Tuella lisää sointia ja kantavuutta lauluääneen

”Ota vähän lisää sitä tukea!”, ohjeistaa laulunopettaja, kun juuri laulamasi korkeat äänet ovat jääneet kireän kuuloiseksi ja alavireisiksi. Yrität tuota hankalaa kohtaa uudestaan,  ”otat vähän lisää sitä tukea” ja äskeiset tukalan oloiset korkeat äänet soivat kauniisti, kirkkaasti ja vieläpä täydellisessä vireessä. Näin helppoa se on. Tai ainakin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mutta mitä juuri teit, että sait korkeat äänet soimaan paremmin kuin ensimmäisellä yrittämällä? Mitä tarkoittaa laulunopetuksessa paljon käytetty termi ”tuki” ja mihin sitä tarvitaan?

Olen pian valmistuva popjazz-laulupedagogiopiskelija ja käynyt säännöllisesti laulutunneilla 16-vuotiaasta lähtien eli yhteensä yhdeksän vuotta. Lauluopintoni ovat tapahtuneet kansalaisopistossa, konservatorion ammatillisella linjalla sekä  ammattikorkeakoulussa ja tuon yhdeksän vuoden aikana minulla on ollut yhteensä 16 eri laulunopettajaa. Laulunopettajien tiuha vaihtuvuus on tuntunut opiskeluaikoina stressaavalta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se on ollut valtavan rikastuttavaa.

Jokaisella opettajalla on ollut ainakin aavistuksen eriävät keinot lauluteknisten asioiden, kuten laulutuen, opettamiseen, mikä on hämmentänyt sekä omaa, että muiden lauluopiskelija-tovereideni käsitystä laulamisesta. Jonkun opettajan keinot tuntuivat toimivan itselleni täydellisesti, kun taas toisen laulunopettajan ohjeistukset saivat itseni lähinnä epäilemään opettajan ammattitaitoa ja –tietoa ennen kuin opiskelijatoverini kertoi saaneensa juuri tältä mielestäni ”ammattitaidottomalta” yksilöltä tajunnanräjäyttäviä oivalluksen hetkiä esimerkiksi tukeen liittyen.

Putkikatseinen ajatusmaailmani koki suuren kolauksen, kun ymmärsin, että laulutuen ja muiden lauluteknisten asioiden oppiminen on kiinni siitä, kuinka oppija nämä itse omassa kropassaan tuntee ja kokee. Oivalsin, että hyvällä laulunopettajalla tulee olla keinoja opettaa mm. laulutukea myös muilla tavoin kuin sen itse mieltää.

 Tuki ja hengitys

 Saadakseen lauluääneen kantavuutta ja kestävyyttä, ääntä täytyy tukea. Jos ääntä ei tueta tarpeeksi, ääni on soinniton ja heikko. Jos ääntä taas koetetaan voimistaa ilman tukea, kurkunpään lihaksiin syntyy usein liikaa painetta ja ääni rasittuu, minkä seurauksena voi ilmaantua ääniongelmia. Tukea tarvitaan myös puhuessa ja useimmilla ihmisillä sitä on puheessa jo luonnostaan, mutta kun he alkavat laulaa, tuki katoaa ja ääni muuttuu huokoiseksi (Rautiainen 2008, 5.)

 Laulutuella tarkoitetaan äännön aikana tapahtuvaa uloshengityksen ilmanpaineen säätelyä (Rautiainen 2008, 5). Optimaalisen laulutuen saavuttamiseksi hyvän ryhdin ja oikeanlaisen hengitystekniikan merkitys on suuri. Laulamisessa puhutaan usein syvähengityksestä, jossa  aktivoidaan kylkiä, palleaa sekä vatsa- että selkälihaksia. Oikeaoppisen syvähengityksen sisäänhengitysvaiheessa kyljet laajenevat sekä pallea aktivoituu ja automaattisesti laskee kurkunpäätä hieman alaspäin äänen käytöllisesti optimaaliseen asemaan. Kun ääntä halutaan tukea, on uloshengitys- eli ääntövaiheessa pyrittävä ikään kuin säästelemään ja pidättelemään ulostulevan ilman määrää. Tämä tapahtuu aiemmin mainittujen sisäänhengityslihasten avulla (Laato 2011, 28.)

Tässä kohtaa omien opettamis- ja oppimiskokemusteni perusteella mennään usein metsään ja ääntä aletaan tukea liian voimakkaasti tai liian vähän. Äänen tukemisen kuuluu olla elastista, ”like a bird”, opetti tämän hetkinen klassiseen lauluun perehtynyt kreikkalainen laulunopettajani. Kun tukea on juuri oikean verran, ääni kulkee vapaasti ja soi kauniisti, mutta kiinteästi. On kuitenkin huomioitava, että erilaiset soundit  ja eri sävelet vaativat eri verran tukea. Optimaalisen tuen määrän löytäminen vaatii harjoittelua tai toistoja.

