Huilistin ergonomia – soittamisen ei kuulu sattua

Monelle kokeneelle huilistille on itsestään selvää, millaisessa asennossa pitäisi soittaa. Soittoasennosta ja -tekniikasta tulee kokemuksen myötä monen automaation summa, jota ei tarvitse enää miettiä – ainakaan niin paljon. Musiikkipedagogina minun on kuitenkin palattava ajassa taaksepäin ja pohdittava jokainen soittotekninen asia perusteellisesti, koska oppilaalleni mikään asia huilunsoitossa ei ole itsestäänselvyys. Tehtäväni on taata oppilailleni turvallinen soittoharrastus, jossa vammoja ei pääse syntymään. Minun vastuullani on kertoa, miten kannattaa harjoitella ja ajallisesti miten paljon. Ennen kaikkea on varmistettava, että oppilas ymmärtää huilistille ergonomisen soittoasennon. Opettajana tärkeää on tiedostaa fyysisten seikkojen lisäksi psyykkiset tekijät, sillä soittoharrastuksessa varsinkin esiintymisten myötä opettajan pitää osata vastata myös jännityksen tuomiin haasteisiin.

Varsinaista huippu-urheilua
Huilistin soittoasento on hankala monessa mielessä. Se on toispuolinen ja kiertynyt sekä työskentely on luonteeltaan staattista (Lindholm 1985, 48). Ensiarvoisen tärkeää huilua soittaessa onkin luonteva ja ergonominen niin sanottu keskiasento. Se mahdollistaa vapaan ja tehokkaan hengityksen ja sitä kautta hyvän lähtökohdan huilunsoitolle, jolloin kehossa ei ole turhia jännitteitä. (Porander 2008.)

Huippu-urheilijoilla ja -muusikoilla on paljon yhteistä. Molemmat harjoittelevat intensiivisesti kohti tavoitettaan tietyn systemaattisen kaavan mukaisesti. Huippumuusikoiden harjoittelumetodeja kannattaakin soveltaa kaikentasoisille soittajille, sillä ne ovat tehokkaita keinoja päästä tavoitteeseen ilman turhia ”läpisoittoja”.
Soittamisen fysiologista näkökulmaa ajatellen yhteistä urheilijoilla ja muusikoilla on, että molemmat pyrkivät käyttämään suorituksessa tai soitossa aktiivisesti tiettyjä lihaksia ja rentouttamaan tarpeettomat lihakset. Aktiiviset lihakset ovat muusikon tapauksessa soittolihaksia, joita käytetään musisoidessa. Koska soittajien asennot vaihtelevat instrumenteittain, huilisteilla on omat erityispiirteensä aktiivisten lihasten käytössä. (Samama 2001, 21.)

Aktiivisia soittolihaksia huilisteilla ovat hengitykseen osallistuvat lihakset, käsivarret, käden ja ranteen lihakset sekä sormien lihakset. Huilistit, kuten muutkin puhallinsoittajat, käyttävät soittaessa huulia ja suun lihaksia sekä muutamia kaulan lihaksia. (Samama 2001, 21.) Soittolihaksiaan aktiivisesti käyttävä hyvä soittaja ei kuitenkaan sorru ”puristavaan” soittotyyliin, vaan lihakset toimivat joustavasti nopeissakin juoksutuksissa.
Passiivisia lihaksia, joiden pitäisi pysyä rentona, ovat sen sijaan hartialihakset selän yläosineen ja niska.

Huilistin ansatsia eli huuliotetta ajatellen myös useimmat kasvojen lihakset tulisi pitää rentoina. Erityisesti suupieliin kannattaa kiinnittää huomiota jo soittoharrastuksen varhaisessa vaiheessa, sillä helposti äänenmuodostus jatkuu virheellisenä vielä oppineellakin huilistilla. Käsivarsissa ei pitäisi myöskään olla turhia jännityksiä. Usein varsinkin aloittelevat huilistit kannattelevat turhaan käsiään vaakatasossa, kun kyynärpäiden pitäisi osoittaa alaspäin. (Samama 2001, 110.)

