Soolojen säveltäminen osana jazz-improvisaation opetusta

Jazz-improvisoinnin opettamista lähestytään erilaisissa oppaissa usein melko teoreettisesti, esimerkiksi analysoiden erilaisten asteikkojen ja sointuharmonioiden yhteyttä. Toisaalta transkriptioiden tekemisen, eli muiden soittajien tai laulajien esittämän materiaalin nuotintamisen tallenteilta, ja niiden opettelemisen omalla instrumentilla katsotaan yleisesti olevan todella hyvä harjoitusmetodi, jopa avainasemassa improvisoinnin harjoittelussa. Mielestäni säveltämisen yhteys improvisointiin on niin läheinen, että myös sen käyttäminen improvisoinnin opetuksessa on luontevaa.

Improvisointi ja säveltäminen

Sanakirjamääritelmissä musiikillinen improvisointi kuvaillaan usein spontaaniksi säveltämiseksi esityshetkellä (Berliner 1994, 37-38). Lee Konitzin kuvaileman 10 vaiheen metodin mukaan jazz-improvisoinnissa ja sen harjoittelemisessa voidaan lähteä esimerkiksi kappaleen melodiasta ja lisätä siihen erilaisia korukuvioita ja tulkinnallisia elementtejä. Vaihe vaiheelta omia melodioita ja muita musiikillisia elementtejä lisätään ja korvataan niillä alkuperäisen melodian osia. Lopulta improvisoija soittaa vain omia melodioita kappaleen harmoniaan. (Kastin 1985). Tällaisen perinteisen improvisointitavan lisäksi jazzissa voidaan myös hylätä kaikki etukäteen määritellyt kappalerakenteet ja improvisoida täysin vapaasti tai muiden, jopa ulkomusiikillisten, sääntöjen ohjaamana.

Jazz-improvisoinnissa suuri rooli on myös soittajien välisellä kommunikoinnilla. Improvisoijat parhaimmillaan reagoivat toistensa soittamiseen välittömästi, jopa suorastaan ennakoivat toistensa soittamat tai laulamat ideat. Tällaisen kommunikoinnin lisäksi improvisoiva soittaja kuuntelee jatkuvasti omaa soittoaan ja mukautuu samalla soittamaansa saaden näin musiikillista jatkuvuutta ilmaisuunsa – ikään kuin kävisi keskustelua itsensä kanssa (Berliner 1994, 588). Improvisoinnissa ja tarinankerronnassa on paljon samoja piirteitä. Hyvässä tarinassa ja hyvässä soolossa on usein vain rajallinen määrä aiheita tai teemoja, joita kierrätetään. Tuttuus aiheuttaa mielihyvän tunteita vastaanottajassa. Improvisoija ei yleensä tiedä mihin tarina on menossa, mutta tulosuunta, eli menneet tapahtumat ovat tiedossa. Näitä jo esiteltyjä aineksia voidaan sisällyttää nykyhetkeen, jolloin ”tarinasta” tulee yhtenäisempi. (Kide 2014, 26-27.)

Säveltäminen ja etydien kirjoittaminen osana jazz-improvisaation harjoittelua

Improvisoinnin opiskelussa on aluksi tärkeää opetella ulkoa valmiita fraaseja esimerkiksi nuotintamalla tallenteita, eli tekemällä transkriptioita, tai muiden lähteiden kautta. Opetellut fraasit tai niiden variaatiot toimivat materiaalina improvisoidessa niiden tullessa alitajunnasta soittoon mukaan. Lyhyistä fraaseista rakennetaan pidempiä kokonaisuuksia. (Tabell 2008.) Erilaisissa musiikkityyleissä on omat ”sääntönsä” myös improvisointiin liittyen. Jos halutaan, että soitto tai laulu on tyylinmukaista, on hyvä tietää ja osata nämä tietyt esteettiset seikat. Esimerkiksi Bebop-perinteeseen nojaavat jazz-melodiat muodostuvat usein sointuarpeggioista, diatonisista kuluista, joissa sointusävelet ovat tahdin vahvoilla ja sointuun kuulumattomat sävelet tahdin heikoilla osilla ja sointuun kuulumattomista hajasävelistä, jotka kuljettavat melodian sointusävelille (Tabell 2008). Sooloja ja etydejä kirjoittaessa, tällaisten tyylinmukaisten piirteiden olisi hyvä jo olla ainakin jossain määrin hallussa, jotta harjoitusmetodi olisi hyödyllinen. Samalla tavalla kuin vaikkapa uuden kielen opiskelussa, ensin on opittava hieman kielioppia ja saatava malli kielen käyttämisestä, ennen kuin voidaan itse tuottaa järkevää kielellistä sisältöä.

