NUORI PIANISTI ESITTÄVÄNÄ TAITEILIJANA – Kohti omaa konserttia

Pianonsoittoharrastukseni on ollut lapsesta asti ohjattua ja opettajan ohjauksella on ollut suuri merkitys taitojeni kehittymisessä. Opettajan rooli on tärkeä varsinkin, kun nuoren soittajan omat tiedot ja taidot eivät vielä riitä kappaleiden valmistamiseen ja oman soittotaidon kehittämiseen. Vielä ammattiopinnoissakin opettajan rooli on oppimisprosessissa todella suuri, vaikka omat musiikilliset näkemykset ja tekniikka ovat melko kehittyneet. Lopulta on kuitenkin aika päästää omasta opettajasta irti ja kokeiltava omia siipiään esittävän taiteen maailmassa. Kuinka kannattaa aloittaa ohjelmiston harjoittelu? Millä tavalla voi olla itselleen se ohjaaja, joka on ohjannut pianon soittoani monien vuosien ajan?

Ensin oli ajatus

Sain ajatuksen omasta konsertista jo vuosia sitten. Leikittelin ajatuksella, mutta en koskaan ajatellut olevani kyllin hyvä ja kypsä soittaja valmistamaan sitä itse. Ajatus hautoi pitkään, kunnes päätin toteuttaa unelmani omasta konsertista. Epävarmuus oman harjoittelun suunnitteluun ja ohjaamiseen antoivat minulle ensimmäisen merkin siitä, että minun on ensin tutkittava aihetta teoriassa ja siirrettävä se sitten käytäntöön.

Kaikki lähtee inspiraatiosta ja sisäisestä motivaatiosta toimia esittävänä muusikkona. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan, vaan se kannattaa etsiä. Mieluisinta on soittaa ja esittää musiikkia, joka puhuttelee itse soittajaa ja jonka kautta haluaa sanoa jotain ihmisille. Korkalaisen (2009, 10) mukaan motivaatiota heikentäviä asioita ovat mm. vastoinkäymiset, liian vaikeat tavoitteet tai ristiriita omien odotusten ja todellisuuden kanssa. Liian haastava ohjelmisto lannistaa ja ohjelmisto hallitsee soittajaansa, eikä soittaja ohjelmistoa. Ohjelmiston on oltava riittävän helppo, jotta musiikilliset asiat eivät jää teknisen suorittamisen alle. Kuitenkin liian helpon ohjelmiston harjoittelu alkaa helposti kyllästyttää. Yksittäisten ongelmakohtien ratkaiseminen antaa soittajalle lisää itsevarmuutta ja kehittää muusikkoutta. Itselleen mielenkiintoisen ja sopivan haastavan ohjelmiston kokoaminen on siis tärkeää.

Pianisti Paavali Jumppasen (2014) mukaan kannattaa tehdä aikataulusuunnitelma. Tässä on tärkeää muistaa realismi. Jumppanen kertoo, että ihmisen pitää nukkua ja syödä ja valveillaoloaikana olisi hyvä tehdä muutakin kuin harjoitella. Harjoittelu on muutakin kuin soittamista. Se on myös kappaleisiin tutustumista etukäteen ja muiden soittajien versioiden kuuntelemista kyseisistä kappaleista.

Vaikka into soittamiseen on tässä vaiheessa suuri, on muistettava kuunnella omaa kehoaan. Urheilijatkin pitävät lepopäiviä, koska lihakset kehittyvät silloin. Muusikonkin on pidettävä lepopäiviä soittamisesta, koska sinä aikana kappale hautuu ja kehittyy. Soittaminen on fyysistä lihastyötä, joten käsille, sormille, selälle ja hartioille on annettava aikaa palautua. Ne ovat työkalut, joiden avulla esitämme musiikkia ja niitä on kuunneltava, huollettava ja hoidettava.

Mars matkaan!

Jalkapallovalmentaja Vince Lombardi on sanonut:” Harjoittelu ei tee täydelliseksi. Täydellinen harjoittelu tekee täydelliseksi!” Niinpä ison kokonaisuuden harjoitteluun on opeteltava uusi harjoittelutapa, joka edesauttaa konsertissa suoriutumista. Korkalaisen (2009, 13) mukaan harjoittelun voi jakaa tekniseen ja tulkinnalliseen osaan. Niitä voi harjoitella erikseen tai samanaikaisesti. Monesti nämä kuitenkin täydentävät toisiaan. Tulkinta auttaa hahmottamaan teknisesti haastavia kohtia kokonaisuutena, mutta tarpeeksi kehittynyt tekniikka taas puolestaan auttaa tulkitsemaan kappaletta niin kuin soittaja haluaa ja antaa lisää mahdollisuuksia. Tekniikkaa on hiottava tulkinnan ehdoilla.

