinen ja pop/jazz-linja. Onko näin aina ollut ja näin aina oleva? Voisiko tulevaisuudessa jokin muuttua?

 

Mistä olemme tulossa?

Pianonsoiton opetus on perinteisesti jaettu hyvin jyrkästi klassiseen ja pop/jazz-puolen opetukseen. Klassista pianonsoittoa on voinut Suomessa opiskella aina vuodesta 1882 alkaen, jolloin ensimmäinen musiikkiopisto perustettiin Helsinkiin. Suomen musiikkioppilaitoksia on pyritty yhtenäistämään heti alusta asti, mikä tarkoittaa esimerkiksi pianonsoiton kannalta sitä, että tasosuoritukset ovat olleet alusta asti ympäri Suomen samanlaisia, oppisisällöt ovat pysyneet samana musiikkiopistosta riippumatta. (Hasu 2016, 21-22.)

Soitettava ohjelmisto pyrittiin pitämään mahdollisimman klassisena ja esimerkiksi Helsingin musiikkiopiston pianonsoitonopettaja Ingerborg Hymanderin esittämässä ohjelmistotavoitteessa pyritään välttämään ns. salonkimusiikkia, joka oli aikansa viihdemusiikkia. Sitä ei ollut suotavaa antaa oppilaalle soitettavaksi, sillä se hänen mukaansa pilasi oppilaan musiikillisen maun ja aiheutti kaikenlaisia ”diletanttimaisuuksia” soitossa. (Hasu 2016, 24.)

Suomessa pop/jazz –puolen opetus käynnistyi erillisessä musiikkioppilaitoksissa vuonna1972, kun Oulunkylään perustettiin ensimmäinen pop/jazz-opisto. Opetusta ei ole ollut saatavilla yhtä laajasti kuin klassisella puolella, eikä se ole ollut yhtä järjestelmällistä. (Lahtinen 2015, 13.) Näin ollen ei-klassisen pianonsoiton opiskelu on ollut lähinnä itsenäistä korvakuulolta opettelua ja yksittäisten soittotuntien saamista asiantuntijoilta.

Klassisella puolella vapaa säestys otettiin opetuksen sisältöihin mukaan 1980-luvulla. Vapaan säestyksen ensimmäiset valtakunnalliset tasosuoritusten sisällöt ja arvioinnin perusteet tulivat musiikkiopistoissa käyttöön vuonna 2005. Vapaa säestys sisältää oppiaineina korvakuulolta soittamista, melodian säestämistä sointumerkeistä ja ilman niitä, sekä erilaisten tyylien tuntemusta. (Lahtinen 2015, 8.)

Suuri ero klassisen ja ei-klassisen musiikin opettamisessa on perinteisesti ollut se, kuinka paljon nuotteja opetuksessa käytetään. Klassinen musiikki jota opetellaan, perustuu lähes täysin nuottikuvaan, jonka säveltäjä on kirjoittanut. Tämä on toki luonnollista siksi, että usein pidemmälle menevät klassiset kappaleet ovat niin monimutkaisia, että niiden opetteleminen kuulokuvan varassa tuottaisi äärimmäisen suuren työn.

Mitä tällä hetkellä tapahtuu?

Haastattelimme kolmea eri pianonsoitonopettajaa, joista osa toimii klassisella ja osa pop/jazz –puolella. Halusimme tietää, kuinka he opettavat pianonsoiton alkeita ja eroavatko klassisen ja ei-klassisen soiton opetus toisistaan. Lisäksi halusimme tietää, kuinka he suhtautuvat näiden linjojen yhdistymiseen tulevaisuudessa. Perehdyimme myös aiheesta tehtyihin opinnäytetöihin.

Tällä hetkellä pianon soittoa opetetaan musiikkiopistoissa eroteltuna kevyeen ja klassiseen musiikkiin. Haastattelujemme ja aiheesta aiemmin tehtyjen opinnäytetöiden perusteella tilanne näyttäisi kuitenkin siltä, että esimerkiksi alkeisopetuksessa niin klassisella, kuin ei-klassisella puolella käytetään – opettajasta luonnollisesti riippuen – monipuolisempaa materiaalia, eikä raja näiden välillä enää ole niin jyrkkä kuin aikaisemmin. Lähtökohtana pidetään oppilaan omia toivekappaleita tyylilajista riippumatta.

