Improvisointi ja säveltäminen viulunsoiton opetuksessa

Improvisointi ja säveltäminen ovat monelle musiikinopiskelijalle kunnioitusta herättäviä sanoja. Moni on ajatellut, että ne ovat erityistaitoja, jotka ovat mahdollisia muusikolle vasta vuosien harjoittelun jälkeen. Itse olen kuitenkin kokenut, että niitä kannattaa sisällyttää soitonopetukseen aivan alusta alkaen.

Sana improvisointi tulee latinasta, ja tarkoittaa ”ennalta näkemätöntä”. Se on hetkessä syntyvää musisointia, musiikin luomista ja esittämistä samanaikaisesti. Improvisoinnilla on ollut keskeinen rooli musiikissa niin kauan kun musiikkia on ylipäätään ollut olemassa. Käytännössä sitä lähestytään kuitenkin klassisessa musiikissa, kansanmusiikissa tai vaikkapa jazzmusiikissa hiukan eri tavoin.

Improvisoinnin erilaiset päämäärät

Musiikillinen improvisointi voidaan karkeasti jakaa toisaalta idiomaattiseen ja toisaalta ei-idiomaattiseen improvisointiin sen mukaan, tapahtuuko improvisoiminen selkeästi tietyn musiikinlajin puitteissa ja sen tyylipiirteitä noudattaen, vai pyritäänkö mahdollisimman vapaaseen improvisaatioon, jolloin periaatteessa kaikki on mahdollista (Kide 2014,61).

Tämä jaottelu vaikuttaa siihen, mihin improvisoinnin opiskelussa ja harjoittelussa lopulta pyritään. Esimerkiksi modaalisessa jazzimprovisaatiossa tavoitteena on päästä eroon niin sanotuista vääristä äänistä, niin että opiskelija oppii yhä sujuvammin löytämään instrumentistaan juuri oikeita kulloinkin tarvittavan moodin säveliä (Jänkälä & Ranki 2010,8). Sen sijaan mahdollisimman vapaassa improvisaatiossa tärkeimpänä päämääränä on oman äänen etsiminen. Tätä tukee parhaiten mahdollisimman hyväksyvä ja salliva ilmapiiri, jossa kaikki äänet ovat yhtä tervetulleita (Kide 2014,62)

Lupa olla tavallinen

Kummassakin lähestymistavassa on kuitenkin tärkeää muistaa, että liiallinen yrittäminen – olipa se sitten yritystä matkia esikuvia tai päinvastoin tietoisesti vältellä niitä – on haitaksi improvisoinnin opiskelulle. On tärkeää rohkaista oppilasta olemaan reilusti ”tavallinen”, jotta puristava keksimisen vaatimus voisi hellittää (Kide 2014,28). Lisäksi säännöllinen rytmi, yksinkertainen sointupohja tai riffi auttavat oppilasta, varsinkin aloittelevaa, pääsemään sisään improvisoinnin maailmaan. Luovuuden kukoistukselle on usein eduksi, että sen toteuttamiselle asetetaan selkeät puitteet. Luovaa prosessia ei kuitenkaan voi koskaan tietoisesti kiihdyttää (Uusikylä 2002,48).

Improvisoinnin kesto

Improvisointi on tila, jossa mielessä syntyvät musiikilliset ideat todentuvat välittömästi. Toisaalta siinä syntyvät omat ja muiden improvisoijien luomukset toimivat aina myös virikkeinä sille, miten improvisaatio jatkuu eteenpäin. Tästä syystä on oleellista, kuinka kauan improvisointi kestää. Riittävä kesto on tarpeen, jotta erilaisille ideoille jää aikaa tulla esiin ja kehkeytyä, ja jotta luovaan tilaan ehditään asettua. Varsinkin alkuvaiheessa improvisoinnin liian pitkä kesto voi olla kuitenkin oppilaalle hämmentävä kokemus. Siksi on tärkeää, että opettaja harkitsee improvisoinnin keston pidentämistä sopivalla tavalla, kun improvisointi tulee tutummaksi.

