Improvisointi ja säveltäminen ovat monelle musiikinopiskelijalle kunnioitusta herättäviä sanoja. Moni on ajatellut, että ne ovat erityistaitoja, jotka ovat mahdollisia muusikolle vasta vuosien harjoittelun jälkeen. Itse olen kuitenkin kokenut, että niitä kannattaa sisällyttää soitonopetukseen aivan alusta alkaen.
Sana improvisointi tulee latinasta, ja tarkoittaa ”ennalta näkemätöntä”. Se on hetkessä syntyvää musisointia, musiikin luomista ja esittämistä samanaikaisesti. Improvisoinnilla on ollut keskeinen rooli musiikissa niin kauan kun musiikkia on ylipäätään ollut olemassa. Käytännössä sitä lähestytään kuitenkin klassisessa musiikissa, kansanmusiikissa tai vaikkapa jazzmusiikissa hiukan eri tavoin.
Improvisoinnin erilaiset päämäärät
Musiikillinen improvisointi voidaan karkeasti jakaa toisaalta idiomaattiseen ja toisaalta ei-idiomaattiseen improvisointiin sen mukaan, tapahtuuko improvisoiminen selkeästi tietyn musiikinlajin puitteissa ja sen tyylipiirteitä noudattaen, vai pyritäänkö mahdollisimman vapaaseen improvisaatioon, jolloin periaatteessa kaikki on mahdollista (Kide 2014,61).
Tämä jaottelu vaikuttaa siihen, mihin improvisoinnin opiskelussa ja harjoittelussa lopulta pyritään. Esimerkiksi modaalisessa jazzimprovisaatiossa tavoitteena on päästä eroon niin sanotuista vääristä äänistä, niin että opiskelija oppii yhä sujuvammin löytämään instrumentistaan juuri oikeita kulloinkin tarvittavan moodin säveliä (Jänkälä & Ranki 2010,8). Sen sijaan mahdollisimman vapaassa improvisaatiossa tärkeimpänä päämääränä on oman äänen etsiminen. Tätä tukee parhaiten mahdollisimman hyväksyvä ja salliva ilmapiiri, jossa kaikki äänet ovat yhtä tervetulleita (Kide 2014,62)
Lupa olla tavallinen
Kummassakin lähestymistavassa on kuitenkin tärkeää muistaa, että liiallinen yrittäminen – olipa se sitten yritystä matkia esikuvia tai päinvastoin tietoisesti vältellä niitä – on haitaksi improvisoinnin opiskelulle. On tärkeää rohkaista oppilasta olemaan reilusti ”tavallinen”, jotta puristava keksimisen vaatimus voisi hellittää (Kide 2014,28). Lisäksi säännöllinen rytmi, yksinkertainen sointupohja tai riffi auttavat oppilasta, varsinkin aloittelevaa, pääsemään sisään improvisoinnin maailmaan. Luovuuden kukoistukselle on usein eduksi, että sen toteuttamiselle asetetaan selkeät puitteet. Luovaa prosessia ei kuitenkaan voi koskaan tietoisesti kiihdyttää (Uusikylä 2002,48).
Improvisoinnin kesto
Improvisointi on tila, jossa mielessä syntyvät musiikilliset ideat todentuvat välittömästi. Toisaalta siinä syntyvät omat ja muiden improvisoijien luomukset toimivat aina myös virikkeinä sille, miten improvisaatio jatkuu eteenpäin. Tästä syystä on oleellista, kuinka kauan improvisointi kestää. Riittävä kesto on tarpeen, jotta erilaisille ideoille jää aikaa tulla esiin ja kehkeytyä, ja jotta luovaan tilaan ehditään asettua. Varsinkin alkuvaiheessa improvisoinnin liian pitkä kesto voi olla kuitenkin oppilaalle hämmentävä kokemus. Siksi on tärkeää, että opettaja harkitsee improvisoinnin keston pidentämistä sopivalla tavalla, kun improvisointi tulee tutummaksi.