Soolojen säveltäminen ja kirjoittaminen ovat lähes samoja asioita kuin improvisointi. Kirjoittaessa erona on se, että aika on ikään kuin pysähtynyt ja sisältöä voidaan korjailla ja hioa, kun taas improvisoidessa musiikki kulkee koko ajan eteenpäin. Esimerkiksi teoreettisia asioita ei ole aikaa miettiä soittaessa kovin paljoa, niiden on oltava opeteltuna jo aiemmin. Kirjoittaessa näitä teoreettisiakin ilmiöitä voidaan tutkia tarkemmin. Tärkeää on myös sävelletyn etydin soittaminen ja ulkoa opettelu, näin kirjoitetut asiat todennäköisemmin tulevat improvisointiin mukaan. (Lewis 2012.)

Yksi vaihtoehto on kirjoittaa etydi, eli harjoittelua varten laadittu pienimuotoinen sävellys, keskittyen esimerkiksi johonkin tiettyyn ilmiöön, jota halutaan harjoitella. Esimerkiksi sointusävelten lähestymiskuvioiden käyttäminen tai arpeggioiden käyttäminen. Etydin voi tehdä myös komppaamiseen liittyen vaikkapa erilaisten sointukäännösten harjoitteluun. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa ikään kuin valmista soolomateriaalia, jota periaatteessa voisi soittaa esiintymistilanteessakin sellaisenaan. Tarkoitus ei ole siis soittaa koko sävellettyä sooloa improvisoidessa, se ei yleensä toimi kovin hyvin ja soittamisesta jäisi silloin spontaanius ja reagointi muiden soittoon ainakin osin vajavaiseksi.

Teoreettisten ilmiöiden lisäksi etydeihin voidaan säveltää myös muita hyvän soolon elementtejä. Esimerkiksi motiivien, eli lyhyiden musiikillisten ideoiden, käyttämiseen ja niiden muunteluun kirjoittamismetodi toimii hienosti. Jos improvisointia harjoitellaan aina ”reaaliajassa”, kuten tilanne vaikkapa konserttiolosuhteissa on, moni mieleen tullut motiivi saattaa jäädä puolitiehen. Jälleen törmätään siihen, että ei ole aikaa ajatella, mitä oikeastaan olimmekaan soittamassa. Sävellettäessä motiiveihin perustuva kappale tai etydi, voidaan miettiä tarkasti, kuinka motiivia voidaan muunnella sointuvaihdosten mukaan, siirtää sitä rytmisesti tai käyttää mitä tahansa motiivin muuntelun keinoja vieden ideat loppuun asti (Learning to improvise – motifs).

Kun soolo tai etydi on kirjoitettu, on tärkeää opetella myös soittamaan se ulkoa. Sävellystä ei ole tarkoitus soittaa improvisointitilanteessa sellaisenaan, vaan käyttää sieltä ideoita ja pieniä palasia silloin, kun ne luonnollisesti soittoon tai lauluun tulevat mukaan. Kun materiaali on opeteltu ulkoa, se on paremmin sisäistetty kuin silloin, kun se on vain paperilla. Improvisoidessa tällaiset perinpohjaisesti sisäistetyt ideat tulevat todennäköisesti soittoon mukaan. Aluksi soolo tai etydi voi toimia jonkun tietyn kappaleen opettelussa jolloin sävelletyt ideat liittyvät läheisesti kyseisen kappaleen sointukiertoon, tyyliin ja tempoon. Parhaat motiivit ja linjat ovat kuitenkin luonnollisesti hyödynnettävissä usein myös muihin kappaleisiin. Säveltäessä ja kirjoittaessa on myös mahdollista kiinnittää sooloon huomiota kokonaisuutena ja harjoitella suurempien kaarien hahmottamista. Tällaiset soolon rakenteisiin liittyvät ilmiöt voivat näin jäädä mieleen ja ohjata tulevia improvisointitilanteita. Millainen energiataso esimerkiksi halutaan soolon alkuun, keskikohtaan ja loppuun? Kannattaako soolo aloittaa harmonisesti yksinkertaisemmin ja edetä monimutkaisempiin ilmiöihin pikkuhiljaa? Rytmisesti tiheitä vai harvoja aika-arvoja? Entä dynamiikka, soitetaanko tai lauletaanko aluksi hiljaisemmin ja kasvatetaan äänenvoimakkuutta pikkuhiljaa?

