Musiikin opetuksessa mennään perä edellä puuhun

Musiikin teoriatunti alkaa ja heti kismittää ja ahdistaa. Taas tunnin verran tätä piinaa, pään seinään lyömistä, osaamattomuuden tunnetta ja turhautumista. Tämä on ihan typerää. Miksi ei voisi vain soittaa? Liittykö tämä edes millään lailla soittamiseen ja musiikkiin ylipäätään? Onko tästä teoriahommasta ja säveltapailusta minulle jotain hyötyä?

Tällaisia tuntemuksia minulla ja useimmilla opiskelutovereillani oli, kun kävin pienenä poikana musiikkiopiston oboetunneilla. En kertakaikkiaan tajunnut millä tavalla musiikin teorian opiskelu ja säveltapailu liittyivät soittamiseen. Teoria oli vaikeaa ja ikävää, säveltapailu lähes mahdotonta. Soitin hyvin mutta inhosin teoriatunteja.

Tilanne minun osaltani muuttui kun lopetin klassisen oboen soiton ja siirryin pop/jazz puolelle basso-oppilaaksi. Kiinnostuin teoriasta ja kovalla vaivalla otin niin sanotusti “homman haltuun”. Tällä hetkellä opiskelen ammattikorkeakoulussa musiikkipedagogiksi ja pidän vapaaehtoista musiikinteoriaryhmää opiskelijoille, jotka ovat jo edenneet pitkälle soiton opiskelussa, mutta joilla on yhä vaikeuksia teoria-aineiden kanssa. Kohtaan siis edelleen jokaisen vuosikurssin kanssa saman ongelman: soittaminen on helppoa ja mukavaa, teoria mälsää, ahdistavaa ja lähes ylivoimaisen vaikeaa.

Mikä on kun ei taidot riitä…?

 Aloin miettiä tätä ongelmaa. Mistä johtuu, että musiikin kuulonvarainen hahmottaminen koetaan niin vaikeaksi? Miksi ei kuulla eroa eri intervallien tai sointujen välillä? Miksi suoraan nuoteista laulaminen on niin hankalaa?

Asiaa hieman tutkittuani tulin jo melko pian siihen tulokseen, että suurin osa musiikin oppimiseen ja musiikin hahmottamiseen liittyvistä ongelmista johtuu siitä, että musiikin opiskelu aloitetaan lähes aina nuoteista. Tyypillinen soittotunti alkaa useimmiten niin, että opettaja lyö eteen nuotin ja sanoo: “Tässä olisi tällainen biisi. Tuo nuotti tuossa on C, ja se löytyy soittimesta tuosta kohtaa, tällaisella sormituksella”. Ja sama juttu teoriatunnilla: opettaja kirjoittaa taululle nuottiviivastolle läjän nuotteja ja sanoo “tuossa on C-duuri kolmisointu”. He tarkoittavat hyvää, mutta tietämättään pilaavat oppilaaltaan mahdollisuuden oppia ymmärtämään ja hahmottamaan musiikkia todella syvällisesti.

Miten hahmotamme musiikkia

Ihminen pystyy hahmottamaan, havainnoimaan ja oppimaan musiikkia eri aisteillaan sekä eri “tasoilla”.  Kun käytämme silmiämme lukeaksemme nuotteja havainnoimme musiikkia “symbolitasolla”. Olemme yhdessä sopineet, että täplä tietyllä kohtaa nuottiviivastoa tarkoittaa tiettyä soivaa ääntä. Se siis symboloi jotakin asiaa tai ilmiötä. Voimme hahmottaa nuotista, että äänet ovat eri korkeuksilla ja eri suhteessa toisiinsa nähden. Eri pituiset äänet merkitään erilaisilla palluroilla. Ihmisen aisteista näkö on luultavasti vahvin. Se on niin vahva, että se melkeinpä dominoi kaikkia muita aisteja.  Näkökykyyn on helppo turvautua ja tukeutua. Silmä on alati aktiivinen. Se oppii nopeasti ja lähes automaattisesti, mutta myös unohtaa yllättävän helposti. (Asikainen, K. 2005: 20-23.)

Seuraava taso on “nimiketaso”.  Olemme antaneet eri äänille ja ilmiöille erilaiset nimet. On intervalleja, duuri- ja mollisointuja, modulaatioita yms. Tätä tasoa hahmotamme aivoillamme. Tämä on siis tietoa musiikista ja sen eri ilmiöistä. (Asikainen 2005: 20-23.)

Voidaksemme ylipäätään soittaa, tarvitsemme kehoamme.  Kun huidomme  kaikilla raajoillamme soittaessamme  rumpusettiä, käytössämme on “toiminnan taso”. Jos opettelemme ulkoa pitkää pianokappaletta, yritämme saada sen lihasmuistiin. Toiminnan taso on siis itse soittamista. Lihasmuisti on myös hyvin vahva. Voimme melko lyhyellä treenauksella opetella vaikeita, koordinaatiota vaativia toimintoja, jotka jo lyhyen ajan kuluttua tulevat niin automaattisiksi että niihin ei enää tarvitse juuri keskittyä.