Improvisointi osana kansanmusiikkiviulunsoiton opiskelua

Itse kansanmuusikkona koen, että suomalainen arkaainen musiikkiperinne antaa hyvän lähtökohdan improvisoinnin opiskelulle, koska vanhat suomalaiset kantele- ja jouhikkosävelmät sekä runonlaulut perustuvat vain muutamien sävelten käyttöön ja yksinkertaisten melodioiden toistamiseen, muunteluun ja variointiin. Myös arkaaiseen estetiikkaan kuuluva avosointujen suosiminen vapauttaa soittajaa käyttämään luovasti erilaisia asteikkoja. Viulunsoitossa avosointujen käyttö on myös teknisistä syistä luonnollista.

Käytettävien sävelten lisääminen vähitellen

Luonnollisin tapa johdatella aloittelevaa viuluoppilasta improvisointiin on soittaa aluksi monia samankaltaisia riffejä tai runonlaulumelodioita vain muutamaa säveltä käyttäen, ja kehottaa oppilasta lopulta jatkamaan soittamista ja yhdistelemään käytettyjä säveliä nyt omalla tavallaan. Opettaja tai toinen viuluoppilas voi säestää soittoa soittamalla avosointuja esimerkiksi viulun alimmilta kieliltä, samalla kun säännöllistä pulssia pidetään yllä esimerkiksi puntittamalla sointuja tai polkemalla jalalla tahtia.

On hyvä lähteä liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisesti vaikkapa pelkällä D5-soinnulla ja D-duurin kolmella ensimmäisellä sävelellä, ja laajentaa sitten sekä käytettävien sävelten että sointujen määrää pikku hiljaa. Sointukiertoa ei pidä kuitenkaan monimutkaistaa liikaa. Jos sointuja on viisi tai enemmän, rakenteen muistaminen ja harmonian hahmottaminen vaativat yhä enemmän huomiota; siksi 2–4 avosoinnun käyttäminen ja säännöllinen pulssi ovat paras tuki tällaiselle arkaaiselle ja kuulonvaraiselle tutkimusmatkailulle.

Tämänkaltaiset improvisaatioharjoitukset voidaan aloittaa oikeastaan heti viulunsoiton opiskelun alussa. Taitojen karttuessa ja arkaaisen improvisoinnin tultua tutummaksi harjoittelua voidaan sitten laajentaa valmiiden kappaleiden muunteluun ja improvisoimiseen niiden sointukiertojen pohjalta, jolloin pysyminen tietyssä sävellajissa tai moodissa tulee keskeisemmäksi.

Oppilaan johdattaminen säveltämiseen

Improvisoinnin ja säveltämisen raja on liukuva, ja sävellykset syntyvätkin usein improvisoidessa syntyneistä ideoista. Oppilasta voidaan kuitenkin myös johdatella säveltämiseen erilaisin tavoin. Kuusela on omassa opinnäytetyössään (2009,12–16) kartoittanut erilaisia soitonoppaissa käytettyjä sävellystehtävien malleja. Oppilaalle voidaan esimerkiksi määritellä aluksi sävellystehtävässä käytettävät sävelet ja koko sävellyksen rytmikuvio, tai vaihtoehtoisesti yksittäisiä tahdin mittaisia rytmikuvioita, joita hän voi käyttää haluamassaan järjestyksessä. Melodian rakentamista voidaan aluksi ohjata esim. määrittelemällä, että sävellyksen on päätyttävä sävellajin perusääneen tai kehottamalla välttämään tarpeettoman suuria hyppyjä.

Kysymys-vastaus-tehtävässä oppilaan tehtävänä on säveltää musiikillinen vastaus valmiiksi annettuun ”kysymykseen”. Oppilaalle voidaan myös antaa valmis sointusäestys, jonka pohjalle oppilas tekee sävellyksen. Jos sointupohja on käytössä esim. tallennettuna, oppilas voi käyttää sitä improvisointiin ja rakentaa sävellyksensä improvisoidessaan saamistaan ideoista.

