INTONAATIO – Huilulla ja klarinetilla kohti sävelpuhtautta!

Intonaatio, eli sävelkorkeuden vaihtelu, on musisoimisessa ja etenkin yhteissoitossa keskeinen asia. Sävelpuhtauden ja hyvän intonaation saavuttamiseen vaaditaan niin korvan kuin soittotekniikankin harjaantumista. Tästä syystä etenkin varhaisessa soitinopetuksessa tämä aihe kierretään puhallinsoitinten kohdalla lähes kokonaan, vaikka sen opettaminen alusta alkaen saattaisi olla hyvinkin hyödyllistä. Tässä artikkelissa kokoamme intonaation pääkohtia sekä niksejä ja vinkkejä siitä, miten sitä voi opettaa huilun- ja klarinetinsoiton oppilaille.

Intonaation opettaminen

Sävelpuhtauden kuulon kehittäminen saattaa tuntua soitinopettajalle hyvinkin haastavalta. Pitkälti tähän varmasti vaikuttaa se, mitä oppilas jo ennalta osaa. Jos oppilaalla on relatiivinen sävelkorva, hänellä on parhaimmat mahdollisuudet oppia soittamaan puhtaasti, sillä hän kuulee epäpuhtaudet. Onneksi relatiivista sävelkorvaa voi harjoituttaa. Peterson Electro-Musical Products -nettisivulla todetaan, että oppilas kykenee mitä todennäköisemmin soittamaan puhtaasti, jos osaa myös laulaa puhtaasti. Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta erityisesti nuoremmassa iässä äänenhallinta on vielä kehitysvaiheessa eikä lapselle ole välttämättä mahdollista laulaa oikeata ääntä, vaikka kuulisikin eron.

Tavallaan intonaation kuuleminen kuitenkin vaatii relatiivista sävelkorvaa, sillä epäpuhtaus voidaan toisaalta myös määritellä mikrointervalleina. Jos kykenee kuulemaan epäpuhtautta, on seuraava askel se, että oppii kuulemaan, mihin suuntaan ääntä pitää muuttaa, eli onko se korkeampi vai matalampi kuin ääni, johon se suhteutetaan. (Peterson Electro-Musical Products, Inc. Band & Orchestra Improving Intonation Part 2. 2013.)

Virittämisen opettaminen on hyvin tärkeä osa soitonopetusta ja se liittyy myös intonaation opetukseen. Vaikka oppilaalla pitäisi olla jo hyvä ansatsi, että hän kykenee virittämään, kuuloharjoituksilla voi aloittaa jo alkuvaiheessa. Mielestämme tärkeää on, että opettaja rohkaisee oppilaita soittamaan rohkeasti virittäessä, sillä äänenlaatu ja äänenkorkeus vaihtelevat puhalluksen mukaan. Jos oppilas kykenee laulamaan ääniä joita kuulee puhtaana, saattaa olla avuksi että pyytää oppilasta laulamaan ennen kuin soittaa. Usein oppilas saattaa kokea virityksen helpommaksi, jos vertaa samanlaisia soittimia. Tällöin äänen sävy ja väri ovat lähekkäimpiä ja värähtelyä on helpompi kuulla. Mielestämme kannattaa kysyä aina oppilaalta, mitä hän ”arvaa”, mihin suuntaan viritystä pitäisi muuttaa, jotta soitin on vireessä. Kokeilu on alkuvaiheessa myös sallittua, että esimerkiksi oppilas arvaa soittimen olevan liian korkealla, joten hän vetää putkea auki. Kun ääni sitten on reilusti matalampi, hän kokeilee eri suuntaan. Virittää kannattaa myös aina useammalla äänellä, soitinkohtaisten sisäisen intonaatioongelmien vuoksi.

Tavallisten säveltapailuharjoitusten kautta voi helposti lähestyä intonaatiokuulo-harjoituksia. Oppilaan pitää oppia kuulemaan, kumpi ääni on korkeampi ja matalampi. Sen voi aloittaa suuremmasta intervallista kuten esim. terssistä, pienentäen tätä intervallia kunnes saapuu mikrointervalleihin.