Improvisointi osana kansanmusiikkiviulunsoiton opiskelua
Itse kansanmuusikkona koen, että suomalainen arkaainen musiikkiperinne antaa hyvän lähtökohdan improvisoinnin opiskelulle, koska vanhat suomalaiset kantele- ja jouhikkosävelmät sekä runonlaulut perustuvat vain muutamien sävelten käyttöön ja yksinkertaisten melodioiden toistamiseen, muunteluun ja variointiin. Myös arkaaiseen estetiikkaan kuuluva avosointujen suosiminen vapauttaa soittajaa käyttämään luovasti erilaisia asteikkoja. Viulunsoitossa avosointujen käyttö on myös teknisistä syistä luonnollista.
Käytettävien sävelten lisääminen vähitellen
Luonnollisin tapa johdatella aloittelevaa viuluoppilasta improvisointiin on soittaa aluksi monia samankaltaisia riffejä tai runonlaulumelodioita vain muutamaa säveltä käyttäen, ja kehottaa oppilasta lopulta jatkamaan soittamista ja yhdistelemään käytettyjä säveliä nyt omalla tavallaan. Opettaja tai toinen viuluoppilas voi säestää soittoa soittamalla avosointuja esimerkiksi viulun alimmilta kieliltä, samalla kun säännöllistä pulssia pidetään yllä esimerkiksi puntittamalla sointuja tai polkemalla jalalla tahtia.
On hyvä lähteä liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisesti vaikkapa pelkällä D5-soinnulla ja D-duurin kolmella ensimmäisellä sävelellä, ja laajentaa sitten sekä käytettävien sävelten että sointujen määrää pikku hiljaa. Sointukiertoa ei pidä kuitenkaan monimutkaistaa liikaa. Jos sointuja on viisi tai enemmän, rakenteen muistaminen ja harmonian hahmottaminen vaativat yhä enemmän huomiota; siksi 2–4 avosoinnun käyttäminen ja säännöllinen pulssi ovat paras tuki tällaiselle arkaaiselle ja kuulonvaraiselle tutkimusmatkailulle.
Tämänkaltaiset improvisaatioharjoitukset voidaan aloittaa oikeastaan heti viulunsoiton opiskelun alussa. Taitojen karttuessa ja arkaaisen improvisoinnin tultua tutummaksi harjoittelua voidaan sitten laajentaa valmiiden kappaleiden muunteluun ja improvisoimiseen niiden sointukiertojen pohjalta, jolloin pysyminen tietyssä sävellajissa tai moodissa tulee keskeisemmäksi.
Oppilaan johdattaminen säveltämiseen
Improvisoinnin ja säveltämisen raja on liukuva, ja sävellykset syntyvätkin usein improvisoidessa syntyneistä ideoista. Oppilasta voidaan kuitenkin myös johdatella säveltämiseen erilaisin tavoin. Kuusela on omassa opinnäytetyössään (2009,12–16) kartoittanut erilaisia soitonoppaissa käytettyjä sävellystehtävien malleja. Oppilaalle voidaan esimerkiksi määritellä aluksi sävellystehtävässä käytettävät sävelet ja koko sävellyksen rytmikuvio, tai vaihtoehtoisesti yksittäisiä tahdin mittaisia rytmikuvioita, joita hän voi käyttää haluamassaan järjestyksessä. Melodian rakentamista voidaan aluksi ohjata esim. määrittelemällä, että sävellyksen on päätyttävä sävellajin perusääneen tai kehottamalla välttämään tarpeettoman suuria hyppyjä.
Kysymys-vastaus-tehtävässä oppilaan tehtävänä on säveltää musiikillinen vastaus valmiiksi annettuun ”kysymykseen”. Oppilaalle voidaan myös antaa valmis sointusäestys, jonka pohjalle oppilas tekee sävellyksen. Jos sointupohja on käytössä esim. tallennettuna, oppilas voi käyttää sitä improvisointiin ja rakentaa sävellyksensä improvisoidessaan saamistaan ideoista.
