Pianokilpailut perustason musiikkiopinnoissa – haittaa vai hyötyä?
Pianonsoiton ammattiopintojeni aikana olen osallistunut säännöllisin väliajoin pianokilpailuihin, ja olen kokenut kilpailuihin valmistautumisen edistäneen oppimistani huomattavasti. Lapsena ja nuorena soittoharrastukseni eteni kuitenkin ilman ajatustakaan kilpailemisesta, ja törmäsin ilmiöön lasten pianokilpailuista oikeastaan vasta ammattiopiskelijana kilpailuja seuratessani.
Ilmiö herättää monenlaisia tunteita: toisaalta taitavien lasten kilpailusuorituksia ihaillaan ja seurataan innostuksella, toisaalta musiikkiharrastuksen muuttumista kilpailuhenkisempään suuntaan vieroksutaan. Joillekin lapsille kilpailuihin osallistuminen voi kuulua tiiviisti musiikkiharrastukseen jo varhaisesta vaiheesta lähtien (esim. Nurmiainen 2010, 5-6), kun taas todennäköisesti valtaosa lapsista etenee soitto-opinnoissaan ilman kilpailuihin osallistumista. Monille kilpailuihin osallistuminen voi olla kannustava ja innostava tavoite, mutta joillekin se voi muodostua rasitteeksi. Kenelle kilpailuista on hyötyä ja kenelle haittaa?
Tätä artikkelia varten haastattelin kokenutta pianonsoitonopettajaa, joka on uransa aikana valmentanut eri-ikäisiä oppilaitaan sekä alueellisiin että valtakunnallisiin kilpailuihin. Jatkossa esitettävät mielipiteet, joiden esittäjään viittaan sanalla ”haastateltava”, ovat siis hänen. Muina keskeisinä lähteinä olen käyttänyt Hyvärisen (2008) ja Nurmiaisen (2010) opinnäyte- ja seminaaritöitä, joiden tekijät ovat keränneet pianokilpailuihin osallistuneiden lasten kokemuksia haastattelujen kautta.
Osallistumispäätöksen harkintaa
Aloite pianokilpailuun osallistumisesta tulee sekä Hyvärisen (2008, 12), Nurmiaisen (2010, 22) että haastateltavani mukaan useimmiten opettajalta. Haastateltavani kertoo nuorimpien kilpailuihin valmentamiensa oppilaiden olleen 11–12-vuotiaita, mutta kilpailuissa voidaan nähdä myös nuorempia osallistujia. Esimerkiksi valtakunnallisen Leevi Madetoja -pianokilpailun vuosien 2012 ja 2015 käsiohjelmien mukaan kilpailuissa on ollut mukana useita 8-10-vuotiaita soittajia.
Kilpailuun osallistuvien oppilaiden valinta edellyttää opettajalta ammattitaitoa ja oppilaiden tuntemista. Haastateltavani mukaan opettajan on pyrittävä arvioimaan, onko kilpailuun osallistumisesta oppilaan edistymiselle enemmän haittaa vai hyötyä. Toisaalta kilpailu antaa konkreettisen tavoitteen, joka innostaa usein lisäämään harjoittelua ja tuo esiintymisvarmuutta. Haastateltavani kuitenkin kuvaa, kuinka kilpailuun valmistautuminen vaatii muutaman kilpailukappaleen valmistamista ja ”jauhamista” huippukuntoon, kun hänen mukaansa voitaisiin samassa ajassa valmistaa ”kymmenen kappaletta suurin piirtein”. Tästä useimmat oppilaat hyötyvät haastateltavani kokemuksen mukaan enemmän jatkoa ajatellen.
Kilpailuissa osallistujat jaetaan ikäsarjoittain kolmeen ryhmään, jotka ovat esimerkiksi Leevi Madetoja -pianokilpailussa alle 13-vuotiaat, 13–16-vuotiaat ja yli 17-vuotiaat. Kahdessa nuorimpien sarjassa ja omien kuuntelukokemuksieni mukaan varsinkin keskisarjassa osallistujien ikähaarukka on niin suuri, että taitotasojen ero sarjan nuorimpien ja vanhimpien välillä voi olla valtava. Sarjajaon epäreiluuden nuorimpia kohtaan toteaa myös Hyvärinen (2008, 12). Haastateltavani kertoo puolestaan keskisarjaan siirtymisen olevan joskus hankalaa suurella harppauksella kasvavien vaatimusten vuoksi. Hän toteaa keskisarjan osallistujien olevan usein niitä, jotka myöhemmin mahdollisesti suuntaavat ammattiuralle pianonsoitossa.