Haastattelut

Haastateltaessa korkeakoulutasolla toimivia musiikinopettajia etydien säveltämisestä sekä omassa harjoittelussa, että opetustyössä, esiin nousi tämän aikaa vievän mutta yllättäviä ja inspiroivia tuloksia tuottavan menetelmän hyödyllisyys oman improvisointityylin ja uusien ideoiden löytämisessä. Erityisesti hieman pidempiä sooloja säveltäessä voi löytää hyviä ideoita ja suuntia, joita voidaan jalostaa eteenpäin. Myös tiettyjen kappaleiden hankalien kohtien yli pääsemiseen linjojen kirjoittamisesta on koettu olevan hyötyä. Opetustyössä menetelmällä on saatu myös yksilöllisesti vaihtelevia tuloksia. Joillekin oppilaille metodi on toiminut, mutta joidenkin kohdalla uusia näkökulmia ei ole merkittävästi auennut.

Haastatteluissa nousi esiin myös metodin varjopuolia. Erityisesti opetustyössä kannattaa huomioida, että pelkältä teoriapohjalta sävelletty materiaali voi mennä kauas tyylinmukaisesta ja hyvästä ”kielestä”. Asiaa voidaan siis verrata puhutun kielen opiskeluun pelkän kieliopin perusteella, mikä ei yleensä tuota idiomaattista puhetta. Oppilaat saattavat usein myös kirjoittaa turhan paljon sisältöä ja liian vähän tilaa sisältäviä sooloja tai linjoja, koska kirjoittaessa ajan kulkua voi olla vaikea hahmottaa. Solfaaminen, eli kirjoitettujen ideoiden samanaikainen laulaminen, katsottiin olennaiseksi lisäksi menetelmän käytössä.

Eräässä vastauksessa tehokkaimmaksi jazz-improvisaation oppimismenetelmäksi mainittiin kolmivaiheinen Imitation – Assimilation – Innovation -menetelmä. Ensimmäisellä vaiheella tarkoitetaan levyjen analyyttistä kuuntelua ja niiden mukana soittamista, eli ”imitointia”. Tätä vaihetta pidettiin tärkeimpänä instrumentin hallintaa, korvaa ja estetiikkaa kehittävänä metodina ja opettajan merkitys korostuukin esimerkiksi valittaessa ”imitoitavia” äänityksiä. Seuraavassa assimilation-vaiheessa soolot voidaan notatoida, eli tehdä niistä transkriptiot, ja analysoida niissä esiintyviä ilmiöitä teoreettisesti. Viimeisessä Innovation-vaiheessa itseään miellyttävistä ”sanoista” tai ”lauseista” voi tehdä ”musiikillisia eleitä”, joita tulisi harjoitella kaikissa sävellajeissa ja yhdistellä niin omiin ”lauseisiinsa”. Prosessi muistuttaakin hyvin paljon puhutun kielen opettelemista.

Omasta mielestäni viimeinen Innovation-vaihe onkin hyvin lähellä omien soolojen säveltämisen metodia. Tarkoituksena on siis luoda jonkinlaisia persoonallisia ajatusmalleja tai musiikillisia fraaseja, joita voidaan käyttää improvisointitilanteessa. Kolmen vaiheen metodissa korostuukin mielestäni haastatteluissa ja kirjallisuudessa muutenkin ilmennyt seikka, että ensin on hyvä kuunnella, matkia ja analysoida tyylinmukaisia musiikillisia ilmiöitä ja sen jälkeen kehitellä omia ideoita.

