Mitä ja miten soitonopettaja viestii?

Soittotunneilla kaikki lähtee vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutuksen perusta taas on viestinnässä. Niinpä jokaisen soitonopettajan on syytä tarkkailla omaa viestintäänsä ja pohtia, miten voisin omalla kohdallaan kehittyä.

Soittotunneilla, kuten yleensäkin elämässä, kaikki lähtee vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus soittotunneilla auttaa luomaan positiivisia kokemuksia, jotka sitten taas omalta osaltaan edesauttavat motivaation muodostumisessa. Soitonopettaja on myös tärkeässä asemassa pienten soitto-oppilaiden vuorovaikutustaitojen kehityksessä. Soitonopettajahan näyttää omalta osaltaan oppilailleen mallia toimivasta vuorovaikutuksesta. Näin ollen jokaisen opettajan on syytä pohtia, miten voisi omalla kohdallaan kehittyä.

Vuorovaikutus on tulkintaa

Vuorovaikutus on ihmisten välistä toimintaa erilaisissa ympäristöissä, ja sen kehittyminen alkaa jo varhaislapsuudessa (Kauppila 2005, 19). Vuorovaikutukseen tarvitaan vähintään kaksi ihmistä, joiden yhteiset kokemukset luovat perustaa yhteisymmärrykselle. Näin ollen vuorovaikutus muodostuu luontevammaksi, mitä enemmän yhdessä toimitaan. Täydellistä yhteisymmärrystä ei kuitenkaan voi saavuttaa. Se, mitä ymmärrämme kuulemastamme, on tulkintaa, ja siihen vaikuttavat muun muassa kehon kieli, tilanne, puhekulttuuri, elämänkokemukset, tunteet ja aistit. Vuorovaikutuksen perusta on viestinnässä. Se rakentuu sanallisesta ja sanattomasta viestinnästä. Sanallinen eli verbaalinen viestintä perustuu kieleen, sanaton eli nonverbaalinen kehon kieleen. (Toivakka & Maasola 2012, 29-32.)

Selkeys ja konkretisointi sanallisessa viestinnässä

Sanallisen eli verbaalisen viestinnän perusta on kieli, sanoista rakentuva merkkijärjestelmä. Kieli mahdollistaa oppimisen, sillä sen avulla voimme tehdä omista sisäisistä maailmoistamme yhteisiä ja käsitellä myös abstrakteja asioita. Sanallisella viestinnällä on jokin päätarkoitus, itse sanoma. Valitsemme sanoja, jotka kuvaavat parhaiten käsittelemiämme asioita. Nämä sanat herättävät meissä monenlaisia assosiaatioita, lisämerkityksiä. Niinpä viestien tulkinnassa voi aina tulla väärinkäsityksiä. Viestin tarkentaminen ja konkretisoiminen vähentävät kuitenkin virhetulkintoja. (Kauppila 2005, 25-29; Toivakka & Maasola 2012, 30-32.)

Selkeys on tärkeä asia soittotuntien viestinnässä. Useimmiten yksi asia kerrallaan lisää selkeyttä. Turhat täytesanat, kuten esimerkiksi ”tota” ja ”niinku”, eivät ainakaan selkeytä sanomaa. Lisäksi opettajan kannattaa välttää liian vaikeita sanoja, tai jos on pakko, sitten ainakin selittää ne ensin auki. Joskus opettajat saattavat unohtaa, että heille päivänselvät asiat tai sanat eivät välttämättä todellakaan ole sitä nuorille oppilaille, joiden kielen kehitys on vielä vaiheessa. Asioita kannattaa myös toistaa, sillä kaikki informaatio ei useimmiten mene heti kerralla perille.

Asioiden konkretisointi on myös tärkeää pienille oppilaille. Joitakin asioita soittamisessa on vain hankala pukea sanoiksi. Esimerkiksi monen soittimen, kuten ainakin pianon ja viulun tekniikassa vaaditaan tietynlaista kädenpainoa, jotta saadaan täyteläinen soiva ääni. Tätä ei pysty pelkästään sanallisesti konkretisoimaan, vaan sitä on pakko kokeilla, ja sitten vasta selittää lisää, esimerkiksi maan vetovoiman hyväksikäytöstä. Toisaalta tällaisissa asioissa saattavat auttaa myös vertaukset ja mielikuvat. Esimerkiksi kädenpainon löytymistä voi helpottaa ajatus, että käsi on rento mutta raskas tai että sormet putoavat kuin pienet vasarat.