Esimerkiksi Salli Rautiainen (2016) on opinnäytetyössään testannut oppilaidensa kanssa sekä klassista ja pop/jazz-opetusta. Yhdistäminen toi kirjoittajan mukaan monipuolisuutta pianotunneille ja oppilaat kokivat tämän hieman jännittäväksi, mutta kuitenkin myönteiseksi kokemukseksi. (Rautiainen 2016, 44.)

Klassisen puolen tutkinnot ovat selkeästi avartuneet menneestä kappalevalintojen ja myös suoritustyylin osalta. Haastatteluidemme perusteella esimerkiksi oppilaan itse tuomiin kappaleisiin suhtaudutaan avoimesti, eikä genre ole tällöin mitenkään rajoittava tekijä. Oppilas saa aiempaa enemmän päättää myös tutkintojen sisältämistä kappaleista, eikä niiden tarvitse olla enää yhtä tiukkojen raamien mukaisia. Tutkintoja varten kuitenkin löytyy yleispätevät ohjeet Suomen musiikkioppilaitosten liiton sivuilta, toisin kuin pop/jazz -pianon opetuksesta. Tutkintojen sisällöt ovat pop/jazz -puolella oppilaitoskohtaisia, eivätkä keskenään niin samanlaisia, kuin klassisella puolella.

Tutkaillessa pianonsoiton opetuskirjoja voi myös nähdä kehityksen menneistä ajoista tähän päivään. Esimerkiksi Vivo-opetuskirjat (Jääskeläinen & Kantala 2001), jotka ovat suosittuja pianon alkeisopetuksessa, sisältävät paljon korvakuulolta soittamista, improvisoimista, pieniä sävellystehtäviä, erilaisten rytmisten komppien opettelua ja myös sointujen opettelua. Kirja sisältää myös kappaleita eri tyylilajeista, eivätkä ne ole vain klassisia. Vertailtaessa esimerkiksi aiemmin käytettyyn Aaronin pianokouluun (Aaron 1947), kirjojen tarjoamat opetussisällöt ovat monipuolistuneet, eivätkä pidättäydy niin paljon enää pelkästään klassisessa musiikissa.

Perinteinen näkemys siitä, että nuottikuva on klassisille soittajille melkeinpä pyhä asia, eikä eroavaisuuksia nuotin ja soittamisen välillä ole juurikaan toivottu on edelleen kuitenkin jossain määrin voimissaan. Tästä esimerkkinä haastattelussamme esille tullut tilanne, jossa opettaja oli saanut suurta ihmetystä osakseen kun oli transponoinut erään tunnetun klassisen kappaleen helpompaan sävellajiin, jotta oppilas kykenisi kappaleen soittamaan. Transponointi toki voi muuttaa hieman kappaleen luonnetta, mutta haastateltavamme perustelu oli kuitenkin tärkeä: olisiko sitten parempi, ettei oppilas olisi ollenkaan soittanut kappaletta, josta oli innoissaan?

Ammattiopinnot jaotellaan nykyisinkin tiukasti klassiseen ja pop/jazz -puoleen, vaikka alemmilla tasoilla raja on hälventynyt.  Aineistomme pohjalta klassisen puolen opettajat kokivat epävarmuutta pidemmälle etenevästä pop/jazz -puolen opetuksesta, esimerkiksi tyylinmukaisista sovituksista tai improvisoinnista.

Miten opetamme tulevaisuudessa?

Vuonna 2018 voimaan astuva Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma korostaa oppilaan omien musiikillisten mielenkiinnon kohteiden löytämistä ja terveen musiikkisuhteen muodostumista (Taiteen perusopetuksen yleisen oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2017, 41). Jotta musiikilliset mielenkiinnon kohteet löytyvät, on oppilaalle tarjottava monipuolista opetusta tyylilajiin katsomatta.