Oma kokemus on näyttänyt, että automaattisesti oppii muuttamaan ääniä oikeaan suuntaan, kun vain kuulee niiden epäpuhtauden. Epäpuhtauden kuulemiseen voi auttaa myös se, että oppilaalle selittää kuulokuvana frekvenssien värähtelyä. Mitä lähempänä äänet ovat toisiaan, sitä vähemmän häiritsevää värähtelyä kuuluu, mutta jos he ovat suhteessa huonossa vireessä, värähtely muuttuu nopeammaksi ja häiritsevämmäksi. Jos oppilaan annetaan soittaa epäpuhtaasti, tämä tottuu tähän ”väärään” intonaatioon ja pahimassa tapauksessa ei kykene kuulemaan sävelpuhtautta lainkaan.

Puhtaan soiton kuuleminen varmasti vaikuttaa myös sävelkorvan kehittymiseen, joten kannattaa innostaa oppilaita kuuntelemaan hyvien soittajien äänityksiä ja konsertteja.

Jotta oppii muuttamaan ansatsia ja soittotapaa intonaation vaatimalla tavalla, kannattaa tehdä glissando-harjoituksia esim. ansatsin kautta. Myös vibraaton opetteleminen on hyödyllistä, sillä siinä huomaa, millä tavalla puhallus ja ansatsi vaikuttavat äänenkorkeuteen.

Puupuhallinten haasteita intonaatiossa

Jo puhaltajien koulutuksessa on tekijöitä, jotka vaikeuttavat intonaation hahmottamista ja hallintaa. Kun jouset alusta asti joutuvat tuottamaan sävelkorkeudet aktiivisesti kuunnellen, aloittelevat puhaltajat saavat soittimensa mukana likimääräisen asteikon, joka varsinkin kehityksen alussa on vaikeasti hallittavissa. Tällöin korva helposti tottuu instrumentin virheisiin, ja kun soittimen rakenteesta johtuvat epäpuhtaat äänet ovat usein sävyltään poikkeavia, väri ja korkeus saattavat soittajalta sekoittua. (Intonaatio. Puhaltajien erityisongelmia 2013.)

Vaikka puupuhaltimilla eri ääniä tuotetaan eri sormituksilla, äänenkorkeuteen vaikuttavat lisäksi monet eri asiat. Seuraavaksi listasimme viisi tärkeintä vaikuttajaa, jotka tulee tiedostaa ja huomioida soitossa, jotta sävelpuhtautta pystyy parantamaan.

1.      Lämpötila

Soittimen lämpötila vaikuttaa sävelkorkeuteen. Kylmä huilu tai klarinetti soi korkeampana kuin lämmin. Tästä syystä kannattaa soitinta aina lämmitellä ennen virittämistä, sillä muuten viritys laskee soiton aikana. Jos tämän tiedostaa, helpottuu virittäminen ja virityksen säilyttäminen erityisesti kylmissä esiintymispaikoissa kuten esim. kirkossa tai ulkona. Tämän lisäksi myös ilmankosteus vaikuttaa soittimeen. Esimerkiksi huilun suuosassa oleva korkki voi soittamatta ollessaan pitkän ajan kuluessa kuivua ja kutistua, jolloin vire myös heilahtaa niin sanotusta normaalista vireestä. (Intonaatio. Eri puhaltimet 2013.)

Oppilaita kannattaa aina pyytää soittamaan pitkiä ääniä tai puhaltelemaan soittimeen ennen varsinaista soittoa, jotta siitä tulee rutiini eikä jää unohduksiin.

2.      Putki

Mitä pidempi tai suurempi soitin, sitä matalampi ääni.
Tämä helppo muistisääntö auttaa jo pieniä oppilaita ymmärtämään, miksi soittimen putkea pitää ”avata” tai ”sulkea” virittäessä.