Mielestäni kaikkein tärkein taso on “soiva taso”. Tätä tasoa hahmotamme tietenkin korvillamme kun kuuntelemme tai tuotamme oikeaa, elävää musiikkia siinä hetkessä. Heikoin aistimme on yleensä kuulo.  Korva on useimmiten passiivinen.  Kuulemme asioita, emme varsinaisesti usein “pinnistä” kuuloamme. Sanonta “toisesta korvasta sisään,toisesta ulos” on hyvin kuvaava. Korva vaatii myös paljon toistoa. Se oppii hitaasti, mutta onneksemme muistaa hyvin, ja nopeasti. Kun on kerran saanut taottua korvaansa miltä vaikkapa joku tietty intervalli kuulostaa, korva tunnistaa sen salamannopeasti, automaattisesti ja useimmiten virheettömästi. (Asikainen 2005, 20.)

Silmä (aktiivinen)  – SYMBOLITASO    – Nuotit ja niiden lukeminen ja kirjoittaminen.

Aivot          –         NIMIKETASO–    Nuottien ja ilmiöiden nimet.  Tieto ja ymmärrys.

Keho (vahva,aktiivinen) –TOIMINNAN TASO– Lihasmuisti. Soittotaito.

Korva (passiivinen) –SOIVA TASO– Elävä musiikki. Soivat äänet. Kuuleminen.

 

Perä edellä puuhun

Tarkastellaanpa nyt mitä tapahtuu, kun opettaja laittaa nuotin oppilaan eteen, ja sanoo “Täs ois tällanen biisi. Opetellaanpa tämä.” Oppilas suuntaa heti kaiken tarkkaavaisuutensa nuottiin. Hän tuijottaa sitä herkeämättä, samalla etsien oikeita ääniä soittimestaan. Kaikki keskittymiskyky käytetään näihin kahteen asiaan. Hän yrittää soittaa biisiä oikein, ja virheettömästi, juuri niinkuin nuotissa lukee. Ja kuinka ollakaan, hän ehkä oppii biisin tunnin aikana, ja saa lopulta soitettua sen läpi. Opettaja ajattelee “Hienoa, olen hyvä opettaja, oppilaani oppi kappaleen”. Ja oppilas ajattelee “Hienoa, olen hyvä oppilas, opin kappaleen. Osaan soittaa!”

Mutta mikä meni pieleen?  Mitä oikeastaan opittiin? Opittiin lukemaan vähän nuottia ja soittamaan tätä nimenomaista kappaletta nuoteista. Ei mitään muuta.

Mitkä osaamisen tasot siis ovat kehittyneet? Symbolitaso, koska on luettu nuottia, ja toiminnan taso, koska on soitettu. Silmän ja käden välinen yhteys on parantunut. Sen sijaan asioiden ymmärtäminen on jäänyt vähäiseksi, ja kaikkein vähiten on kehittynyt korva. Se on toki passiivisesti kuullut mitä on soitettu, mutta  kaikki keskittyminen on niin ankarasti suunnattu nuotin lukemiseen, että aktiiviselle kuuntelulle ei ole enää jäänyt kapasitettia ja voimavaroja. Myös tunneside kappaleeseen on jäänyt vähäiseksi, koska on vain yritetty soittaa “oikein”.

Seuraavaksi oppilas menee teoriatunnille. Opettaja kirjoittaa taulun nuottiviivastolle rimpsun nuotteja, ja sanoo “tässä on harmoninen molliasteikko, lauletaanpa se.” Oppilas ei osaa, ja opettaja on ihmeissään: “Mitä kummaa, olethan sinä soittanut paljon vaikeampiakin juttuja, osaathan sinä nyt tämän.” Ja oppilas miettii “Niin kai minun sitten pitäisi osata, vaan kun en osaa.Miksi en osaa? Onpa ärsyttävää ja ikävää.” Opettaja ei siis usein tajua, että jos jokin asia osataan tietyllä tasolla, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asia osattaisiin kokonaisuudessaan!

Teoria- ja säveltapailutunteja inhotaan siis siksi, että siellä paljastuvat puutteet ja heikkoudet osaamisessa.  Yleensä näiden heikkouksien olemassaolosta ei edes olla tietoisia. Yhtäkkiä oppilas joutuu tilanteeseen, josta hän ei kertakaikkiaan voi selvitä. Korva ei pärjääkään yksikseen, kun tukena ei ole omaa instrumenttia. Asioiden hahmottaminen kuulonvaraisesti on mahdotonta, koska korvan ja aivojen, eli kuulemisen ja tiedon välistä yhteyttä ei ole kehitetty! Teoriatunneilla opeteltavat harjoitukset ovat usein myös aivan liian vaikeita, ja täysin irrallaan todellisesta soittotilanteesta, sekä joka päiväisestä elämästä. Musiikin teorian opetusta onkin kritisoitu siitä, että käytännön yhteys on kadonnut teorian ja säveltapailun tunneilta. (Kuusisaari 1995: 32-33.) Teorian opiskelussa tulisi edetä käytännöstä käsitteisiin ja merkityssisältöihin, jolloin aidot musiikilliset tilanteet opiskelussa tukevat oppilaan sovellustaitojen kehittymistä ja opetelluista asioista tulee oppilaalle käyttöpääomaa, joka auttaa häntä musiikin opiskelussa. (Leppänen 1997: 94-97.)

