Puhetekniikasta työkaluja laulunopetukseen

Laulutunneilla olen usein kuullut neuvon: “Laula tekstiä samalla tavalla kuin puhuisit.” Samaa hyväksi havaittua neuvoa olen myös itse jakanut eteenpäin omille oppilailleni. Mutta mitä kaikkea tuohon ohjeeseen oikeastaan sisältyy? Mitä tekemistä puhumisella on laulamisen kanssa?

Artikkelissani vertailen näitä kahta äänenkäytön tekniikkaa. Käytän lähteinäni puhetekniikkaan ja äänenkäyttöön liittyvää kirjallisuutta sekä lauluoppaita. Aihetta tutkiessani havainnoin myös omaa laulamistani ja laulunopetustani samalla pohtien, hyödyttääkö monipuolisempi näkemys äänenkäytöstä minua pedagogina. Lähestyn aihetta pop/jazz –laulun näkökulmasta.

Puhetekniikalla ja laulupedagogiikalla on useita yhtymäkohtia, koska samaa äänentuottoelimistöä käytetään niin puheen kuin lauluäänenkin tuotossa. Molemmissa äänenkäyttötavoissa pyritään mahdollisimman taloudelliseen ja hygieeniseen äänentuottoon. Laulussa ääneen kohdistuu kuitenkin erilaisia laadullisia vaatimuksia, minkä vuoksi puhe- ja lauluäänen harjoituttamiseen tarvitaan erilaisia harjoituksia. Laulun harjoittaminen vaatii yleensä myös enemmän aikaa. (Laukkanen & Leino 1999, 12.)

Äänentuoton peruspilarit: hengityskontrolli ja ääntöbalanssi

Vaikka äänentuoton perusta on hengitys, eivät pelkät hengitysharjoitukset riitä muuttamaan äänentuottoa. Se on kurkunpään ja hengityslihaksiston välistä yhteistoimintaa. (Laukkanen & Leino 1999, 18-19.) Äänihuulissa syntynyt ääni joutuu kulkemaan ääniväylän läpi, mikä osaltaan muokkaa ääntä. Ääniväyläksi kutsutaan ontelostoa äänihuulista suuaukolle ja sieraimiin. Siihen kuuluvat suu- ja nenäontelo, nielu ja kurkunpään eteisontelo. (mts. 61.)

Hengityksen lisäksi rentous ja ryhti ovat äänentuoton perusedellytyksiä. Oli sitten kyseessä laulaminen tai puhuminen, hengityskontrollin kehittäminen ja ääntöbalanssin etsiminen ovat keskeisiä asioita. Molemmissa äänentuottotavoissa ns. syvähengitys on tavoiteltua, vaikka laulettaessa hengityskontrolli on pidemmälle vietyä. Puhujan näkökulmasta laulaessa tehdään hengitysharjoituksia yli puheen tarpeiden, mutta samat harjoitukset kehittävät myös puheessa tavoiteltua hengitystapaa. Myös asennon merkitys on molemmissa suuri, ja sitä muokataan äänenkäytön kannalta edullisemmaksi. (Lehtonen & Pihakivi 2012, 17-18.)

Erilaiset hengitys- ja tukiharjoitukset ovat aina kuuluneet olennaisesti omaan laulunopiskeluuni, joten luonnollisesti olen siirtänyt niitä omaan opetukseenikin. Tutustuessani lähdeaineistoon ryhdyin pohtimaan tarkemmin sitä, kuinka näitä asioita opetan. Nyt olen tietoisesti pyrkinyt tarkkailemaan oppilaita uudella tavalla, jotta hahmottaisin paremmin missä asiassa minun tulisi heitä opastaa. Aiemmin keskityin tarkkailemaan pääasiassa laulamista, mutta nyt kiinnitän huomiota enemmän myös oppilaan puhetapaan ja yleiseen olemukseen.