Opettaja monipuolisessa roolissa
Kilpailuun valmistautuminen alkaa haastateltavani mukaan nuorimpien sarjoihin osallistuneiden oppilaiden kohdalla noin kolme kuukautta ennen kilpailua, mikä on ollut hänen mukaansa riittävä aika. Keskisarjan osallistujien kohdalla keväällä järjestettäviin kilpailuihin valmistautuminen on aloitettu heti syksyllä lukuvuoden alussa. Nurmiaisen (2010, 22) haastattelemien 11–12 -vuotiaiden lasten kohdalla kilpailuohjelman kokoaminen oli aloitettu noin puoli vuotta ennen kilpailua, ja lopullisen muotonsa ohjelma oli saanut pari kuukautta ennen kilpailua. Kilpailuohjelmiston hiominen on siis pitkä ja aikaa vievä prosessi myös lasten kohdalla, ja haastateltavani toteaa vielä, että kilpailuissa menestyvät oppilaat esittävät ohjelmassaan usein jo aiemmin harjoiteltuja ja uudelleen lämmiteltyjä kappaleita.
Oppilaan valmentaminen pianokilpailuun vaikuttaa olevan opettajalle venymistä ja lisätyötä vaativa prosessi. Hyvärinen (2008, 12) toteaa aiheesta seuraavasti: ”Oppituntien rajallisuus tulee selväksi jo alkumetreillä ja on pakko pitää ylimääräisiä harjoituksia, jos haluaa vähänkin tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa työtä tehdä. Ohjelman läpisoittaminen voi viedä lähes koko oppitunnille määrätyn ajan ja ohjeillekin pitäisi löytää aikaa.” Samanlaisia kokemuksia on myös haastateltavallani, joka viittaa valmentamiseen liittyvään työmäärään sanoilla ”yhtä rääkkiä”. Hän kertoo valmentamisen vaativan opetuskertojen lisäämistä tavallisesta määrästä useampaan kertaan viikossa ja painottaa myös esiintymisten järjestämisen tärkeyttä kilpailuun valmistautumisen aikana.
Kilpailutilanne voi johtaa tarpeettomaan itsensä vertaamiseen muihin ja tätä kautta negatiivisiin tunteisiin. Opettajalla on mielestäni merkittävä rooli tämän välttämisessä: oman kokemukseni mukaan opettajan oikeanlainen pohjustus kilpailutilannetta varten auttaa näkemään kilpailut mahdollisuutena haastaa itseään ja kehittää omaa osaamistaan, eikä niinkään tavoitella tunnustusta ja menestystä. Nurmiaisen (2010, 26) haastateltavista kaksi kolmesta oli keskustellut kilpailutilanteeseen suhtautumisesta opettajansa kanssa. Hyvärinen (2008, 14) puolestaan toteaa tästä pohjustustyöstä seuraavasti: ”Kannustan, rohkaisen ja motivoin oppilaitani samoin kuin normaaleilla oppitunneillakin. Opettajan ”myötäkulkijan rooli” avoimessa oppimisilmapiirissä takaa mielestäni myönteisen kilpailukokemuksen syntymisen.” Haastateltavani puolestaan ei koe erityisesti pohjustavansa kilpailuasetelmaan suhtautumista – ehkä se toteutuu, kuten Hyvärinenkin toteaa, saman kannustavan asenteen myötä kuin normaaleilla soittotunneillakin.
Tulosten äärellä
Musiikissa kilpailemista kyseenalaistetaan usein, sillä siinä kilpailijoiden asettaminen objektiiviseen paremmuusjärjestykseen on mahdotonta. Kilpailujen tuloksissa onkin kysymys vain tuomaristossa toimivien henkilöiden mielipiteestä, minkä Erik T. Tawastjerna toteaa mielestäni osuvasti: ”Sanon usein oppilailleni, että kilpailuissa kyse on arpajaisista: jos soitat hyvin, saat enemmän arpalippuja käteesi, mutta lopputulos on kuitenkin arvontaa” (Pokki 2014). Kilpailuissa menestyminen tuo varmasti nuorelle soittajalle hienon kokemuksen ja lisää itseluottamusta, mutta vastaavasti menestymättä jääminen voi johtaa pettymyksiin, kriisiin harrastuksen jatkon suhteen ja jopa itsetunnon ongelmiin (Nurmiainen 2010, 6).
Opettajalla on mielestäni merkittävä rooli positiivisen kilpailukokemuksen luomisessa myös kilpailusuorituksen jälkeen. Haastateltavani toteaa, että pääsääntöisesti kaikki hänen kilpailuihin valmentamansa oppilaat olivat kokeneet kilpailukokemuksen myönteisenä menestyksestä riippumatta. Hän huomauttaa oppilaan saavan kilpailun jälkeen joka tapauksessa tunnustusta opettajalta ja esimerkiksi vanhemmilta. Opettajan antaman kannustavan palautteen merkitystä tuo esille myös Hyvärinen (2008, 13). Haastateltavani mukaan oppilaat suhtautuvat onnistuneeseen kilpailuprosessiin ylpeydellä, ja esimerkiksi seuraavassa oppilaskonsertissa esiintyminen on kilpailun jälkeen ”helppo nakki”. Hyvärinen (2008, 13) kertoo käyvänsä vielä myöhemmin kilpailusuorituksen läpi oppilaan kanssa yksityiskohtaisemmin äänitteen tai videon avustuksella, jolloin soiton tarkempi analyysi on mahdollista kilpailutilanteeseen liittyvien tunnekuohujen laannuttua.