Omat kokemukset

Olen itse käyttänyt soolojen ja etydien kirjoittamista improvisoinnin harjoittelun välineenä jonkin verran ja olen huomannut metodista monia hyviä seikkoja. Olen kirjoittanut tarkemmin rajattuja etydejä ja ns. ”valmiita sooloja”. Pidän kirjoittamisesta harjoitteluvälineenä. Se selkeyttää ajatuksia ja omalla tavallaan pakottaa viemään musiikilliset ideat loppuun asti.

Johonkin tiettyyn ilmiöön rajattuja etydeitä säveltäessä tulee tehneeksi lähes joka kerta jotain uusia oivalluksia, joita ei ehkä muuten olisi tullut ajatelleeksi. Tämä auttaa pääsemään irti jo rutiineiksi muodostuneista tavoista. Säveltäessäni sooloja, käytän apuna omaa instrumenttiani kitaraa ja kirjoitan materiaalia esimerkiksi jonkin jazz-standardin sointukiertoon. Saatan soittaa tietyn kohdan useita kertoja ja haen siihen jonkun omasta mielestäni hyvän fraasin. Kirjoitan välillä sooloa eteenpäin fraasi kerrallaan välillä soittaen jo säveltämiäni osuuksia ja välillä improvisoiden myös koko soolokierron pohjalta haeskellen uusia ideoita. Pidän siitä, että kirjoittaessa mutkikkaatkin melodialinjat voidaan hioa ikään kuin virheettömiksi. Lyhyiden ja toistuvien musiikillisten ideoiden eli motiivien käyttämiseen olen huomannut kirjoittamisen olevan todella hyvä apuväline. Tällaisten toistuvien ja hienoisesti muuttuvien fraasien soittaminen samalla seuraten kappaleen sointuvaihdoksia voi olla joskus melko haastavaakin. Auki kirjoittamalla, voidaan toteuttaa tällaiset vaativatkin ideat. Kirjoittamisen jälkeen tätä sävellettyä linjaa kannattaakin soittaa vielä paljon, jotta se todennäköisemmin jää omaan sanavarastoon. Parhaat ideat kannattaa soveltaa vielä muihin kappaleisiin tai sointukiertoihin. Improvisointitilanteissa niin kutsutuissa jami-illoissa huomasin soittavani joitakin kirjoittamiani ideoita itselleni uusissakin kappaleissa. Mielestäni yksi tämän metodin parhaista puolista on se, että sen avulla omat ideat jalostuvat koko ajan pidemmälle.

Metodi opetustyössä

Jazz-improvisoinnin opettamisessa kannattaa huomioida oppilaan kokemuspohja valittaessa harjoituksia. Itse toki kannustaisin opettamaan improvisointia ihan kaiken tasoisille oppilaille, mutta alkeisoppilaille jazz-tyylisien soolojen säveltäminen ja kirjoittaminen eivät välttämättä sovellu kovin hyvin. Nuottien kirjoittaminen itsessään voi olla harjaantumattomalle oppilaalle kynnyskysymys. Tuotettaessa omaa sisältöä, olisi hyvä, että oppilaalla olisi jo olemassa mielessään tai alitajunnassaan jonkinlaisia tyylinmukaisia ideoita, jotka ovat muodostuneet esimerkiksi kuuntelemalla, soittamalla ja analysoimalla muiden jazz-artistien tuotantoa. Oppilaan olisi myös hyvä tietää jazz-tyylille ominaiset teoreettiset piirteet, joita tarvitaan myös omien linjojen säveltämisessä. Sen jälkeen voidaan näistä aineksista yhdistelemällä muodostaa omia hyväksi havaittuja fraaseja ja linjoja. Kirjoittaminen kirkastaa ja jäsentää lopulta nämä ajatukset oppilaalle itselleen.