Sävellystehtävien käyttö viulunsoiton opetuksessa
Näkökulman vähittäinen laajentaminen on eduksi niin oppilaalle annettavissa sävellystehtävissä kuin improvisaatioharjoituksissakin. Kun oppilas kykenee soittamaan esimerkiksi kaikki D-duuriasteikon sävelet, hänelle voi antaa tehtäväksi kahden tai neljän tahdin mittaisen sävellyksen tekemisen edellä mainittuja johdatusmalleja soveltaen. Kun oppilas on tehnyt sävellyksen, hänen kanssaan voidaan etsiä sen säestykseksi sopivia sointuja ja miettiä melodian mahdollista koristelua pariäänillä tai koruilla.
Edistyneemmälle oppilaalle voidaan antaa virikkeeksi esimerkiksi valmis kappale, ja pyytää häntä tekemään oma sävellyksensä kappaleen sointukierron tai rytmikuvioiden pohjalle. Vähitellen rajoitteista voidaan luopua, ja oppilas saa säveltää vapaasti.
Improvisointi ja säveltäminen luovina prosesseina
Uusikylä viittaa (2012,119) Wallasin jo vuonna 1926 esittämään jakoon luovan prosessin neljästä vaiheesta: valmistautuminen, hautominen, oivallus ja todentaminen. Kun soitonoppilaalle annetaan sävellystehtävää, opettajan tuki on luonnollisesti keskeistä erityisesti valmistautumis- ja todentamisvaiheissa. Kun opettaja ohjaa tehtävänantoa ja osallistuu sävellyksen todentamiseen soittaen, nuotinnusta tarvittaessa tarkistaen tai äänittäen, myös oppilaan hautomis- ja oivallusvaiheet saavat sopivalla tavalla tukea. Oppilaan luovuutta ei kuitenkaan ole syytä myöskään kahlita tarjoamalla tukea asioihin, joissa hän ei ole tuen tarpeessa.
Myös improvisoinnissa valmistautumisvaihe on tärkeä. Siinä tulevan improvisoinnin puitteet ja toteutuksen yleislinjat määritellään yhdessä. Sen sijaan hautomis-, oivallus- ja todentamisvaiheet toteutuvat improvisoinnissa toisella tavoin kuin säveltämisessä. Voidaan ajatella, että nämä kolme vaihetta ikään kuin sulautuvat toisiinsa improvisoinnin aikana, ja niiden täsmällinen erotteleminen toisistaan on mahdotonta ja tarpeetonta.
Mielestäni sekä improvisoinnin että säveltämisen kuljettaminen mukana viulunsoiton opiskelun kaikissa vaiheessa sekä tukee oppilaiden luovuutta ja heidän henkilökohtaisen musiikkisuhteensa kehittymistä että toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, että soittaminen on aina pohjimmiltaan leikkiä, ja sen tarkoitus on tuoda elämään iloa.
Kirjoittaja: Terho Asikainen 2016, Karelia-ammattikorkeakoulu
Lähteet:
Jänkälä, J. & Ranki, L. 2010. Improvisoinnin lähteillä – miten opettaa ja harjoitella improvisointia. Kuopio: Savonia-AMK, pedagoginen opinnäytetyö. Viitattu 19.2.2016: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/21146/Jankala_Jukka_Ranki_Lauri.pdf?sequence=1
Kide, T. 2014. Kelluntamusiikki. Improvisoinnin opetusmenetelmä. Helsinki: Sibelius-akatemia, Studia musica 55.
Kuusela, M. 2009. Luovuus ja säveltäminen osana musiikinopetusta. Jyväskylä: Jyväskylän ammattikorkeakoulu, pedagoginen opinnäytetyö. Viitattu 19.2.2016: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/20076/jamk_1246269259_0.pdf?sequence=1
Uusikylä, K. 2002. Voiko luovuutta opettaa? – teoksessa Luovuutta, motivaatiota, tunteita. Jyväskylä: PS-kustannus.