Mielikuvat auttavat käsittelemään etenkin abstrakteja asioita. Varsinkin pienempiä oppilaita tarinat soitettavista kappaleista voivat motivoida soittamaan ja auttamaan tunteiden ja nyanssien ilmaisussa. Toisaalta opettajan pitää kuitenkin huomioida, minkä ikäisen tai tyyppisen oppilaan kanssa on tekemisissä, sillä joillekin konkreettiset esimerkit uppoavat paremmin kuin mielikuvat. Opettajan kannattaa siis mukautua viestinnässään lapsen mukaan.

Tavoitteena sanallisten ja sanattomien viestien yhdenmukaisuus

Jopa 60 prosenttia itseilmaisustamme on muuta kuin kielellistä. Sanaton eli nonverbaalinen viestintä saattaa paljastaa ihmisestä enemmän kuin hänen sanansa, sillä se on usein spontaania ja tiedostamatonta. Se antaa näin myös vihjeitä siitä, kuinka tulkita sanallista viestintää. Sanattoman viestinnän muotoja ovat muun muassa ilmeet, eleet, asento, olemus, ulkoasu, ajankäyttö, tilankäyttö, äänet ja tempo. (Kauppila 2005, 33-34; Toivakka & Maasola 2012, 32; Väisänen, Niemelä & Suua 2009, 28.)

Kasvojen ilmeiden tulkinta tuottaa vähiten ongelmia. Hymy viestii hyväntuulisuudesta, ja silmiin katsominen on avoimuuden ja rehellisyyden merkki. Monet kehon osat myös kietoutuvat viestintään. Ihmiset esimerkiksi puhuvat paljon käsillään. (Kauppila 2005, 35-37.) Soitonopettajan kannattaakin miettiä omia eleitään, sillä esimerkiksi puuskassa olevat kädet antavat kuvan sisäänpäin kääntymisestä, kun taas avoimet kädet viestivät selvästi enemmän avoimuudesta ja vilpittömyydestä toista kohtaan. Kaiken kaikkiaan jos havaittavissa on paljon erilaisia ilmeitä ja eleitä, tulkintaa helpottaa, että ne viestivät yhdenmukaista sanomaa (Kauppila 2005, 37).

Soitonopettajan äänenkäytön taas pitää tähdätä selkeyteen. Kuuluva ääni ja sopivan rauhallinen puhetempo auttavat asiaa. Kannustava ja ystävällinen äänensävy on myös tietenkin tärkeää. Lisäksi ajan- ja tilankäyttö ovat olennaisia soittotunneilla. Päivänselvää on, että jatkuva myöhästely kertoo välinpitämättömyydestä asiaa kohtaa. Tilankäyttö taas liittyy muun muassa viestijöiden etäisyyksiin. Jotkut kaipaavat enemmän läheisyyttä kuin toiset, mutta esimerkiksi ujojen lasten kohdalla kannattaa varmaan alkuun pitää hivenen pidempää etäisyyttä. Esiintymistilanteissa opettajan läheisyys viestii tuesta ja kannustuksesta ilmeiden ja eleiden ohella.

Sanattomaan viestintään liittyy myös peilautumisilmiö, joka tarkoittaa, että ihmiset alkavat huomaamattaan keskenään kommunikoidessaan matkia toisiaan ilmeillään ja eleillään, esimerkiksi nostamalla polven toisen päälle tai puheen rytmissä. Tätä virittyneisyyttä voi käyttää tietoisesti hyväkseen. (Väisänen ym. 2009, 31.) Peilautumisilmiön kautta siis korostuu se, kuinka tärkeää opettajan oma esimerkki on soittotunneilla. Jos opettajan oma olemus tai jopa soittoasento on ryhditön, ei oppilaaltakaan voi olettaa liikaa. Opettaja voi myös helposti rauhoittaa kiihtynyttä oppilasta puhumalla selkeästi rauhallisemmin.

