Minäkin osaan! Lapsi ja aikuinen instrumentin alkeiden oppijana

Tavoitteellisen musiikkiharrastuksen aloittaminen ei ole pelkästään pienten lasten juttu. Myös varttuneemmat kansalaiset hakeutuvat kansalais- ja musiikkiopistoihin opiskelemaan, ja nykyaikaisen musiikkipedagogin täytyy olla perillä niin pienen lapsen kuin eläkeikää lähestyvän aikuisen oppimisesta. Mitkä asiat oppimiseen vaikuttavat? Miten soittotekniikkaa ja musiikillista ilmaisua lähestytään?

Lähtisikö sitä soittotunnille?

Useimmiten lapsi saa innostuksen soittoharrastukseen seuratessaan vanhempiensa tai sisarustensa soittoa (Kosonen 2001, 108). Voisi melkein sanoa, että lapsi ”altistuu” musiikille tietyn aikaa ja lopulta ”säteilyannos” kasvaa niin suureksi, että lapselle syntyy halu ja tarve oppia lisää. Niinpä aloittelevaa lapsioppilasta motivoi uuden ja jännittävän oppimisen halu. Aikuisen vaikuttimena saattaa toimia kollegio, kaveripiiri tai koko elämän ajan kytenyt haave. Esimerkiksi laulunopiskeluun aikuisia saattaa ajaa kuorolauluharrastus.

Lähtökohtana eri-ikäinen oppija

Pienen lapsen oppiminen perustuu pitkälti kokemuksellisuuteen, matkimiseen ja jatkuvaan kertaamiseen. Lapsi ei jaksa kuunnella pitkiä valmistelevia ohjeita vaan ryntää empimättä kohti haastetta ja miettii epäonnisen yrityksensä jälkeen, miten se oikeastaan kannattaisi tehdä; tämän perusteella hän muodostaa käyttäytymismallin, joka seuraavalla kerralla auttaa hänet haasteen yli (NLP, natural learning process). Aikuisella on kannettavanaan uskottavuuden ja onnistumisen paineet, joten hän on useimmiten huomattavasti varovaisempi. Aikuinen suunnittelee oman tekemisensä etukäteen, arvioi omat onnistumismahdollisuutensa ja kokeilee varovasti. Hän kyllästyy lasta nopeammin tekemisen toistamiseen, mutta kuuntelee mielellään lisäohjeita. (Kohut 1992, 4-5, 15-16.)

Motivaatio on alkusysäys

Instrumenttiopetuksessa opetussuunnitelman määrittämät tavoitteet ovat samat kaikille iästä riippumatta. Oppilaan henkilökohtainen tavoite kiinnostaa kuitenkin opettajaa eniten. Lapsella alkukantaiset selviytymisvaistot ovat aktiiviset, joten soittoharrastusta saattaa hauskanpidon lisäksi leimata halu olla edistyneempi kuin muut tai miellyttää vanhempia. Motivoitunut lapsi on usein kunnianhimoinen ja tavoittelee mahdollisimman korkeaa menestystä. Aikuinen alkeisoppija haluaa usein oppia omaksi ilokseen ja saada vaihtelua arkielämään. Jotkut aikuiset myös arastelevat uuden oppimista, vähättelevät omia kykyjään ja luovuttavat helposti, jos tarvitaan useita yrityskertoja.

Instrumentin soittoa opitaan yleensä matkimalla: katsomalla ja kuuntelemalla esimerkkiä ja tekemällä perässä. Instrumenttioppilas saa yhtä aikaa tietoa soittamisen tai laulamisen useista eri osa-alueista: musiikin teoriasta, musikaalisuuden kieliopista sekä kulttuurihistoriasta (matemaattista, ”pänttäämällä” opittavaa tietoa); soittotekniikasta ja työergonomiasta (fysiologista); ilmaisukeinoista (tunteet ja kokemukset); instrumentista (soitin tai ihmiskeho). Niinpä tuntien rytmittäminen on tärkeää ja hyväksi havaitussa rakenteessa teoreettiset asiat ja käytännön tekeminen vuorottelevat sopivassa suhteessa. Oppimismotivaation kannalta lapsen oma halu oppia musiikin kieltä on välttämätöntä (Kosonen et al. 2010, 297).

