Tuhatjalkaisesta skaalojen taitajaksi – näkökulmia ja apuvälineitä pianonsoiton mielekkäämpään tekniikan opetukseen

”Tekniikka on tapa soittaa pianoa, käyttää tulkinnan osatekijöitä tietyllä tavalla niin että soitto kuulostaa tietynlaiselta. Yksi osa tekniikkaa on virtuoositekniikkaa, tai motoriikkaa, miten vain. Toinen osa tekniikkaa on vivahteet, erot, kosketuksen herkkyys. Mutta tulkinta on tekniikkaa.”            –Mervi Kianto

Asteikot ja erilaiset tekniikkaharjoitukset ovat pianotuntien arkipäivää. Usein oppilaat kuitenkin mieltävät ne tylsiksi ja aikaa vieviksi, ja tuntuu, että heidän on hankala hahmottaa harjoitusten tarkoitusta ja hyötyjä pitkällä tähtäimellä. Syitä on varmasti monia, kuten monien harjoitusten irrallisuus varsinaisesta musiikista, monotonisuus sekä toistojen määrän vaatima kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys.  Monesti halutaan mieluummin keskittyä itse musiikkiin, eli kappaleiden tulkitsemiseen ja työstämiseen. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää alusta asti, että halutun tulkinnan mahdollistamiseksi on pitkällä tähtäimellä välttämätöntä kehittää ja monipuolistaa myös motorisia valmiuksia. Etenkin siksi, että menestys soittoharrastuksessa riippuu suuresti ensimmäisistä vuosista, jolloin hyvät tai huonot tottumukset kehittyvät (Last 1972, 3). Yllä mainittua sitaattia tarkentaen, tekniikkaa ja tulkintaa ei tulisi erottaa toisistaan niin jyrkästi, vaan tekniikkaa tulisi ajatella kokonaisvaltaisena tapana soittaa pianoa, johon sisältyvät myös valmiudet käyttää vivahteita ja kosketustapoja tyylin ja tarkoituksen mukaisella tavalla (Kianto 1994, 32-33).

Tätä ajatusmallia tukeaksemme olemme koonneet tähän artikkeliin pianonsoiton perustekniikan keskeisiä osa-alueita sekä niitä tukevia harjoituksia lapsille ja nuorille. Pianokirjallisuuden harjoitusvalikoima on valtava, ja se sisältää monentasoisia ja monenlaisia tehtäviä. Olemme poimineet niistä ne mielestämme parhaiten soitossaan vielä alkuvaiheessa olevien lasten ja nuorten ajatusmaailmaan sopivat vihkot sekä yksittäiset harjoitukset. Testasimme myös valikoituja harjoituksia omassa opetuksessamme muutaman kuukauden ajan ja raportoimme tässä artikkelissa myös kokeiluiden tuloksista.  Toivomme, että tämä artikkeli palvelisi muita pianonsoiton opettajiksi opiskelevia ja jo opettajana toimivia ikään kuin työkalulaatikkona, josta olisi helppo valita mielekkäät ja tarkoituksenmukaiset harjoitukset sekä ihan pienille että teini-ikäisille aloittelijoille. Tavoitteenamme on, että tekniikkaharjoituksia ei enää miellettäisi pelkästään motorisena toistona, vaan niiden takaa löydettäisiin merkityksiä ja musiikkia ja niistä tulisi itsestään selvä osa soittoharrastusta. Pianistille tekniikka merkitsee kuitenkin vapautta, ja pienikin edistys siinä antaa suuremman mahdollisuuden eläytyä musiikkiin ja nauttia siitä (Kianto 1994, 60).

Käyttämämme päälähteet Joan Lastin (1972) Nuori pianonsoittaja ja Mervi Kiannon (1994) Matka pianon soittamiseen kuuluvat ehdottomasti pianopedagogisen kirjallisuuden perusteoksiin, jotka jokaisen pianonsoittoa opettavan tai opiskelevan tulisi tuntea. Vaikka teokset eivät ole aivan uunituoreita, ovat ne sisällöltään edelleen päteviä, ajankohtaisia ja usein lainattuja. Pianonsoiton opetuksen historia on kokonaisuudeltaan kuitenkin satoja vuosia vanhaa, joten tästä näkökulmasta ne ovat hyvinkin uusia. Kolmas keskeinen lähteemme Kristiina Juntun (2010) Vauhdin hurmaa ja liikkeen hiljaisuutta koskettimilla edustaa uudempaa pedagogista kirjallisuutta. Teos pyrkii rikastuttamaan perustekniikan- ja alkeisopetusta uudenlaisten mielikuvitusta stimuloivien leikkien kautta.