Hyvä nyrkkisääntö on, että mitä paremmin huilisti huolehtii hyvästä keskiasennosta, sitä vähemmän hän joutuu käyttämään aktiivisia soittolihaksia. Tämä vähentää rasitusta soittotilanteessa. Keskiasennon tarkistaminen lähtee aina lantiosta, jonka kuuluu olla hiukan kipattuna eteenpäin. Istuessa istuinluut ovat siis kohdistuneena alaspäin. Huilisti voi ajatella vaikkapa, että hänen häntäluunsa osoittaa lattian suuntaan. Lantion keskiasento poistaa ylimääräisen kaaren selästä poistaen alaselän jännityksen ja hengitykseen osallistuvat lihakset aktivoituvat. Vakiinnuttaakseen ihanteellisen huilunsoittoasennon, kannattaa aika ajoin pysähtyä ja tunnustella asentoaan. (Porander 2008.)
Huilisteilla lapatuki on tärkeä käsien asentoa ja hengitystä ajatellen. Lapaluiden tukilihakset tukeutuvat kylkiluihin, jolloin ne pysyvät pystyasennossa. Lapaluiden asentoa voi olla vaikea hahmottaa, joten niiden asennon parantamiseen saattaa tarvita ammattilaisen apua. Huilistille haastavaa on pitää vasemmanpuoleinen lapatuki, sillä vasen käsi kurottaa huilua kohotettuna oikealle päin. Ellei lapatuki ole kohdallaan, huilistin ns. yläaukeama eli solisluun, lapaluun ja rangan välinen tila ahtautuu, joka saattaa aiheuttaa puutumista ja kipua kädessä ja sormissa, kun veri ei pääse kunnolla kiertämään. (Porander 2008.)

Mikä on rasitusvamma?

Rasitusvammat syntyvät usein juuri silloin, kun itselle tärkeä esiintyminen lähestyy. Yleistä on myös, että rasitusvamma puhkeaa esityksen jälkeisinä päivinä. Tänä keväänä olen kuullut taas liian monta tapausta, jossa jonkin intensiivisen soittojakson seurauksena muusikoille on tullut käsivaivoja ja muita ongelmia. Muusikon ja etenkin huilistin on epäsymmetrisen asentonsa takia tärkeää huolehtia kehostaan päivittäin. Varsinkin silloin, kun soittamista on paljon. Lihaskunnosta ja hyvästä ergonomiasta huolehtiminen voi ehkäistä rasitusvammat lähes kokonaan. Palautumisen kannalta tauot ja lepo ovat hyvän harjoittelun perusta. Usein kerrotaan kyllä miten pitää harjoitella, muttei sitä, miten pitäisi levätä.

Rasitusvammaksi määritellään työperäinen vähitellen muodostuva kudosvaurio, jonka taustalla on liiallinen toistuva rasitus ilman riittävää lepoa. Rasitus ei siis itsessään aiheuta rasitusvammaa, vaan päinvastoin yleensä vahvistaa lihasta. Vahvistuminen edellyttää lepoa. (Immonen 2014, 18.)

Lihasepätasapaino, virheellinen soittotekniikka ja intensiivinen harjoittelu yhdessä ovat vaarallinen yhdistelmä. Kaikenikäisten ja -tasoisten huilistien kannattaa muistaa monipuolinen päivittäinen kehonhuolto, joka pitää ryhdin ja lihakset kunnossa (Immonen 2014, 18.) Lihasepätasapainoa ilmenee vastakkaisissa lihaspareissa, kun toinen niistä on menettänyt elastisuuttaan ja on kiristynyt. Tällöin kiristyneen lihaksen vastakkainen lihas ei voi toimia täydellä teholla, vaan heikkenee. Epätasapainoa lihaksissa voi olla kehon kaikissa osissa ja se voi vaikuttaa koko kehon asentoon. (Saarikoski, Stolt & Liukkonen 2012.) Lihasepätasapainosta johtuvat ongelmat ovat usein korjattavissa kullekin sopivan liikunnan avulla.

Yleisin syy huilistien vaivoihin ja ongelmiin ovat virheelliset asennot eri kehon osissa (Samama 2001, 167-170). Soittajan voi olla itse vaikea ratkaista ongelmiaan muun muassa siksi, ettei hän itse näe tarkasti esimerkiksi käsiensä tai ranteidensa asentoja. Peili on hyvä apu, mutta senkään kautta ei näe kaikkea. Tällöin vaaditaan ammattitaitoa soitonopettajalta, fysioterapeutilta tai vaikkapa Alexander-tekniikan opettajalta virheellisten asentojen korjaamiseksi.