Hyötyä vai haittaa?
Ammattiopintojeni aikana olen kokenut kilpailuihin osallistumisen nopeuttavan omaa oppimistani huomattavasti, ja näin näyttää olevan myös lasten kohdalla (Hyvärinen 2008, 14). Kilpailun vaatimukset nostavat paitsi harjoittelun määrää, myös sen laatua (Nurmiainen 2010, 25). Tärkein kilpailuun valmistautumisesta saatava hyöty onkin mielestäni tehokkaamman harjoittelutavan oppiminen. Toisaalta myös esiintymiskokemusta ja -varmuutta kertyy sekä kilpailuun valmistautumisen aikana että uudella tavalla jännittävässä kilpailutilanteessa luultavasti paljon normaaleja soitto-opintoja enemmän.
Onnistuneen kilpailukokemuksen myötä syntynyt innostus voi kantaa soittoharrastuksessa eteenpäin kilpailun jälkeenkin. Esimerkiksi haastateltavani toteaa joidenkin oppilaiden toivovan kilpailun jälkeen tavallista tiiviimmän opetustahdin jatkumista. Haastateltavani kertoo, etteivät kilpailuihin osallistuneet oppilaat ole ainakaan lopettaneet soittoharrastustaan muita helpommin, vaan jatkaneet sen parissa usein vähintään musiikkiopisto-opintojen loppuun.
Kilpailuun osallistuminen aiheuttaa uskoakseni useimmille soittajille jossain vaiheessa painetta ja stressiä, ja osa lapsista voi kokea kilpailuun valmistautumisen raskaana (esim. Nurmiainen 2010, 36). Opettajan tekemä henkinen pohjustustyö ja kannustus ovat näiden tunteiden selättämisessä mielestäni oleellisia, mutta osansa kilpailukokemuksessa on tietenkin myös lapsen persoonalla. Hyvärinen (2008, 12) toteaakin, ettei kilpaileminen sovi kaikille riittävästä soittotaidosta huolimatta.
Kenelle kilpailuihin osallistuminen sitten sopii? Haastateltavani kokee kilpailuun valmistautumisen keskeiseksi ongelmaksi muutaman kilpailukappaleen yksityiskohtaiseen hiomiseen kuluvan ajan, joka on poissa laajemman ohjelmiston rakentamiselta ja vahvemman taitopohjan kasvattamiselta. Opettajan haasteena onkin arvioida, kenelle kilpailun tuoma mahdollinen innostus ja kokemus ovat tämän pohjan rakentamista arvokkaampia. Erityislahjakkaiden lasten kohdalla, joiden taitojen kehitys on keskivertosoittajaa nopeampaa, hyöty on varmasti haittaa suurempi. Hyödyn ja haitan puntarointi on kuitenkin hankalampaa keskiverto-oppilaiden kohdalla, joista osa saattaa saada kilpailun myötä innostusta kehittää kenties vielä piilevää lahjakkuuttaan, osa puolestaan tuskastua yksityiskohtien hiomiseen ja pahimmillaan pettyä odotuksia vastaamattomiin kilpailutuloksiin.
Lapsen ehdoilla
Kilpailuihin suhtautuminen vaihtelee paitsi oppilaiden, myös opettajien ja oppilaitosten välillä: osa kannustaa oppilaitaan kilpailemaan aina tilaisuuden tullen, toisilta taas tapa kilpailuihin osallistumisesta puuttuu. Liiallinen kilpailuinnostus saattaa syöstä oppilaan uuvuttavaan kilpailuputkeen (esim. Nurmiainen 2010, 6), mutta toisaalta liian kielteinen suhtautuminen kilpailemiseen saattaa evätä joiltakin oppilailta mahdollisuuden oppimisen nopeutumiseen ja innostuksen kasvamiseen. Kilpailuihin osallistuvien lasten kohdalla opettajan onkin mielestäni huolehdittava kohtuudesta kilpailujen määrässä. Tärkeää on myös oppilaan henkinen tukeminen ja ennen kaikkea kuunteleminen: osallistumisen tai osallistumatta jättämisen on tapahduttava lapsen ehdoilla.
Kirjoittaja: Laura Pulkka 2016, Savonia-ammattikorkeakoulu
Lähteet:
Hyvärinen, M. 2008. Pianokilpailu soitonopetuksen edistäjänä. Pedagoginen opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu, ammatillinen opettajakorkeakoulu.
Nurmiainen, E. 2010. Pianokilpailu lapsen näkökulmasta. Kokemuksia osallistumisesta ja valmentautumisesta 11–12-vuotiaiden kertomana. Seminaarityö, instrumenttiopettajan pedagogiset opinnot. Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos.
Pokki, Niklas. 2014. Pienen maan kannattaa vaalia lahjakkuuksiaan. Pianisti-lehti, Pianopedagogit ry.