Perustekniikan kulmakiviä

Pianonsoittoa voidaan ajatella joukkona tapoja, joista osa on näennäisesti ilmiselviä asioita. Ensimmäiselle tunnille tuleva oppilas tuskin valitsee istumapaikakseen koskettimiston yläpäätä, pyrkii soittamaan koskettimia kyynärpäällään tai siirtää tuolia pystyäkseen soittamaan matalalta. Käsi on se, joka liikkuu koskettimistolla, ja näiden perushavaintojen jälkeen alkaakin tarkka työ käden, käsivarren ja ylävartalon kouluttamiseksi koskettimiston vaivattomaan ja tarkoituksenmukaiseen hallintaan.

Legato, non-legato ja käden paino

Suunnan käsitys, eli soitetaanko vaakasuoraan legato vai pystysuoraan non-legato, kuuluu ensimmäisiin opittaviin asioihin. Näihin liittyy myös kaksi perustekniikan käyttövoimaa, lihasvoima ja painovoima, joiden yhdistäminen pysty- ja vaakasuoriin liikkeisiin muodostaa fyysisen avaimen pianonsoittoon. (Kianto 1994, 56-57.) Helpoin ja yleisin tapa opettaa edellä mainittuja ovat mielikuvaharjoitukset. Non-legaton avulla opetellaan tuntemaan käsivarren paino ja ranteen jousto yhdellä sävelellä. Käden painoa voi harjoittaa pudotuksilla ensin syliin, sitten pianon kannelle ja myöhemmin koskettimistolle yhden tai useamman sormen varaan. (Junttu 2010, 144-145.)

Tämän jälkeen on luontevaa edetä usean sävelen peräkkäin soittamiseen yhdellä käsivarren liikkeellä, eli legatosoittoon. Legatoon liittyy mielikuvia sileistä liikkumistavoista, kuten matelu, luistelu ja kävely. Sitä voi myös verrata erilaisten eläinten liikkumiseen, kuten käärme, tuhatjalkainen ja kissa. On myös hyvä tehdä oppilaalle selväksi, että legato on ikään kuin illuusio, sillä sen mahdollistaa vain soittajan sormen liikkeen nopeus ja kontrolli, eikä sitä ole millään lailla valmiina soittimessa. Ensimmäinen vaakasuoran ja pystysuoran liikkeen sekä sormityön ja ranteiden yhdistelmä on kaaren soittaminen, eli yksinkertaistettuna alas-ylös –liikkeen hallinta kahta tai useampaa säveltä peräkkäin soitettaessa. Edellä mainitussa on kyse artikulaatiokaaresta, ja useita artikulaatiokaaria taas voidaan nivoa fraseerauskaaren alle, joka taas toteutetaan isommilla yksiköillä; käsivarrella ja ylävartalolla.

Käden ja ylävartalon liikeradat

Sormien ja ranteen hallinnan lisäksi oppilas tarvitsee hyvän käsityksen käden, käsivarsien ja hartioiden yhteistyöstä. On tärkeää oppia liikkeiden ketjuttamista, joilla soittaja muodostaa erilaisia liikeratoja, operoi koskettimistolla ja siirtyy paikasta toiseen. Oikeat liikeradat mahdollistavat sormien mahdollisimman vapaan toiminnan. (Junttu 2012, 146.) Usein pyrkimystä uuden oppimiseen seuraa kuitenkin myös fyysinen ponnistelu eli lihasten erilaiset jännitystilat. Jäykkyys on yleensä myönteinen osoitus innostuksesta, mutta sitä tulisi pyrkiä muuntamaan luontevasti koko käsivarren ja ylävartalon yhteistoiminnaksi eli koordinaatioksi heti ensimmäiseltä tunnilta lähtien.

Lapsilla on kyky muovautua halutun päämäärän mukaisesti, mikäli soiva lopputulos on koko ajan mielessä. Soivan mielikuvan tulee ohjata soittoa ja asennon hakemista, sillä usein pelkästään asentoon keskittyminen pitkään pianon ääressä ei tuota tuloksia. Esimerkiksi Kiannon (1994, 74.) mukaan ylävartalon vapauttamista ja jäntevöittämistä voi harjoitella mielikuvaharjoituksilla. Hän mainitsee tehtävän, jossa käsivarsi leijuu vapaana, ja ranne myötäillen piirretään ilmassa erilaisia sulavia muotoja. Olkapäille voi ajatella istumaan lintuja, joita ei saa säikäyttää lentoon hartioita nostamalla.