Sävellystehtävien käyttö viulunsoiton opetuksessa

Näkökulman vähittäinen laajentaminen on eduksi niin oppilaalle annettavissa sävellystehtävissä kuin improvisaatioharjoituksissakin. Kun oppilas kykenee soittamaan esimerkiksi kaikki D-duuriasteikon sävelet, hänelle voi antaa tehtäväksi kahden tai neljän tahdin mittaisen sävellyksen tekemisen edellä mainittuja johdatusmalleja soveltaen. Kun oppilas on tehnyt sävellyksen, hänen kanssaan voidaan etsiä sen säestykseksi sopivia sointuja ja miettiä melodian mahdollista koristelua pariäänillä tai koruilla.

Edistyneemmälle oppilaalle voidaan antaa virikkeeksi esimerkiksi valmis kappale, ja pyytää häntä tekemään oma sävellyksensä kappaleen sointukierron tai rytmikuvioiden pohjalle. Vähitellen rajoitteista voidaan luopua, ja oppilas saa säveltää vapaasti.

Improvisointi  ja säveltäminen luovina prosesseina

Uusikylä viittaa (2012,119) Wallasin jo vuonna 1926 esittämään jakoon luovan prosessin neljästä vaiheesta: valmistautuminen, hautominen, oivallus ja todentaminen. Kun soitonoppilaalle annetaan sävellystehtävää, opettajan tuki on luonnollisesti keskeistä erityisesti valmistautumis- ja todentamisvaiheissa. Kun opettaja ohjaa tehtävänantoa ja osallistuu sävellyksen todentamiseen soittaen, nuotinnusta tarvittaessa tarkistaen tai äänittäen, myös oppilaan hautomis- ja oivallusvaiheet saavat sopivalla tavalla tukea. Oppilaan luovuutta ei kuitenkaan ole syytä myöskään kahlita tarjoamalla tukea asioihin, joissa hän ei ole tuen tarpeessa.

Myös improvisoinnissa valmistautumisvaihe on tärkeä. Siinä tulevan improvisoinnin puitteet ja toteutuksen yleislinjat määritellään yhdessä. Sen sijaan hautomis-, oivallus- ja todentamisvaiheet toteutuvat improvisoinnissa toisella tavoin kuin säveltämisessä. Voidaan ajatella, että nämä kolme vaihetta ikään kuin sulautuvat toisiinsa improvisoinnin aikana, ja niiden täsmällinen erotteleminen toisistaan on mahdotonta ja tarpeetonta.

Mielestäni sekä improvisoinnin että säveltämisen kuljettaminen mukana viulunsoiton opiskelun kaikissa vaiheessa sekä tukee oppilaiden luovuutta ja heidän henkilökohtaisen musiikkisuhteensa kehittymistä että toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, että soittaminen on aina pohjimmiltaan leikkiä, ja sen tarkoitus on tuoda elämään iloa.

Kirjoittaja: Terho Asikainen 2016, Karelia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Jänkälä, J. & Ranki, L. 2010. Improvisoinnin lähteillä – miten opettaa ja harjoitella improvisointia. Kuopio: Savonia-AMK, pedagoginen opinnäytetyö. Viitattu 19.2.2016: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/21146/Jankala_Jukka_Ranki_Lauri.pdf?sequence=1

Kide, T. 2014. Kelluntamusiikki. Improvisoinnin opetusmenetelmä. Helsinki: Sibelius-akatemia, Studia musica 55.

Kuusela, M. 2009. Luovuus ja säveltäminen osana musiikinopetusta. Jyväskylä: Jyväskylän ammattikorkeakoulu, pedagoginen opinnäytetyö. Viitattu 19.2.2016: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/20076/jamk_1246269259_0.pdf?sequence=1

Uusikylä, K. 2002. Voiko luovuutta opettaa? – teoksessa Luovuutta, motivaatiota, tunteita. Jyväskylä: PS-kustannus.

Uusikylä, K. 2012. Luovuus kuuluu kaikille. Juva: PS-kustannus.