Mielikuvaharjoitukset tuen opettamisessa

 Kuten aikaisemmin mainitsin, tuntemukset tuesta voivat olla hyvin yksilöllisiä. On tärkeää, että opettajalle on itselleen selvää kuinka hän tuen mieltää ja tuntee, mutta pelkästään tuo yksi tapa ei todennäköisesti palvele kaikkia vastaantulevia lauluoppilaita. Tuen opettelemiseen on olemassa erilaisia harjoituksia, joista moni perustuu mielikuviin. Mielikuvien ymmärtäminen ja niiden kautta opettaminen tuntui aluksi omasta mielestäni haastavalta, sillä matemaattinen ja teoreettinen minäni halusi tietää mitä kehossa tapahtuu ja miksi. Tukeen liittyviä mielikuvaharjoituksia on kehitetty kuitenkin monia ja usein joku niistä auttaa oppilasta löytämään tuntumaa tukilihaksistoon ja äänen tukemiseen. Konkreettisten kehon liikkeiden lisääminen mielikuvien rinnalle on myös kokemukseni mukaan ollut tehokas apukeino tukiharjoituksiin.

Monille laulun opiskelijoille tuttuja harjoituksia ovat varmasti erilaiset hengitysharjoitukset, joissa pyritään esimerkiksi uloshengityksen aikana sihisemään mahdollisimman pitkää, tiivistä s-kirjainta. Tämä on hyvä harjoitus nimenomaan tukilihaksiston löytämiseksi ja harjoitusta voi vieläkin tehostaa istumalla harjoituksen aikana tuolilla kyynärpäillä polviin nojaten. Tällöin ylimääräinen jännitys kehosta yleensä poistuu.

Saman tyyppisiä harjoituksia ovat mm. yskäisy tai vaikkapa napakka lyhyt huudahdus, sanoen esimerkiksi ”Ei”. Monet opettajat käyttävät tukilihaksiston aktivoimiseksi myös lyhyitä konsonanttien (esim. r, k, p, t, s) toistoja. Nämä ovat hyviä harjoitteita nimenomaan löytämään oikeita tukilihaksia, mutta ongelmaksi muodostuu helposti tuen ymmärtäminen liian voimakkaana liikkeenä kyljissä ja pallean seudulla, mikä taas johtaa laulettaessa äänen puristeisuuteen ja kireyteen. Jos koko keho on voimakkaan jännityksen alaisena, ei ääni pääse kulkemaan vapaasti. Siksi elastisuus on oiva termi kuvaamaan laulutukea.

Arkisuus apukeinona

Mielikuvaharjoituksissa on mielestäni tärkeää, että oppilas pystyy yhdistämään mielikuvat jollain tasolla arkisiin asioihin. Esimerkiksi ”Kuvittele että kainaloistasi lähtee säikeitä” on selkeästi utopistisempi ajatus, kuin ”kuvittele että nostat painavaa muuttolaatikkoa”. Raskaiden asioiden nostaminen, kuntosalilla ylätaljan vetäminen tai köyden kiskominen tuovat mielikuvaharjoitteluun arkista tarttumapintaa. Kun mielikuvaan yhdistää vielä mielikuvan mukaisen liikkeen eli esimerkiksi vetää oikeaa tai mielikuvitusköyttä, saadaan aikaan monesti hyviä tuloksia tekniikan suhteen. Näitä harjoituksia voi tehdä myös harjoiteltavan kappaleen yhteydessä, jolloin tukiharjoitus ei jää itse laulamisesta irralliseksi.

Mielikuvia tuen harjoittamiseksi on jo olemassa vaikka kuinka paljon, mutta mikään ei estä keksimästä niitä itse lisää omien ja oppilaiden tukikokemusten perusteella. Tuen harjoittelemiseen ja lihaksiston aktivoimiseen voi käyttää myös apuvälineitä, esimerkiksi tasapainolautaa tai jumppapalloa.

Tuen merkitys lauluäänelle on suuri, sillä ilman oikeanlaista tukea voimme saada aikaan äänessämme äänivaurioita. Laulutukea painotetaan laulunopetuksessa nykyisin paljon, joidenkin mielestä liikaakin. Jos oppilaan ääni on selvästi jo hyvin kannateltu ja terveen kuuloinen, voidaan liiallisella tuen korostamisella saada aikaan jopa haittaa. Oppilas voi ruveta mieltämään tuen monimutkaisemmaksi mitä se todellisuudessa on ja alkaa liioitella oman äänensä tukemista liiallisella puristeisuudella. Voikin olla, että tukiharjoituksiin olisi syytä paneutua syvemmin vasta, jos tukea on äänessä havaittavissa selvästi liian vähän. Jotkut laulunopettajat jopa välttelevät tuesta puhumista tunneillaan, sillä eivät halua aiheuttaa oppilaissaan liiallista hämminkiä. Tämä on mielestäni jo hieman liioiteltua, sillä kyse on kuitenkin melkeinpä koko laulamisen perustasta. Ilman tukea ei ole ääntä, on vain ilmaa.

Lähteet:

Laato, K. 2011. Laulajan äänenhuolto-opas. Turku: Turun konservatorio. Viitattu 22.2.2016. http://www.turunkonservatorio.fi/admin/userfiles/files/nenhuolto-opas-valmis.pdf

Rautiainen, L. 2008. Tuki laulu- ja puheäänessä. Helsinki: Stadia.