Kun ohjelmiston saa valita itse ja se miellyttää itseään, on harjoittelumotivaatio yleensä melko suuri. Itse sorrun yleensä ”fiilistelemään” helpohkoja kohtia, enkä malttaisi keskittyä tekniikkaa vaativiin osioihin. Harjoittelun alussa kannattaa eristää kappaleen vaikeat kohdat ja aloittaa harjoittelu niistä. Tempon on oltava silloin niin hidas, että aivot ja sormet pystyvät suoriutumaan tehtävästä kiirehtimättä ja stressaamatta. Tällöin lopputuloksena on sormien suora ja saumaton liike.

Falck, Kinnunen, Kääriäinen ja Mandrygin kirjoittavat julkaisussa Soiva opettajuus (2011, 29) ”Harjoittelu”-artikkelissaan, että sormituksia tulee pystyä muuttamaan vaikka kesken esitystilanteen. Sormitukset kannattaa tutkia mielestäni jo varhaisessa vaiheessa ja pyrkiä tekemään niistä itselle mahdollisimman toimivat. Vaikka sormitus olisi huono, on se vaikea opetella pois, jos liike on jo lihasmuistissa. Nopeita tekniikkaa vaativia osioita kannattaa kokeilla myös lopullisessa tempossa kädet erikseen. Vaikka joku sormitus tuntuisi hitaassa tempossa hyvältä ja toimivalta, se saattaa verottaa lopullista tempoa. Esitystilanteessa on mukana jännitystä, joten sormitusten on oltava tukevana pohjana soitolle.

Hallinta

Kun kappale alkaa olla ”sormissa”, on aika nostaa tempoa. Tempon nosto paljastaa monia asioita esim. tekniikasta, tulkinnasta, pedaalin käytöstä ja sormituksista. Pitäisi olla korvat tarkkana ja tunnustella omaa soittamista. Tässä vaiheessa on vielä helppoa muuttaa edellä mainittuja asioita. Itse saattaa tulla kuuroksi omalle soitolleen. Kannattaa pyytää muita muusikoita kuuntelemaan kappaleita. Muut pianistit voivat antaa myös teknisiä neuvoja, mutta on hyvä kuunnella myös muiden instrumentin taitajien vinkkejä esim. tulkinnasta. He kuitenkin keskittyvät lähinnä musiikkiin, eivätkä teknisiin asioihin.

Muiden soittimien kautta voi saada soittamiseen jotain uutta. Esimerkiksi pianossa ääntä ei pysty kasvattamaan enää, kun kosketin on pohjassa. Jousi- ja puhallinsoittajat taas pystyvät muokkaamaan samaa ääntä jousen vedoilla ja puhalluksen voimalla. Vaikka pianolla näin ei voi tehdä, ajatus siitä elävöittää fraaseja ja auttaa hahmottamaan niitä. Oman soiton kuvaaminen on myös erinomainen tapa työstää omaa soittoaan. Harvoin tulee ajateltua, mitä keho tekee soittaessa, mutta kameran kuva paljastaa mikä on hyvää ja mihin tulee jatkossa kiinnittää huomiota. Ulkopuolinen kuulee musiikin myös eri tavalla kuin soittaja itse. Kuvaamalla soittoa voi myös arvioida, välittyykö kuulijalle, mitä soittaja haluaa ilmaista ja kertoa musiikilla.

Kappaletta kannattaa lisäksi harjoitella kokonaisuutena. On mietittävä, miten voimaa tulee jakaa, jotta jaksaa soittaa ison teoksen esim. sonaatin osan. Teknisesti helpot kohdat on pidettävä lepotaukoina. Silloin kehon on oltava rento ja on keskityttävä musiikin tekemiseen. Silloin pää, kroppa ja kädet jaksavat keskittyä vaikeampiin teknisiin kohtiin. Tämän takia on tärkeää, etteivät teokset ole liian haastavia. Muuten teoksen soittaminen on pelkkää teknistä suoriutumista ja vaikeasta kohdasta toiseen selviytymistä.

Voiman käyttö on tärkeä osa myös, kun mietitään ohjelmiston kappaleiden järjestystä. Olisi hyvä, mikäli voisi vuorotella haastavien ja helpompien kappaleiden kanssa. Kaksi isompaa ja haastavaa teosta peräkkäin voi olla liian raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Kädet eivät jaksa enää soittaa eikä mieli pysty keskittymään enää tuleviin kappaleisiin. Tasapaino kappalejärjestyksessä auttaa soittajaa.

Tässä vaiheessa olisi hyvä päästä irti nuoteista. Irvingin (2002, 75-77) mukaan pienten osioiden, kuten neljän, kahdeksan tai kuudentoista tahdin toistaminen auttaa ulkoaoppimiessa. Sointu- ja muotoanalyysin tekeminen helpottaa ja silloin kappale on opeteltu myös päähän eikä vain sormiin lihasmuistiin. Jos tekee virheen, kannattaa analysoida, miksi sen virheen teki. Tämä auttaa virheen poisoppimisessa.