3.      Soitin

Jokainen soitin on erilainen, sillä vaikka valmistettu koneilla, minimalistiset erot puun tai metallin koostumuksessa vaikuttavat sointuun ja ääneen. Oman soittimen haasteet kannattaa siis tuntea hyvin. Epäpuhtaiden äänien selvittäminen onnistuu helposti viritysmittarin avulla, esimerkiksi hitaasti asteikkoa soittaen.

Yleisesti huilussa ja klarinetissa on kuitenkin tiettyjä ääniä , jotka ovat ”vaarallisia” ja jäävät helposti epäpuhtaiksi. Jos näihin ääniin on olemassa vaihtoehtoisia sormituksia, kannattaa tutustuttaa oppilasta niihin, jotta mahdollisimman aikaisin oppii itse valitsemaan tarvittaessa sopivan sormituksen. Tässä huilun ja klarinetin tärkeimmät ”vaara-äänet”:

–          huilu:                                 cis² ^ja ³ usein korkeita, d³, d², dis², e² ja fis² ^{ja 3} usein matalia

–          klarinetti :    f ,e ja h¹-e² usein korkeita, f¹ – b¹ ja c³ usein matalia

(Beeman, S.Flute, Beeman, S.Clarinet. N.d.)

4.      Ilmankäyttö

Puhallinsoittimissa ilmankäyttö on äänen tuottamisen pääkohta. Ilman hyvää hengitys- ja puhallustekniikkaa, soittamiseen tulee haasteita ja äänenlaatua on vaikea parantaa.
Hengityksessä ja puhalluksessa tulee lihasten olla rennot mutta aktiiviset. Hengitystorven ja suuontelon tulee olla mahdollisimman avoin, jottei estä ilman kulkua. Kun puhallukseen löytää sopivan ”tuen”, ääni tulee täyteläisemmäksi eikä jää hennoksi. Tuen löytämiseksi on hyvin erilaisia mielikuvia, joihin täällä ei kuitenkaan keskitytä sen enempää. Kun hengitys ja puhallus sujuu rennosti ja hallitusti, tuki löytyy melkein itsestään.

Puhallusnopeutta muuttamalla saadaan aikaan erilaisia sävyjä, nyansseja ja sävelkorkeuksia. Myös eri dynamiikkoja saavutetaan ilmavirran nopeuden ja laajuuden kautta. Tähän liittyen on tärkeää tiedostaa että huilussa voimakas ilmavirta nostaa ja heikko ilmavirta laskee, kun taas klarinetissa voimakas ilmavirta laskee ja heikko ilmavirta nostaa.

Pitkien tasaisten äänien soittaminen ja tasaiden crescendojen ja diminuendojen tuottaminen auttaa oppilaita hallitsemaan puhallustekniikkaa paremmin. Tässäkin tehtävässä voi ottaa viritysmittarin avuksi, jotta oppilas oppii huomaamaan äänenkorkeusvaihteluja.

5.      Ansatsi

Tavallisin tapa suhtauttaa äänet toisiinsa ja korjata äänen epäpuhtautta on ansatsi. Tämä tarkoittaa, että hyvän ansatsin opettaminen oppilaalle on tärkeä ja yksi ensimmäisistä askeleista kohti sävelpuhtautta.

Huilussa erityisesti huulien asento vaikuttaa intonaatioon, sillä matalalla ylähuuli ohjaa ilmaa alemmas ja ylhäällä alahuuli ohjaa ilmaa hieman ylemmäksi. Klarinetissa taas huulien puristusvoima suukappaleen ympärillä, leuan asento, ja ruokolehden värähtelevän osan pituus vaikuttavat.

Huilulla pystyy ansatsia harjoittelemaan parhaiten oktaavihypyillä tai samaa ääntä soittaen peräkkäin flasoletti- ja tavallisella sormituksella. Klarinetilla taas duodesimihypyt ovat tärkein harjoitus ja ”glissando” yhdellä äänellä, jossa ansatsia vuoronperään kiristetään ja löysytetään, niin että ääni huojuu jopa sävelaskeleen verran.