Tekemissämme haastatteluissa nousi selvästi esiin se, että klassisen ja ei-klassisen musiikin opetuksen yhdistäminen vaatisi opettajilta nykyistä laaja-alaisempaa osaamista, ja nykyinen koulutus- tai lisäkoulutustarjonta ei sitä vielä tarjoa. Tämän ratkaisemiseksi tarvittaisiin joko opettajakoulutuksen uudistamista tai useampia saman instrumentin opettajia samaan oppilaitokseen, sekä oppilaille mahdollisuus käydä eri opettajien tunneilla. Tämä tuo mukanaan myös hallinnollisia haasteita, kun opettajien tuntimäärät pitäisi pystyä pitämään kuitenkin tasaisina.

Lahtisen (2015) opinnäytetyön haastatteluiden vastauksissa esitettiin myös sellainen näkemys, että sekä klassisen, että ei-klassisen musiikin opiskelu vaarantaisi huipputasolle kehittymisen. Tekemissämme haastatteluissa ei kuitenkaan kukaan uskonut tämän riskin olemassaoloon. Ennemminkin nähtiin tämän kaltaisen opetuksen tuovan etua oppilaiden kehittymiselle sitä kautta, että oppilaan mahdollisuudet oman mielenkiinnonkohteen löytämiseen kasvaa.

Haastattelujemme perusteella vaikuttaa siltä, että asenteet ovat jo muuttuneet tai vähintäänkin muuttumassa. Klassisen sekä ei-klassisen musiikin opettamisen yhdistäminen nähdään ennemmin ajan kysymyksenä, kuin kysymyksenä siitä että pitäisikö niin tehdä vai ei.

Haastattelujen lisäksi esittelimme tuloksemme Jyväskylän ammattikorkeakoululla järjestetyssä posterinäyttelyssä. Käydessämme näyttelyn yhteydessä keskusteluja sekä opettajien että opettajiksi opiskelevien kanssa saimme pelkästään tätä näkemystä tukevia kommentteja. Huolenaiheeksi nousi se, miten tulevien opettajien ammattitaito riittää tämän toteuttamiseen. Opetuksen yhdistämistä varten opettajilla on oltava laaja-alainen osaaminen, eikä oman alan virtuoottinen osaaminen välttämättä tulevaisuudessa enää riitä.

Kysymys kuuluukin: vastaako opettajan koulutus tänä päivänä tulevaisuuden laaja-alaiseen osaamiseen erottamalla edelleenkin klassisen ja pop/jazz-puolen tiukasti omaksi linjoikseen. Voisiko tulevaisuudessa esimerkiksi opetuksen yhtenäistää jakamalla esimerkiksi kursseittain eri tyylilajien opettelun? Opiskelija voisi valita esimerkiksi laajan osaamisen impressionismista ja bebopista, hieman suppeamman barokista ja reggaesta?

Kirjoittajat
Aaro Laitinen ja Enni Meriläinen

Lähteet

Aaron, M. 1947. Pianokoulu:1. Helsinki: Fazer cop.

Hasu, J. 2016. Musiikkiopiston erilaiset oppijat ammatillisen oppimistavoitteen puristuksessa.  teoksessa Kartanoista kaikkien soittimeksi –pianonsoiton historiaa Suomessa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.

Jääskeläinen, K. & Kantala, J. 2001. Vivo piano : alkeiskirja. Helsinki: Otava.

Lahtinen, T. 2015. Klassisen ja kevyen musiikin yhdistäminen pianonsoitonopetuksessa. Opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Rautiainen, S. 2016. Pääinstrumenttina piano, kaikki tyylit: Kokemuksia klassisen musiikin ja rytmimusiikin yhdistämisestä pianonsoitonopetuksessa. Opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu.

Taiteen perusopetuksen yleisen oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2017. Viitattu 3.4.2018. http://www.oph.fi/download/186919_Taiteen_perusopetuksen_yleisen_oppimaaran_opetussuunnitelman_perusteet_2017.pdf

 

Taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2017. Viitattu

3.4.2018.

http://www.oph.fi/download/186920_Taiteen_perusopetuksen_laajan_oppimaaran_opetussuunnitelman_perusteet_2017.pdf

 

 

 

 

Jätä kommentti