Opettaja voi yhdessä oppilaan kanssa analysoida sävellettyä sooloa tai etydiä ja tarttua onnistuneisiin ideoihin ja huomauttaa epäjohdonmukaisuuksista tarvittaessa sekä tuoda esiin parannusehdotuksia. Esimerkiksi kuinka viedä pidemmälle soolossa jo esiintyviä ideoita. Mielestäni opettajan ei kannata kuitenkaan liikaa puuttua soolojen sisältöön. Harjoituksen tarkoituksenahan on kaivaa oppilaasta itsestään juuri hänen persoonalliset ideat esiin. Opettajan rooli on enemmänkin kannustava ja ohjaava.

Kide (2014, 78-79) pohtiikin oppilaan tukemista omakohtaisen improvisaationsa löytämisessä. Syntyvän musiikin kokeminen nimenomaan omaksi tuotokseksi katsotaan olevan avainasemassa siihen, että ihminen palaa musiikkinsa pariin aina uudelleen. Tällaisen oppilaan omasta itsestä kumpuavan asian opettaminen on hieman ongelmallista ja koko opettajan roolin tarpeellisuus tässä prosessissa voidaan jopa kyseenalaistaa. Tässä kohtaa huomio täytyykin kääntää sisäänpäin ja tutkia omaa itseä ja sitä, kuinka oma minuus voi ilmetä improvisoinnissa. Improvisoidessa on tärkeää myös vapauttaa itsensä vastuusta ja kohdata muodostuva musiikki sellaisenaan. Liika kontrollointi ei edesauta mielikuvituksen toimintaa. Mielestäni vastaavat periaatteet pätevät myös soolojen sävellysharjoituksissa silloin, kun tarkoituksena ei ole johonkin tekniseen aihealueeseen keskittyvän etydin laatimisesta, vaan vapaamuotoisen soolon säveltämisestä.

Oppilaalle on myös syytä korostaa soolojen kirjoittamisen työkalunomaista luonnetta. Spontaanius on improvisoinnissa aina hyvin tärkeä elementti, josta voidaan tässä kirjoitustehtävässä ajautua kauaskin. Myös muiden soittajien läsnäolo ja reagointi tehtävästä puuttuu. Kannattaakin rohkaista oppilasta soveltamaan kirjoitettuja ideoita aidommassa improvisointitilanteessa joko muiden soittajien kanssa tai yksin vaikkapa jonkinlaisen taustanauhan kanssa. Spontaaniutta voi pyrkiä säilyttämään kirjoitusharjoituksessa esimerkiksi siten, että improvisoi ensin vapaasti ja hyvien ideoiden tullessa esiin, tartutaan niihin ja kirjoitetaan ne ylös loppuun asti hiottuina versioina.

Kirjoittaminen voi olla työlästä. Kuitenkaan kenenkään huippujazzimprovisoijan hienostunut ja persoonallinen tyyli tuskin on tullut itsestään. Mitä enemmän ajatusta ja harjoittelua asialle uhraa, sitä hiotummaksi oma improvisointi muuttuu ja sitä enemmän soittajalla on työkaluja erilaisiin improvisointitilanteisiin. Mielestäni soolojen ja etydien säveltäminen toimii hyvänä harjoittelumetodina omien improvisointitaitojen kehittämisessä.

Kirjoittaja: Jarno Hopponen 2017, Karelia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Berliner, P. Thinking in Jazz, The Infinite Art of Improvisation. 1994. The University of Chicago Press Chicago and London. iBook-versio.

Kastin, D. 1985. Lee Konitz: Back to Basics. Lee Konitzin haastattelu Downbeat -lehdessä. Viitattu 8.3.2017. http://www.melmartin.com/html_pages/Interviews/konitz.html.

Kide, T. 2014. Kelluntamusiikki. Improvisoinnin opetusmenetelmä. Helsinki: Sibelius-akatemia, Studia musica 55.

Lewis, E. 2012. Why Write Jazz Etudes? Viitattu 8.3.2017. http://eltigredo.com/blog/2012/03/22/why-write-jazz-etudes/.

Learning to improvise – motifs. 2012. Artikkeli I was doing all right -sivustolla. Viitattu 8.3.2017. http://www.iwasdoingallright.com/jazz-improvisation/learn-jazz-motifs.

Tabell, M. 2008. Afroimpro. Viitattu 8.3.2017. http://www3.siba.fi/afroimpro/etusivu.