Viimeistely

Teknisesti haastavia osioita on aina hyvä harjoitella erikseen, vaikka niissä ei epävarmuutta olisikaan. Se kehittää aina soittajan tekniikkaa, mutta antaa myös varmuutta onnistumisesta. Mielikuvaharjoitukset ovat tärkeässä osassa tässä vaiheessa harjoittelua. On hyvä miettiä kaikki kappaleet läpi. Laulaminen tai hyräily ovat hyviä vaihtoehtoja. Jos kappeleen muistaa näillä keinoin ulkoa, sen osaa myöskin ulkoa.

Lopulta ohjelmisto on valmis ja on aika orientoitua sen esittämiseen. Jännittäminen ja pelko mokaamisesta ovat jokaisen esiintyjän mörköjä. Itse pelkään kaikkein eniten teknisesti haastavia kohtia, mutta myös sitä, että en muista kappaleita ulkoa ja kesken konsertin tulee ”black out”. Itselleni pahin ongelma on kuitenkin käsien todella runsas hikoilu. Joillakin pianisteilla taas voi olla erittäin kylmät kädet tai jopa käsien tärisemistä. Adrenaliini aiheuttaa nämä asiat kehossa, mutta sitäkin tarvitaan ainakin sopivassa määrin. Irvingin (2002, 45-46) mukaan adrenaliini auttaa keskittymään ja valmistaa esiintyjän suoritukseen. Ilman pientä jännitystä keho on liian rento ja suoritus ei ole niin hyvä kuin olisi pienen jännityksen alla. Liiallinen jännitys tosin lamauttaa soittajan, joten tasapaino jännittämisessä on tärkeää. Jännitys vähenee kuitenkin iän ja myönteisten kokemusten myötä.

Ennen varsinaista konserttia olisi hyvä pitää ns. harjoituskonsertteja, esimerkiksi perheelle ja ystäville. Harjoituskonserteissa huomaa, mihin kappaleisiin ja kohtiin jännitys vaikuttaa. Musiikkiopistoaikainen opettajani tapasi sanoa, että viides esitys onnistuu parhaiten. Siinä vaiheessa kokonaisuutta on esitetty jo niin useasti, että soittaja hallitsee kokonaisuuden, epävarmat kohdat on voitu varmistaa ja jännitys ei vaikuta enää yhtä paljon soittamiseen kuin aikaisemmin.

Itse lapsena kammosin esiintymistä todella paljon ja suunnittelin aina karkaavani paikalta ennen kuin vuoroni tulee. Lukioikäisenä, kun visio ammattimuusikkoudesta vahvistui, aloin nauttia esiintymisestä ja lavalla olemisesta. Olin todella varma esiintyjä. Ammattiopintojen aikana epävarmuus on kuitenkin vaikuttanut esiintymiseeni merkittävästi. Olen ikäänkuin taas palannut takaisin lapsivaiheeseen. Tähän on vaikuttanut se, että ero harrastelijoiden ja ammattiopiskelijoiden välillä on suuri. Harrastelijana olin omassa musiikkiopistossani yksi parhaimmista ja se toi esiintymiseeni varmuutta. Ammattiopinnoissa näin ei enää ole. Vaatimukset ovat paljon korkeammalla ja kehitämme taitojamme vielä valikoidummassa ryhmässä kuin aiemmin. Matkani ammattimuusikoiden maailmassa on kuitenkin vasta alussa. Uskon saavani lisää varmuutta kokemuksen myötä.

Vaikka jossain vaiheessa se tuttu ja turvallinen opettaja ei ole enää ohjaamassa soittajaa, se ei suinkaan tarkoita sitä, että pitäisi olla yksin. Muiden ammattilaisten mielipiteitä kannattaa kuunnella ja arvostaa. Niistä voi poimia itselleen jotain, joka kehittää soittoa. Esiintyvän taiteilijan on osattava kiinnittää huomiota kaikkiin soiton osa-alueisiin, joihin opettaja on aiemmin kiinnittänyt huomiota ja muistuttanut niistä. On oltava itseään kohtaan kriittinen, mutta myös armollinen. Kukaan ei ole koskaan täysin valmis ja aina pystyy jotain parantamaan. Vaikka opettaja ei ole enää tukena, toivottavasti hänen monien vuosien aikana antamansa opit helpottavat tietä esiintyväksi taitelijaksi.

Kirjoittaja: Jaana Marttinen, Savonia-ammattikorkeakoulu 2015

Lähteet:
Falck, O., Kinnunen, J., Kääriäinen, J., Mandrygin, J. 2011. Harjoittelu. Julkaisussa Soiva opettajuus 20.5.2011. 28-31. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, ammatillinen opettajakorkeakoulu. Metropolia.

Irving, D. 2002. Ammatti: muusikko. Helsinki: Yliopistopaino

Jumppanen, P. 2014. Pianonsoiton mestarikurssi, Kuopion musiikkikeskus, 27.10.2014

Korkalainen, R. 2009. Pianonsoiton itsenäinen harjoittelu ja sen ohjaaminen.
pedagoginen opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Viitattu 9.2.2015. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/13080/Korkalainen_Riina.pdf?sequence=1