Sihvon mukaan (2007, 63) laulaminen on hauska ja sopiva tapa äänen tuoton harjoitteluun. Hänen mukaansa laulaminen on venytettyä puhetta. Ääntä pidetään yllä pitkään, mikä vaatii hyvää ilmanvirransäätelytaitoa. (mts. 63.) Laulunopetuksessa tästä käytetään usein termiä tuki, jolla tarkoitetaan hengityksen säätelyä. Tukilihaksista puhuttaessa tarkoitetaan hengityslihaksia. Tuki on luonnollista toimintaa, jota käytämme apuna mm. yskiessämme, itkiessämme ja huutaessamme. Se antaa äänelle voimaa ja kannattelee sitä pitkissäkin fraaseissa, sekä mahdollistaa kurkun rentouden. (Hautamäki 1997, 43.)

Jos laulaminen on venytettyä puhetta, sekä hyvä tapa harjoittaa ääntä, miksei myös puhe olisi oiva keino laulutekniikan harjoittamiseen? Lauluopinnoissani olen pyrkinyt yhdistämään teknisiä harjoituksia arkielämääni. Olen esimerkiksi harjoitellut monia lauluteknisiä asioita, kuten artikulaatiota ja nenäportin sulkemista samalla kun luen lapsilleni iltasatuja. Ajattelen, että jos opin tekemään jotain puhuessani, se on helpompi siirtää myös laulamiseen.

 Artikuloi, mutta älä jännitä!

 Äänteet tuotetaan eli artikuloidaan artikulaatioelimien avulla. Niitä ovat kieli, huulet, kitapurje ja osin myös glottis, ja ne sijaitsevat ääniväylässä. Äänteet voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: vokaalit ja konsonantit. (Laukkanen & Leino 1999, 62.) Äänteiden tuottamisessa tarvitaan huulten ja kielen yhteistyötä, mutta usein leuka saattaa turhaan osallistua äänteiden tuottamiseen varsinkin tarmokkaammin puhuttaessa. Leuan tulisi liikkua rentona myötäillen kielen ja huulten liikkeitä. (Sihvo 2007, 19.)

Olen huomannut, että puhumisen lisäksi leuka lähtee helposti mukaan myös tarmokkaammin laulettaessa. Eräs oppilaani piti hyvin tärkeänä oikeaa tunnetilaa ja ”asennetta” harjoittelemassaan kappaleessa. Kyseisessä laulussa on yksinkertainen melodia, mutta paljon tekstiä nopeassa tempossa. Mitä enemmän oppilaalla oli ”asennetta” sitä jännittyneempää laulaminen oli. Tässä tilanteessa ohjasin oppilasta harjoittelemaan rennompaa artikulaatiota puheen kautta, koska normaalisti puhuessaan hänen leukansa oli rennompi. Pyysin häntä myös etsimään harjoiteltavaksi toisen kappaleen, jonka melodiassa olisi pidempiä ääniä ja hän voisi laulaa legatossa. Tällöin hän voisi keskittyä enemmän siihen, kuinka äänteet muodostuvat ja soivat.

Sadolinin (2009, 53) mukaan laulajien yksilöllisten jännitysten lisäksi on puhutun kielen aiheuttamia jännityksiä. Laulajan äidinkieli voi siis aiheuttaa hänelle teknisiä ongelmia. Ongelmia voi purkaa harjoittelemalla huolellisesti kielen asentoa jokaisella vokaalilla erikseen. (mts. 2009, 53.)

Vokaaleiden sointipaikat

Laulutunnilla kuulee usein puhuttavan vokaaleiden sointipaikoista. Vaikka oppilas artikuloisi puhetta riittävän selkeästi, ei se välttämättä ole riittävää laulamisen kannalta. Toiset äänteet tai laulutekstit voivat soida paremmin kuin toiset. Pelkkä sanojen ulkoa osaaminen ei takaa sitä, että kappaleen osaisi laulaa. Tekstin jokainen äänne ja sana on saatava soimaan. (Kotila 2008, 46, 87.)

Voi olla, että joskus oppilasta täytyy rohkaista hieman ”löysempään” artikulaatioon. Tekstin tekemisen tulisi silti olla aktiivista, eikä löysentäminen saisi tarkoittaa laiskaa artikulointia. Eräs oppilaani puhui hyvin selkeästi ja hänen englanninkielen lausumisensa oli moitteetonta. Kuitenkin hänen laulaessaan englanninkielistä kappaletta, tarkka artikulaatio tuntui haittaavan häntä. Kappaleen rytmiikka kärsi, koska hän ei ehtinyt sanoa kaikkia laulutekstin sanoja. Ohjeistin häntä keskittymään vokaaleihin ja ajattelemaan pidempiä kokonaisuuksia yksittäisten sanojen tai tavujen sijaan, jolloin hän pysyi tempossa paljon paremmin.