Yleisimpiä huilistien vaivoja

Diskanttisoittimena huilulle kirjoitettu musiikki on usein virtuoosista ja se sisältää tavallisesti nopeita juoksutuksia ja korukuvioita. Koska rasituksen alaisina ovat aktiiviset soittolihakset käsissä, ranteissa ja sormissa, käsivaivojen välttämiseksi kannattaa olla tarkkana käsien hyvästä asennosta, eikä harjoitella kylmiltään liian rajuja sormiteknisiä asioita. Äkkinäisestä ja pakonomaisesta harjoittelusta voi aiheutua esimerkiksi käsivarren jännetuppitulehdus, joka on pitkäkestoinen vaiva. Se paranee useimmiten lepäämällä. Pahemman laatuinen jännetuppitulehdus saattaa vaatia kirurgisen toimenpiteen. Sormia ei saisi siis kuormittaa yhtäkkisesti liikaa, vaan harjoittelun pitäisi olla kuormittavuudeltaan progressiivista. Nopeita kuvioita kannattaa harjoitella pieninä pätkinä, eikä tuntikausia. (Lindholm 1985, 48.)

Ranteen virheelliset asennot saattavat aiheuttaa hyvinkin kivuliaita vaivoja. Kipu ranteen jommallakummalla puolella johtuu usein ranteen sivuttaisesta asennosta, joka korjaantuu suoristamalla ranne kyynärpään kanssa linjakkain (Samama 2001,169). Ranteessa voi esiintyä lisäksi ganglioita eli hyytelörakkoja, jotka voivat aiheuttaa kipua ranteen kämmen- tai selkäpuolelle. Ne ovat vaarattomia, mutta niitä kannattaa käydä näyttämässä lääkärille (Saarelma 2014). Huilistin ranteet ovat vaarassa altistua ganglioille, jos ranne on taivutettuna liikaa sisäänpäin. Ganglioita ilmenee huilisteilla erityisesti oikeassa kädessä. (Samama 2001, 169.)

Huonosta keskiasennosta johtuen vaivoja saattaa ilmaantua myös selkään. Lantion asennon korjaaminen auttaa selkävaivoihin. Selkärankaa ei saisi kiertää missään tilanteessa, vaan toispuoleinen soittoasento muodostetaan kääntämällä päätä vasemmalle ja työntämällä oikeaa kättä eteenpäin. (Samama 2001, 109.)

Kuten muillakin puhallinsoittajilla, myös huilisteilla rasitusvammat voivat ilmetä huulissa ja suun lihaksissa. Ansatsia eli huuliotetta muodostettaessa on käytettävä suun kehälihasta, eikä hymylihaksia. ”Hymyilevä” ansatsi kiristää suupieliä ja vaikeuttaa soittoa. Muusikon kramppi eli fokaalinen dystonia voi huilisteilla ja muilla puhallinsoittajilla oireilla nimenomaan huulissa ja suun lihaksissa aiheuttaen niihin vapinaa ja ansatsin pitämättömyyttä. Fokaalinen dystonia on hermostollinen sairaus, johon kuuluu suhtautua vakavasti. (Immonen 2014, 21.)

Rasitusvammojen yleisyys muusikoilla

Artikkelissa ”Musiikilla on hintansa” (2005) kerrotaan, että noin joka neljäs ammattimuusikko kärsii kivusta ranteessa, sormissa tai käsivarressa. Käsikirurgi Martti Vastamäen mukaan erityisesti uransa alussa olevat 20–30-vuotiaat muusikot ovat vaarassa saada vammoja: he harjoittelevat hurjia määriä, jopa 6-8 tuntia päivässä ja lepäävät liian vähän. Lisäksi heillä on paineita onnistua tutkinnoissa ja koesoitoissa, jotka ovat henkisesti kuormittavia tilanteita. (Musiikilla on hintansa 2005.) Oireet käsivaivoissa alkavat sormien ja kämmenten alueelta ja kipuavat ranteen kautta kyynärvarteen. Huonoimmassa tapauksessa kivut leviävät laajemmin hartioihin, selän alueelle ja niskaan, Vastamäki selittää.

Useat huilistit viulistien ohella saavatkin samankaltaisia oireita kuin yksitoikkoista työtä tekevät ammatinharjoittajat, joilla kädet ovat kohotettuina. Oireet ilmenevät epämääräisenä kipuiluna, joka vaikeuttaa käden toimintaa. (Musiikilla on hintansa 2005.)
Nykyään soittajien tilanne on onneksi paljon parempi kuin aikaisemmin. Ergonomiasta puhutaan paljon muusikoiden ja musiikkipedagogien keskuudessa ja soittamisen fyysisistä ja henkisistä puolista tiedetään enemmän. Ennen ergonomisen tietämyksen heräämistä musiikkiopistoissa ja musiikkikorkeakoulussa opetettiin pikemminkin sitä, miltä soittamisen pitäisi näyttää ja kuulostaa, ei miltä sen pitäisi tuntua. Aikaisemmin vaivojaan piti peitellä ja hävetä. Nykyään niihin löytyy onneksi apua ja on jopa kehitetty uusi lääketieteen ala ”performing arts medicine”. (Musiikilla on hintansa 2005.)