Kaiken kaikkia hyvään vuorovaikutukseen kuuluu sanallisten ja sanattomien viestien yhdenmukaisuus (Kauppila 2005, 33). Sanaton viestintä voi olla osittain tiedostamatonta, mutta siltikin on hyvä miettiä, mitä sillä haluaa kertoa oppilaalle. Jos opettaja haluaa rehellisesti kehua oppilasta, pitäisi äänenkäytön ja ilmeiden tukea kehua, sillä muuten sanaton viestintä vähentää huomattavasti sanallisten kehujen merkitystä. Opettajan oman viestinnän lisäksi on myös syytä tarkkailla oppilaan sanatonta viestintää. Esimerkiksi oppilas saattaa väittää ymmärtäneensä jonkin asian, mutta kehon kieli paljastaa empimistä. Oppilas ei vaan välttämättä ole uskaltanut myöntää opettajalle, ettei ole tajunnut. Kokemus ja oppilaaseen tutustuminen auttavat opettajaa lukemaan eleitä.

Positiivisia tuloksia hyvässä hengessä

Hyvä vuorovaikutus on tehokasta ja päämäärätietoista, mutta mikäli vuorovaikutuksessa kiinnitetään huomiota vain tulokseen, saattavat ihmissuhteet kärsiä. Hyvään vuorovaikutukseen kuuluu siis myös positiivinen sosiaalinen kontakti. Hyvässä vuorovaikutuksessa ihmisten välillä säilyy hyvä yhteistyön henki, mutta samalla saavutetaan positiivisia tuloksia. Keskinäinen luottamus kuuluu myös asiaan. Yleensä avoimuus edistää hyvän ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen syntymistä. (Kauppila 2005, 70-72.)

Hyvä yhteistyönhenki vaatii opettajalta kykyä kuunnella.  Kuunteleminen on läsnäoloa parhaimmillaan. Opettaja voi myös edistää kuulluksi tulemisen kokemusta kysymällä oppilaan sanoista lisää. Kysymisen kautta opettaja ilmaisee olevansa kiinnostunut oppilaan ajatuksista. Opettajan tehtävä on siis pitää yllä sellaista ilmapiiriä, jossa ajatuksia voidaan vaihdella ja kehitellä yhdessä. Keskusteluissa liikutaan sekä opettajan että oppilaan ajatusten välillä ja haetaan uutta, yhdessä rakennettua ymmärrystä. (Jordan-Kilkki & Pruuki 2013, 22-24.)

Perehtyminen vuorovaikutukseen ja itsetutkiskelu auttavat soitonopettajaa kehittymään. Samoin kuitenkin auttaa ihan vain kokemus. Nimittäin kokemuksen perusteella voi vasta todeta, minkälainen vuorovaikutus osoittautuu parhaaksi missäkin yhteydessä. Mittarina onnistuneelle vuorovaikutukselle voisi ehkä pitää yksinkertaisesti sitä, mikä on yleensäkin soittotuntien tarkoitus. Eli oppilaan soittotaidossa pitäisi tapahtua kehitystä, mutta tunneilla pitäisi olla myös mukavaa, sekä oppilaalla että opettajalla itselläänkin.

Kirjoittaja: Essi Keski-Hirvi, Centria ammattikorkeakoulu

LÄHTEET

Jordan-Kilkki, P. & Pruuki, L. 2013. Miten tehdä tilaa kohtaamiselle? Teoksessa P. Jordan-Kilkki, E. Kauppinen & E. Korolainen-Viitasalo (toim.) Musiikkipedagogin käsikirja. Vuorovaikutus ja kohtaaminen musiikinopetuksessa. Tampere: Opetushallitus, 16-27.

Kauppila, R. 2005. Vuorovaikutus- ja sosiaaliset taidot. Vuorovaikutusopas opettajille ja opiskelijoille. Jyväskylä: PS-kustannus.

Toivakka, S. & Maasola, M. 2012. Itsetunto kohdalleen! Harjoituksia itsetuntemuksen ja vuorovaikutustaitojen oppimiseen. 2. painos. Jyväskylä: PS-kustannus.

Väisänen, L. & Niemelä, M. & Suua, P. 2009. Sanat työssä. Vuorovaikutus ammattitaitona. Helsinki: Kirjapaja.