Puhuttu ja laulettu kieli siis poikkeavat toisistaan. Sadolin (2009, 53) toteaa, että vokaaleja käytetään laulaessa hyvin eri tavalla verrattuna puheeseen. Laulaessa ei voi erotella pitkiä, lyhyitä tai painollisia vokaaleja toisistaan. Laulamisen kannalta kaikkia vokaaleja pidetään pitkinä vokaaleina, joiden pituuden määrittää musiikin rytmi. (mts. 2009, 53.) Yhteistä puhutulle ja lauletulle äänelle on, että ne molemmat ovat vokaalien virtaa, jota konsonantit katkovat ja jaksottavat. Kullakin vokaalilla on sille ominainen värähtelytaajuus eli ominaisväri, jonka perusteella korva erottelee ne toisistaan. Kunkin vokaalin muodostaminen vaatii sille ominaista ääniväylän muotoa. (Kotila 2008, 46.) Vokaalit jaetaan etu- ja takavokaaleihin sen mukaan, missä kohtaa suuonteloa kieli on niitä tuotettaessa. Etuvokaaleja ovat i, y, e, ä ja ö, takavokaaleja a, o ja u. (Laukkanen & Leino 1999, 65.)

Kirjassaan Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka Sadolin (2009, 53) jakaa vokaalit ensisijaisiin ja toissijaisiin vokaaleihin. Laulutekniikassa keskitytään pääosin ensisijaisiin vokaaleihin, koska samat säännöt pätevät myös toissijaisiin vokaaleihin. Toissijaisen vokaalin poiketessa ensisijaisista vokaaleista niihin toki puututaan. Esim. A-vokaali on Ä-vokaalin toissijainen vokaali, mutta silti A-vokaalia on käsiteltävä erikseen. Nämä vokaalit toimivat teknisesti eri tavalla ja aiheuttavat erilaisia ongelmia. (mts. 2009, 53.)

Leuan jännittämisen lisäksi olen huomannut oppilaillani ongelmia nimenomaan kielen toiminnan kanssa. Tämän huomaa varsinkin korkeampia säveliä laulettaessa. Osaksi tämä voisi selittyä vokaalien yhdenmukaistumisella: säveltason noustessa vokaalien sävyt muuttuvat. Lauluäänen ala-alueella lauletut vokaalit kuulostavat suunnilleen samanlaisilta kuin puhutut, mutta korkeammalle mentäessä ne lähestyvät sävyltään toisiaan. Jos laulaja pyrkii pitämään vokaalit saman sävyisinä korkeissakin äänissä, se voi aiheuttaa kurkun kuromista, jolloin laulaminen on vaikeaa. Vokaalien yhdenmukaistuminen on voimakkaampaa klassisessa laulussa ja voi joskus tehdä tekstin epäselväksi. (mts. 56.)

Kurkunpää ja rekisterialueet

Kurkunpää on elastinen ja liikkuva rakennelma, joka muodostuu kieliluusta, nivelsiteistä, sidekalvoista, lihaksistosta ja rustorakenteista. Helpoimmin tunnistettava kurkunpään osa on ns. aataminomena eli kilpirusto. (Hautamäki 1997, 12.) Kurkunpään sisäpuolella olevaa lihasparia kutsutaan äänihuuliksi. Naisella ne ovat n. 16mm pitkät ja miehellä yli 20mm. (Sihvo 2007, 15.)

Laulutunneilla törmää todennäköisesti termeihin rekisterialue tai ns. breikki. Rekisterialueiden määrä ja niiden nimitykset vaihtelevat eri teorioiden mukaan. Melko usein puhutaan käytännössä kolmesta rekisteristä: rinta-, pää- ja sekarekisteristä. Näillä termeillä viitataan äänenkorkeuteen sekä äänihuulitoimintaan. (Kotila 2008, 27.) Rintarekisterillä, eli matalia ääniä laulettaessa, sekä äänihuulten lihaskudos että limakalvo värähtelevät tuottaen tumman ja täyteläisen äänenvärin. Korkeammissa äänissä, eli päärekisterialueella, vain äänihuulten uloin kerros värähtelee, jolloin äänen sointiväri on ohuempi. (Pinksterboer 2002, 15-16.)