Yhteissoitto

Yhteissoitossa on edellä mainittujen haasteiden lisäksi vielä muita asioita, joita tulee huomioida. Riippuen yhtyeestä on hyvä tiedostaa, mitkä soittimet perustuvat mihinkin vire-järjestelmään. Piano on viritetty tasavireiseksi kun taas jousisoittimet käyttävät luonnonviritystä. Nämä kaksi järjestelmää toteuttavat eri skaalaa, joten puupuhaltajana joutuu eri haasteiden eteen soittaessaan pianon kanssa kuin jousien kanssa. Opettajan on hyvä tiedostaa tämä opetuksessaan ja alusta alkaen välittää tämä tieto oppilailleen yhteismusisointiharjoituksissa.

Historiallisesti on hyvä tietää että 1950-luvulla a:n viritys nousi 438 hertsistä 442:een. Tästä syystä vanhaa musiikkia vieläkin soitetaan matalampi-vireisillä soittimilla, vaikka Suomessa nykyään virallinen ”konsertti a” on viritetty 442 hertsiin. (Intonaatio. Huilu 2013.)

Orkesterissa tai yhtyeissä eri instrumenteille jaettujen äänten muodostaessa soinnun, on hyvä tietää, mitä soinnun ääntä soittaa. Soinnun äänet kevennetään yläsävelten määräämässä järjestyksessä oikean balanssin saavuttamiseksi: muutama esimerkki ovat suuren terssin laskeminen ja pienen terssin sekä kvintin nostaminen.

Yhtyeessä on yleensä myös ”luottohenkilö”, joka ei muuta omaa ääntään, vaan muitten soittajien tulee suhteuttaa omia ääniään tämän soittajan ääneen. Tästä kannattaa sopia, jos se ei ole itsestään selvää. Soinnun pohja-ääntä ei kannata lähteä muuttamaan ja myös soittaessa oktaaveissa, alin ääni on määräävä. Periaatteessa alemman äänen soittaminen kovempaa varmasti helpottaa yhteissoiton.

Kappaleiden perusteella pitää aina tarkistaa loppusoinnut ja äänet, jotka tulevat erityisesti esille. Ei kuitenkaan kannata koskaan pelätä intonaatio-ongelmia, sillä nämä ovat alkuvaiheessa ihan tavallisia. Mitä kehittyneempi on soitossa ja mitä tottuneempi soittokavereihin, sitä helpommaksi puhtauden saavuttaminen tulee.

Kirjoittajat: Katri Laakso ja Hanne Lappalainen 2014, Savonia-ammattikorkeakoulu.

Lähteet:

Beeman, S. N.d. A Woodwind Player’s Guide to Playing in Tune. Viitattu 8.10.2013. http://woodwindintonation.net/Woodwind_Intonation/Home.html

Intonaatio. Eri puhaltimet. 2013. Sibelius-Akatemia. Viitattu 8.10.2013

Intonaatio. Huilu. 2013. Sibelius-Akatemia. Viitattu 8.10.2013. http://www2.siba.fi/intonaatio/index.php?id=12&la=fi

Intonaatio. Puhaltajien erityisongelmia. 2013. Sibelius-Akatemia. Viitattu 8.10.2013. http://www2.siba.fi/intonaatio/index.php?id=4&la=fi

Peterson Electro-Musical Products, Inc. Band & Orchestra Improving Intonation Part 2. Viitattu 8.10.2013. http://www.petersontuners.com/index.cfm?category=14&sub=85

Muita tiedonantoja:

Tikkanen, R.2014.Lehtori, orkesteri- ja kamarimusiikki, klarinetti. Savonia Ammattikorkeakoulu Musiikki ja Tanssi. Haastattelu 29.01.2014.