Omassa opetuksessa olemme käyttäneet selän asennon kohentamiseksi ajatusta prinsessamekosta, joka ei saa rypistyä, selästä joka on suorana kuin kenraalilla sekä vartalosta puun runkona. Näissä on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota, ettei soittoasento muutu liian jännitteiseksi ja näin estä vapaata liikettä. Puun runkokin huojuu tuulessa, mutta suurin liike on oksissa ja lehdissä. Käsivarsien asentoon voikin käyttää mielikuvaa tukevasta rungosta jatkuvilla oksilla, jotka heiluvat tuulessa.

Staccato

Staccatosoitto on luonteelta aivan erilaista edellä mainittuihin soittotapoihin verrattuna. Käytännössä staccatoäänen tuottamiseksi ei tarvitse tehdä muuta kuin lopettaa koskettimen painaminen juuri äänen sytyttyä. Vaikka periaate vaikuttaa näennäisesti yksinkertaiselta, on silti parempi turvautua opetuksessa mahdollisimman konkreettisiin kuvailuihin ja mielikuviin teorioiden sijasta. (Last 1972, 41-42.)Yleensä alkuvaiheessa opetellaan käsivarsistaccato, jota voi kuvailla kimmoisaksi ja pomppivaksi isommalla liikkeellä. Osumatarkkuutta voi harjoitella aluksi koskettimiston pinnalla tekemällä nopeita ja mykkiä nostoja koskettimilta. (Suomalainen Pianokoulu Alkusoitto 1985, 78.) Soittotavasta voi käyttää mielikuvia trampoliinilla pomppimisesta tai koskettimistoa verrata kuumaan hellaan, jolta sormi on nopeasti nostettava pois.

Asteikot

Asteikkosoitto on erittäin tärkeässä roolissa pianonsoiton opetuksessa. Asteikoiden soittaminen auttaa hyvän perustekniikan saavuttamisessa ja se auttaa myöhemmässä vaiheessa ymmärtämään sävellajeja, jolle kaikki musiikki perustuu. (Last 1972, 53-54.) Myös noin puolet kaikesta pianokirjallisuudesta perustuu suoraan asteikoille muodossa tai toisessa (Dumm 1988, 3).

Asteikkoja soitettaessa tärkeimpänä tavoitteena olisi saada sävelten kulku mahdollisimman tasaiseksi. Käsivarsi ei saisi ”pompotella” jokaisen sävelen kohdalla, vaan energiaa liikkeeseen tulisi hakea kämmenistä ja sormista. (Last 1972, 49.) Keskeisin tekijä tasaisuudessa ja lopulta myös nopeudessa on peukalon vienti kämmenen ali, joka tulee tehdä liukuvasti heti peukalon vapauduttua edelliseltä koskettimeltaan. Last (1972, 49) esittää tästä hyvän Kurkistelija-nimisen harjoituksen, jossa soitettaessa peukalo viedään kolmos- tai nelossormen ali ja palataan heti samaa tietä takaisin. Myös ajatus siitä, että peukalo on koko ajan matkalla, voi olla hyödyllinen. Mielikuvat suunnasta (ajatellaan määränpää koskettimiston yläpäähän ja alapäähän) sekä diminuendo-crescendo –harjoitukset alhaalta ylös ja päinvastoin voivat myös auttaa asteikon tasaisuuden saavuttamisessa. On hyvä myös totuttaa oppilas soittamaan asteikot tarpeeksi läheltä mustia koskettimia, jotta ylennettyjen ja alennettujen sävelten soittamisesta ei tulisi ongelmaa (Last 1972, 51).

Asteikkoihin kuuluvia asioita tulisi opettaa jo alusta asti, mutta ilman tarvittavia motorisia valmiuksia varsinainen asteikkosoitto voi olla liian haastavaa. Tätä varten on olemassa valmistavia harjoituksia, jotka kehittävät muun muassa sormien itsenäisyyttä, peukalon sulavaa liikettä, käden rotaatiota sekä oktaavin sävelten hahmottamista. (Dumm 1988, 3.) Useat pianokoulut tarjoavat tällaisia yksittäisiä harjoituksia, mutta suuremman ja systemaattisesti etenevän kokonaisuuden tarjoaa Robert Dummin (1988) vihko Instead of Scales, joka sisältää kaksitoistavaiheisen metodin asteikoihin tarvittavien asioiden oppimiseksi.