Aina niitä lappuja

Syitä siihen, miksi opettajat niin helposti tukeutuvat nuottilappuihin, on useita: Nuottilappu on konkreettinen asia. Opettaja voi näyttää, että hän on valmistellut tunnin hienosti, hän on ottanut oppilaalle oman kopion nuotista. Tässä on tämä nuotti, biisi on tässä. Nuottiin voi myös helposti tukeutua. Huomion voi suunnata nuottiin, ei opettajaan, eikä oppilaaseen. Se helpottaa, ei tule ahdistavaa tunnelmaa. Jos oppilas soittaa väärin, ei haittaa, katsotaanpa nuotista miten se menikään. Nuoteista soittaminen on myös tietenkin tehokasta. Ei tarvitse tuhlata aikaa korvakuulolta opettelemiseen, päästään asiassa “eteenpäin”. Ovathan nuotit tietenkin myös “yleviä”. Nuotinlukutaitohan on juuri se asia mikä erottaa meidät muusikot tavallisista ihmisistä. Meillä on tämä oma salakielemme, täytyyhän se nyt osata, mikäli haluaa olla oikea muusikko.

Lapsellisen helppoa

Olen sitä mieltä, että musiikkia ja soittamista pitäisi opetella ja opettaa samalla tavalla, kuin lapsi oppii puhumaan. Meidän perheeseemme syntyi noin vuosi sitten tyttölapsi, ja olenkin saanut päivittäin tarkkailla hänen kehitystään. Ensin lapsi kuulee sanoja vanhempiensa suusta, ja rupeaa jo kohta itse jokeltamaan mukana. Muut eivät vielä saa vauvan puheesta mitään selvää, mutta huomaavat, että hän kokeilee monenlaisia tavuyhdistelmiä innokkaasti. Hän yrittää toistaa kuulemansa, tai tuottaa jotakin omaa puhettaan. Seuraavaksi lapsi oppii ymmärtämään, että tietyt sanat tarkoittavat tiettyjä asioita. “Pallo” on tuo pyöreä esine, jolla on kiva leikkiä.  Kaiken aikaa myös sanojen ääntäminen paranee.  Hän pystyy jo tuottamaan tunnistettavasti sanan “pallo”, kun haluaa leikkiä sillä vanhempiensa kanssa. Kuuleminen, puhuminen, ja ymmärtäminen tuottavat tietenkin lapselle kaiken aikaa suurta iloa, joten asioihin syntyy vahva tunneside. Vasta vihoviimeisenä, vuosien jälkeen puhumisen aloittamisesta, opetellaan kirjoittamaan ja lukemaan. Se tuntuu aluksi ehkä hankalalta, mutta melko pian homma alkaa jo sujua. Se on mahdollista, koska lapsi on kuullut sanat jo monta kertaa, hän on toistanut ne puheessaan, ja hän ymmärtää mitä ne tarkoittavat. Nyt hänen on enää opeteltava, miten ilmaista sama asia kirjaimin. Tässä samassa järjestyksessä pitäisi myös soitonopiskelun edetä. Ensin pitäisi kuunnella, sitten toistaa, sitten ymmärtää, ja vasta viimeiseksi merkitä asia muistiin nuotein.

Kuvitelkaapa nyt, että yrittäisitte opettaa lapsen puhumaan niin, että hän lukisi sanat paperilta. Ensin siis opeteltaisiin lukemaan, sitten puhumaan. Hölmömpikin tajuaa, että tämä ei voi onnistua. Joten miksi ihmeessä siis yritämme tehdä niin musiikissa? Musiikki on korvin kuultava asia, miksi siis yritämme opettaa sitä silmän kautta? Älytöntä, eikö?

Kirjoittaja: Jami Westergård 2016, Karelia-ammattikorkeakoulu

 

Lähteet:

Asikainen, K. 2005. Säveljonon hallinta ja musiikin teoria-aineiden oppimisvaikeudet. Sibelius-Akatemian koulutusjulkaisuja 13. Sibelius-Akatemia, Helsinki. Sävellyksen ja musiikinteorian osasto.

Kuusisaari, H. 1995. Ilari Laakson haastattelu: “Oppilaan etu on tärkeintä!. Rondo 33 (6), 32-33.

Leppänen, O. 1997. Laulun opiskelijoiden musiikin teorian ja säveltapailun kehystekijät ja teoreettiset lähtökohdat. Sibelius-Akatemia, Helsinki. Sävellyksen ja musiikin teorian osasto. Tutkielma.

Jätä kommentti