Uusikylä, K. 2012. Luovuus kuuluu kaikille. Juva: PS-kustannus.
Artikkelista löytyy hyviä lähtökohtia sekä säveltämiseen että improvisoimiseen, joista monia olen itsekin käyttänyt oppilaideni kanssa. Toki eri instrumenteilla voi löytää erilaisia lähtökohtia improvisoimiseen, mutta tässä löytyy paljon yleispäteviä tapoja, joita voi soveltaa soittimella kuin soittimella.
Yksinkertaisuudesta liikkelle lähteminen on tärkeää, varsinkin jos/kun soittamis/laulamis-kokemusta ei ole hirveästi vielä takana. Sopivan etenemistahdin löytäminen oppilaan kanssa onkin erityisen tärkeää, että kiinnostus kyseiseen aiheeseen säilyy. Tunneilla voi hyvin käyttää aikaa myös eri musiikintekijöiden kuuntelemiseen, ja tietyn sävelkielen tunnistamiseen heidän sävellyksissään, jotta oppilaalla tulisi käsitys, mitä ”sävelkieli” käytännössä tarkoittaa.
Ajatus tavallisuuteen rohkaisemisesta ja liian yrittämisen välttämisestä tuntuu hyödylliseltä.
Olen huomannut, että luovuuden toteutumisen ja improvitaation vapauden esteenä voi
todellakin joskus olla esim. enemmän tai vähemmän tietoinen ajatus siitä, että pitäisi tuottaa esim. jotain yksilöllistä ja uudenlaista.
Imrovisaatioon vapautumisessa kokemukseni mukaan auttaa mahdollisimman hyväksyvä ilmapiiri ja turvallisuuden tunne.
Yksinkertaisuuden ja tavallisuuden vaaliminen voi hyvinkin olla avain tällaiseen tunnelmaan. Oman kokemukseni ja omien lauluoppilaideni kohdalla olen huomannut, että joillekin oppilaille selkeät
raamit tuovat turvallisuutta, kun taas toiset kokevat kaikki säännöt ja sitä kautta virheen tekemisen mahdollisuudet ahdistaviksi. Toisin sanoen toiset ovat kotonaan vapaassa improivisaatiossa ja toiset kokevat idiomaattisemman lähestymistavan luontevammaksi. Molempia ”taitoja” voidaan kuitenkin kehittää.
Omassa kansanlaulunopiskeluhistoriassani on keskitytty harvoin varsinaiseen asteikkotreeniin. Kuvittelen, että instrumenttiopetuksessa se onyleisempää. Artikkelissa kuitenkin tuotiin esiin konkreettisia harjoituksia, joita voi käyttää myös laulajan improvisaatiotyökalujen ja muusikkouden kehittämiseen. Ne inspiroivat käyttämään vastaavia myös laulunopetuksessa. Olen kuitenkin myös vahvasti samaa mieltä siitä, että leikin ja luovuuden tilan vaaliminen musiikin tekemisessä on olennaista ja hyvin hedelmällistä. Improvisaation ja säveltämisen kautta tila on mahdollista saavuttaa, varsinkin jos soitto- ja laulutunnille onnistutaan luomaan vapautunut, hyväksyvä tunnelma.
Todella mielenkiintoista luettavaa. Tästä artikkelista löytyy varmasti paljon ammennettavaa monelle klassista musiikkia opettavalle (itseni mukaan lukien). Ainakaan minun musiikkiopistoaikanani ei improvisointi ja säveltäminen kuulunut osaksi opetusta, joka on harmittanut jälkikäteen. Onneksi asiat muuttuvat pikku hiljaa, ja ymmärtääkseni ainakin improvisointi on alettu ottamaan huomioon monien oppilaitosten opetussuunnitelmissa myös klassisella puolella. Isompaa muutosta edellyttää toki, että nykyiset klassisen musiikin pedagogit harjoittaisivat ensin omia improvisointi- ja sävellystaitojaan, ja ainakin itse löysin tästä artikkelista hyviä vinkkejä omaa harjoittelua ajatellen.