Käytännön kokeilut

Omassa opetustyössämme olemme päässeet kokeilemaan jo aiemmin esiteltyjä harjoituksia käytännössä. Niiden inspiroimana on syntynyt myös joitakin omia harjoituksia, jotka olemme kokeneet hyödyllisiksi ja onnistuneiksi. Seuraavat harjoitukset ovat sovelluksia perinteisistä tekniikkaharjoituksista väritettynä erilaisilla mielikuvilla, jotka auttavat oppilasta löytämään oikean soittotavan.

Tuhatjalkainen

Tämä harjoitus toimii ensimmäisenä siirtymävaiheena asteikkosoittoon. Oppilas asettaa kätensä vierekkäin koskettimistolle siten, että jokaisen sormen alla on yksi kosketin (esim. välillä c1-e2). Näin sormet muodostavat tuhatjalkaisen, joka kipittelee koskettimistolla ylös ja alas. Soittamisessa voi käyttää myös erilaisia kosketustapoja (legato, staccato) ja vaihtaa käsien asemaa (esim. välillä a-c2 tuhatjalkainen kuulostaa surulliselta).

tuhatjalkainen

 

 

 

 

 

 

KUVA 1: Tuhatjalkainen

Mittarimato

Mittarimato on pohjustava harjoitus kolmisointujen soitolle ja auttaa myös vapauttamaan käden liikeratoja. Oppilaan peukalo ja pikkusormi kulkevat mittarimadon tavoin oktaavin välejä koskettimistolla siten, että peukalo oman osuutensa soitettuaan saapuu samalle koskettimelle pikkusormen kanssa (esim. c-c1-c1-c2-c2 jne.). Käden liike muistuttaa puuta kiipeävää mittarimatoa.

Seuraavaksi voidaan samaan tapaan harjoitella siirtyminen esim. c-g – sävelten välillä. Viimeinen vaihe on lisätä vielä soinnun terssi mittarimadon reitille, jolloin kokonainen kolmisointu on jo kasassa. Toisella rivillä oleva harjoitus voidaan soittaa myös sormilla 1-3.

mittarimato

KUVA 2: Mittarimato

Puro/Harppu

Tämä harjoitus on tarkoitettu jo hieman edistyneemmille oppilaille, joille kolmisoinnun käsite on tuttu. Tarkoituksena on soittaa tiettyä kolmisointua oktaavialasta toiseen jatkuvana virtana vuorokäsin. Vasen käsi aloittaa soittamalla sävelet yksitellen (esim. c-e-g). Oikea käsi jatkaa seuraavasta oktaavista ja vasen seuraavasta ylittäen oikean käden. Arpeggioita voidaan soittaa muutaman oktaavin alalta edestakaisin ja eri sävellajeissa. Soiva lopputulos on kuin kauniina soljuvan puron tai harpun ääni.

puro_harppu

 

 

 

 

 

 

KUVA 3: Puro/Harppu

 

Työkalupakkiin sisältöä

Artikkelin kirjoitus- ja tiedonhakuprosessin myötä omat tietomme tekniikan osa-alueista ja niiden opettamisesta jäsentyivät uudella tavalla. Monet käsittelemistämme asioista ovat jo niin pitkään olleet meille itsellemme itsestään selviä, että niiden tiedostaminen ja jakaminen selkeästi osiin on helpottanut myös käytännön opetustyötä. Tiedonhakuvaiheessa löysimme monia itsellemme ennestään tuntemattomia harjoitusvihkoja, jotka sisälsivät hyvin kattavasti eritasoisia tekniikkaharjoituksia.

Haluamme tämän artikkelin yhteydessä tuoda esille muutamia mieleen jääneitä oppaita. Erityisesti asteikoiden ja sävellajien harjoittamiseen keskittyvistä vihkoista voisimme mainita Robert Dummin Instead of scales –oppaan, joka keskittyy nimenomaan asteikoihin valmistaviin harjoituksiin. Eeva Sarmanto-Neuvosen ja Leena Miikkulaisen Taikasoinnut –vihko opettaa sointujen soittoa hauskojen ja melodisten kappaleiden kautta. Molemmat vihkot etenevät hyvin helposta keskivaikealle tasolle, joten ne soveltuvat niin lapsille kuin nuorillekin. Etenkin pienille suunnattuja monipuolisia tekniikkaharjoitusvihkoja ovat Eeva Sarmanto-Neuvosen ja Leena Miikkulaisen Iloisia eläinkuvia pianolle, Meri Louhoksen Ensimmäiset etydit sekä Edna-Mae Burnamin A dozen a day –kirjasarjan alkeisvihko (Mini book). A dozen a day –sarjasta löytyy vihkoja yhteensä kuusi alkeistasolta perustaso 3:en saakka. Kirjan metodi on yhdistää kuvalla esitetty fyysinen liike tai tekeminen soittamiseen. Monen tasoisia etydikappaleita sisältäviä vihkosarjoja ovat mm. David Hirschbergin Technic is fun sekä Meri Louhoksen ja Katarina Nyblomin Pianoetydejä.