Breikillä tarkoitetaan sävelkorkeutta, jossa äänihuulet vaihtavat mekanismista toiseen. Se millä sävelellä tämä vaihto tapahtuu, riippuu mm. äänenvoimakkuudesta ja laulettavasta äänteestä. Sekarekisterillä tarkoitetaan aluetta, jossa voi käyttää sekä pää- että rintarekisteriä. Äänenväri on tällöin ohuempi kuin selkeästi rintarekisterillä laulettaessa, mutta ei niin ohut kuin päärekisterissä. (mts. 84-85.) Laulaessa äänenmuodostuksen yksi tärkeimpiä tavoitteita on saada rekisterinvaihdos mahdollisimman huomaamattomaksi (Hautamäki, 25). Normaali puhe tuotetaan rintarekisterissä, joskin tässä on kulttuurisia eroja. Päärekisteriä käytetään kuitenkin intonaation korkeimmissa kohdissa ja puheen elävöittämiseen. Hyvä esimerkki päärekisterillä puhumisesta on se, kun mies matkii naisen puhetta tai laulua. (Laukkanen & Leino 1999, 46.)

Olen huomannut, että joillekin oppilaille ohuemmalta kuulostava päärekisteri voi tuntua todella vieraalta. Yksi oppilaani kuvaili ensimmäisellä tunnilla ääntänsä kuuluvaksi ja vahvaksi. Hänen laulaessaan ääni ei minun mielestäni vaikuttanut mitenkään erityisen vahvalta, mutta huomasin hänen laulavan pelkällä rintarekisterialueella. Tästä johtuen hänen äänialansa vaikutti ensin todella kapealta ja vireessä oli suuria ongelmia. Ääniharjoituksia tehdessään hänelle tuli kirjaimellisesti raja vastaan, eikä hän enää yksinkertaisesti nostanut laulamansa äänen sävelkorkeutta tietyn säveltason jälkeen. Pohdin, että ehkä hänen kokemuksensa vahvasta äänestä johtui juuri rintaresonanssista. Kerroin hänelle eri rekisterialueista ja harjoittelimme päärekisterin ja rintarekisterin eroja ensin puhuen ja matkimalla mm. koiran vikinää. Sen jälkeen siirsimme saman tuntemuksen laulamiseen. Kun oppilas löysi äänelleen uuden kevyemmän mekanismin, hänen äänialansa laajeni ja vire parani.

Hienosäätöä

Laukkasen ja Leinon (1999, 188) mukaan optimaaliseen äänentuottoon kuuluu se, ettei ääni käheydy normaaleissa äänenkäyttötehtävissä, eikä äänenkäyttöön liity epämiellyttäviä tuntemuksia kurkunpään alueella. Sen tulisi pysyä lepotasossaan eli suunnilleen siinä, missä se on lepohengityksen aikana. Tarkasti ottaen kurkunpään sijainti kuitenkin vaihtelee puheen ja laulun aikana. Jos kurkunpää nousee liikaa, vapaa äänihuulivärähtely estyy. Laskettu kurkunpää taas saa äänen hiljaiseksi ja vuotoisen kuuloiseksi. Oikea hengitystapa laskee kurkunpään äänenkäytön kannalta edulliseen asentoon. (mts. 188-189.)

Sadolinin (2009, 162) mukaan kurkunpään sijoitus riippuu sävelkorkeudesta. Korkeammilla äänillä kurkunpää on ylempänä ja matalilla alempana. Jos kurkunpäätä nostaa tai laskee liikaa, haluttua äänenkorkeutta ei pystytä tuottamaan. Äänenväriä voi muuttaa hienosäätämällä kurkunpäätä hieman ylemmäs tai alemmas: sen nostaminen saa aikaan vaaleamman äänen ja laskeminen tummemman. Pääsääntöisesti kurkunpään tulisi kuitenkin aina nousta sitä korkeammalle mitä korkeammalta lauletaan. Usein ongelmat korkeiden äänten laulamisessa johtuvatkin siitä, ettei kurkunpää ole tarpeeksi ylhäällä. (mts. 2009, 162.)