Soittaminen voi olla kivutonta – pikaohjeet parempaan soitonharjoitteluun

Soittamisen ei kuulu sattua. Jos se sattuu, muuta tapojasi. Tärkeää on kuunnella omaa kehoa ja ymmärtää sitä. Liian monesti keskitytään vain soittoteknisiin asioihin, eikä muisteta, että soittaja on kokonaisuus, johon kuuluu myös henkinen osuus. Henkinen huonovointisuus ja stressi lisäävät huomattavasti vammautumisen riskiä. Soittamisesta kannattaa nauttia, eikä yrittää liikaa. Päämäärää kohti kannattaa mennä itsensä ylikuormittamisen sijaan hyvin suunnitellun harjoitusohjelman mukaisesti ja asettaa itselle selkeät tavoitteet.

Muista lämmittely ja jäähdyttely. Miten hapoille urheilija menisi, jos hän jättäisi tekemättä nämä kaksi tärkeää harjoittelun vaihetta? Muusikko hyötyy myös lämmittelystä ja jäähdyttelystä, sillä siten voidaan paitsi välttää vammat, mutta myös viedä soitto aivan uudelle tasolle. Soitin ei yksinään soi, vaan se resonoi kehon kautta.

Hoida huilusi kuntoon. Jos huilu on rikki tai siinä on säätövikoja, on vaikeaa soittaa ilman turhia jännityksiä. Huilukorjaaja Juha Johansson (n.d.) suosittelee verkkosivuillaan, että huilu tulisi käyttää perushuollossa 1-2 vuoden välein. Mitä enemmän soittaja harjoittelee, sen moitteettomammassa kunnossa huilun pitäisi olla.

Vaikka soitto voi olla samalla hauskaa, haastavaa, hermoja raastavaa ja antoisaa, eikä taukoa millään malttaisi pitää, kannattaa kuitenkin pitää se. Turvallinen harjoitteluaika on 45 minuuttia, jonka jälkeen pitäisi pitää 15 minuutin tauko. Vartin tauon aikana kannattaa hengähtää, tehdä pientä taukojumppaa ja kerätä uutta energiaa. (Musiikilla on hintansa 2005.)

Nuorella soittajalla harvemmin on rasitusvammaoireita, sillä heidän kehonsa on elastinen ja mukautuva. Rasitusvammoja alkaa ilmetä usein salakavalasti vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen. Sen vuoksi ergonomian opettaminen alkaa jo ensimmäisistä soittotunneista lähtien ja siitä pitäisi huolehtia tunnollisesti aina, kun soittaa. Opettajan vastuulla on pitää huoli oppilaan hyvästä soittoasennosta ja muistaa huomioida oppilasta kokonaisvaltaisesti. Mahdollisimman hyvä ja luonteva soittoasento yhdessä sopivan fyysisen ja psyykkisen kuormituksen kanssa pitää lääkärin loitolla ja soittajan hyvinvoivana.

Kirjoittaja: Salla Savonlahti 2015, Savonia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Immonen, M. 2014. Huilistin pilatesopas. Opinnäytetyö. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelma. Viitattu 5.11.2014.
http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/76430/Huilistin%20pilatesopas.pdf?sequence=1

Johansson, J. N.D. Huilunhuoltoa rakkaudella ja ammattitaidolla. Viitattu 16.3.2015
http://www.juhajohansson.net/

Lindholm, H. 1985. Flautissimo – Pedagoginen huilukansio. Kuopio: Kuopion työkeskus.

Musiikilla on hintansa 2005. – Soittaja ei enää vaikene rasitusvamman riskistä. Palkkatyöläinen nro 2/2005. Liittouutiset. Viitattu 17.2.2015
http://www.palkkatyolainen.fi/pt2005/pt0502/p050301-l1.html

Porander, K. 2008. Tiedätkö soiton harjoittelusta riittävästi? Soitinkohtainen ergonomia. Viitattu 16.3.2015
http://www2.siba.fi/harjoittelu/index.php?id=108&la=fi

Saarelma, O. 2014. Ganglio (hyytelörakko), patti ranteessa.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00213

Saarikoski, R. Stolt, M. & Liukkonen, I. 2012. Huonon pystyasennon aiheuttajia. Lihasepätasapaino. Viitattu 16.3.2015
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=jal00020

Samama, A. 2001. Vireästi musisoimaan! Jyväskylä: Atena Kustannus Oy