Kirjoittajat: Sonja Hendunen ja Reetta Nieminen 2014, Jyväskylän ammattikorkeakoulu 

Lähteet

Burnam, E-M. 1974. A dozen a day. Mini book. Woodford Green: The Willis Music Co..

Dumm, R. 1988. Instead of Scales. Katonah: Ekay Music, Inc.

Hirschberg, D. 1969. Techinc is fun. Book one. Miami: CPP/BELWIN, INC..

Junttu, K. 2010. Vauhdin hurmaa ja liikkeen hiljaisuutta koskettimilla. György Kurtágin Játékok-kokoelman inspiroima pedagoginen näkökulma pianonsoiton alkuopetukseen. Raportti. Sibelius-Akatemia, DocMus, Kehittäjäkoulutus.

Kianto, M. 1994. Matka pianon soittamiseen. Keuruu: Otava.

Last, J. 1972. Nuori pianonsoittaja. Keuruu: Otava.

Louhos, M. 2006. Ensimmäiset etydit. Soitto- ja kirjoitustehtäviä pikkupianisteille. Helsinki: F-kustannus Oy.

Louhos, M. & Nyblom, K. 1992. Pianoetydejä 2. Espoo: Fazer Music Inc..

Sarmanto, E., Saari, A., Lehtelä, R. 2002. Suomalainen pianokoulu. Alkusoitto. Helsinki: WSOY.

Sarmanto-Neuvonen, E. & Miikkulainen, L. 2004. Iloisia eläinkuvia pianolle. Helsinki: WSOY.

Sarmanto-Neuvonen, E. & Miikkulainen, L. 1995. Taikasoinnut. Porvoo: WSOY.

 

 

1 kommentti

  1. Kiinnostava artikkeli, kiitokset siitä. Harjoitukset vaikuttavat hyviltä ja
    toimivat sovellettuina varmasti vanhemmillekin oppilaille, joiden kanssa
    käydään pianonsoiton alkeita tai perehdytään paremmin asteikkosoittoon
    ja fraseeraukseen. Liikeratoja on hyvä pohtia itse kunkin aika ajoin.

    Jäin kaipaamaan artikkelissa tarkempaa selostusta siitä, kuinka olette
    käyneet näitä harjoituksia oppilaidenne kanssa läpi: ovatko oppilaat seuranneet
    ja opetelleet asioita nuotista, vai korvakuulolta? Minusta nuo erilaiset kieli- ja
    mielikuvat tukisivat hyvin kuulon- ja näönvaraista oppimista, opettajan soittaman
    ja näyttämän esimerkin pohjalta. Olen omien pedioppilaideni ja oman tyttäreni
    kanssa havainnut, että aloittelevakin oppilas pystyy omaksumaan ja soittamaan
    yllättävän pitkiä kappaleita ulkomuistista, kunhan ne opetellaan riittävän pienissä
    osissa. Lisäksi tulkinnalliset asiat, fraseeraus ym. tuntuvat ”loksahtavan” hiukan
    helpommin ja sujuvammin kohdalleen, kun nuotinluku ei kuormita aivoja vaan
    soittaja voi keskittyä sormiinsa, koskettimistoon ja kuuntelemiseen. Jään pohtimaan,
    että asteikkosoittoa ja yleisemmin perustekniikan harjoittelua voisi olla mahdollista
    yhdistää – kuten artikkelin alussa viitataan – tulkinnallisiin asioihin esim. em. harjoituksilla,
    mielikuvaharjoituksilla ja kuulonvaraisesti opettelemalla. En näe mitään esteitä sille,
    etteikö Hanonin harjoituksiakin voisi opetella korvakuulolta. Osittain lienee kyse myös
    siitä, onko opettajalla itsellään aikaa ja resursseja hallita opettamansa materiaali niin
    hyvin, että hän pystyy soittamaan sen oppilaalle eteen. Pitäisikö opettajan ylipäänsä
    itse hallita oppilaansa ohjelmisto?

Jätä kommentti