Loppuhuomioita ja vinkkejä

Vaikka molemmissa äänentuottotavoissa on paljon yhteistä, laulunopettajan tulee olla tietoinen siitä, ettei lauluopinnoissa opiskella puhehengitystä, puheintonaatiota, puheäänen rekistereitä tai puhekorkeutta koskevia asioita. Lauluopettaja voi puuttua vain lauluääneen, eikä laulupedagogi voi ohjata häiriöitynyttä ääntä. Sen hoitaminen ja puheterapian antaminen kuuluvat aina laillistetuille puheterapeuteille. (Lehtonen & Pihakivi 2012, 18.)

Koen, että puhetekniikkaan tutustuminen on syventänyt ymmärrystäni äänenkäytöstä ja laulamisesta. Varsinkin aloitteleville laulajille puhuminen voi olla tutumpi äänenkäytön tapa, eivätkä kaikki laulutunneilla käytetyt termit välttämättä avaudu. Uskon, että lukemani kirjallisuus on kartuttanut sanavarastoani ja antanut minulle keinoja avata lauluteknisiä asioita oppilailleni uudesta näkökulmasta. Kertomissani esimerkkitilanteissa olisin todennäköisesti toiminut lähes samoin ilman puhetekniikkaan tutustumistakin, mutta nyt toimintani on mielestäni tietoisempaa ja ohjeeni täsmällisempiä. Ymmärrän myös paremmin, ettei laulaminen ole muusta äänenkäytöstä irrallinen osa, vaan siihen liittyvät tekniset ongelmat voivat olla kytköksissä henkilön puhetapaan.

Jim Emerynin (2012) mukaan päivittäinen puhetapamme vaikuttaa laulamiseemme, ja päinvastoin. Hän on listannut muutamia vinkkejä, joilla äänenkäyttöään voi parantaa:

• Äänitä puhettasi. Jotta kuulisit, kuinka oikeasti puhut, äänitä ihan tavallisia keskusteluja.
• Hengitä puhuessasi fraasien välissä, älä kappaleiden tai lauseiden välissä. Usein puhumme liian pitkiä pätkiä kerrallaan.
• Puhekorkeus tulisi olla luonteva. Vältä monotonista puhetapaa.
• Puheen artikulaatio heijastuu laulamiseen. Harjoittele selkeää ääntämistä.
• Usein puhutaan ns. rintaäänellä, mutta laulaessa käytetään myös päärekisteriä. Käytä päärekisteriä myös puhuessasi, jolloin se vahvistuu.
• Ole tietoinen siitä, kuinka puhetapasi vaikuttaa laulamiseesi! (mts. 2012.)

Kirjoittaja: Tuuli Alahuhtala, Savonia-ammattikorkeakoulu 2017

Lähteet:

Emeryn, J. 2012: Speak better to sing better. Viitattu 10.11.2016. http://docs.google.com/viewer?a=v&pid=sites&srcid=ZGVmYXVsdGRvbWFpbnxiYXJiZXJzaG9wY29hY2h8Z3g6NTU5ZWY1Y2YwN2M0ZWI2Mg

Hautamäki, T. 1997: Laulajan opas. 5. painos. Tampereen Yliopistopano Oy – Juvenes Print, Tampere.

Kotila, L. 2008: Sydämen puhetta sydämelle: Kirja laulamisesta. 2. korjattu painos. Juvenes Print, Tampere.

Laukkanen, A-M., Leino, T. 1999: Ihmeellinen ihmisääni. Tammer-Paino Oy, Tampere.

Lehtonen, R., Pihakivi, H. 2012: Laulunopettaja äänikouluttajana – kompetenssi ja kokemuksia. Opinnäytetyö. Turun ammattikorkeakoulu.

Pinksterboer, H. 2002: Tipbook Vocals: The Singing Voice. Hal Leonard Corporation, Milwaukee.

Sadolin, C. 2009: Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka. Shout Publishing, Kööpenhamina.

Sihvo, M. 2007: Terve ääni: Äänenhoidon ABC. Gummerus Kirjapaino Oy, Vaajakoski.