Fysiologian rajoitukset ja vapaudet

Soittotekniikan hallinnalla ehkäistään fyysisiä vammoja, joista yleisimpiä ovat rasitusvammat. Virheellisellä, epäergonomisella tekniikalla soitosta syntyvä vamma voi olla esimerkiksi lihaksen venähdys- tai tulehdustila ja laulusta esimerkiksi äänihuulten tai muun äänentuottoelimistön vaurioituminen. Soittotekniikka on olennainen osa instrumenttiopetusta alkumetreistä lähtien.

Motivoituneelle aikuiselle on helppo perustella tekniikan harjoittelun välttämättömyys. Hän on useimmiten hyvin tietoinen omasta kropastaan: isojen lihasten toiminta, vartalon mahdolliset rajoitukset ja pystyvyydet sekä jäykkyys, tasapaino tai kiputilat ovat asioita, jotka aikuinen aistii herkästi. Hänen kanssaan pystyy puhumaan lihaksista ja kropan osista niiden oikeilla nimillä, mikä on esimerkiksi laulunopetuksessa tärkeää. Aikuisella on myös sanavarastossaan runsaasti adjektiiveja ja kulttuuritietoa, joihin voi pohjata opetuksessa käytettäviä mielikuvia. Hän pystyy ongelmitta istumaan pianon ääressä ja hakeutumaan hienomotoriikkaa vaativiin asentoihin. Toisinaan aikuisilla on vaikeuksia tunnistaa kehonsa pieniä tapahtumia esimerkiksi vuosikausia kertyneen lihasjäykkyyden takaa – toisaalta musiikkiharrastuksen aloittaminen voi olla sysäys kohti ryhdikkäämpää elämää.

Soittimista esimerkiksi piano on suunniteltu aikuisen soitettavaksi. Lapsi voi joutua käyttämään jalkatukea ja ohjelmisto on valikoitava tarkkaan, koska lapsen käsi ei yllä laajoihin sointuihin. Toisaalta lapselle ei ole ehtinyt kehittyä aikuiselle tyypillisiä maneereja tai muita ergonomiaa haittaavia tekijöitä, joten hän voi omaksua kehonhallintaan liittyviä asioita nopeasti. Lapsen keho kuitenkin muuttuu jatkuvasti nopealla tahdilla, ja hän voi turhautua joutuessaan muutosten myötä opettelemaan samoja asioita useampaan kertaan. Kärsimättömyyttä esiintyy kaikilla oppilailla: useimmilla tekninen taito kehittyy musikaalista ymmärrystä hitaammin, ja keho ei vielä osaa toteuttaa sitä taiteellista kuulokuvaa, joka on jo syntynyt.

Puhutaanko suomea vai musiikkia?

Ihannetapauksessa oppilaan ja opettajan välinen toiminta perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja luottamukselle (Kurkela 1994, 343). Lapselle ei pitäisi yksinkertaistaa opetettavia asioita, sillä ovathan perustason kurssitutkintojen sisällöt samoja. Sen sijaan on tärkeää esittää asiat lapsen ymmärtämällä tavalla esim. mielikuvia ja leikkejä käyttämällä. Yhteisen toimintakielen löytyminen on tärkeää: ihmisen on luontaisesti helpompi luottaa toiseen ihmiseen, jos hän ymmärtää tämän puheen sisällön.

Vaikka aikuinen opettaja ja oppilas ymmärtäisivätkin tiettyjä asioita samalla tavalla, erilaisten tulkinnallisten ja soittoteknisten asioiden sekä musiikinteoreettisen käsitteistön sisällyttäminen omaan kieleen voi tuntua vaikealta. Eräs aikuinen alkeispiano-oppilas ei tuntenut nuotteja tai aika-arvoja, mutta oli tehnyt sävellyksiä tietokoneohjelmalla. Koska ko. ohjelma oli myös opettajalle tuttu, tahtilaji sekä sävelkorkeudet saatiin hahmottumaan oppilaalle ohjelman eri osa-alueiden avulla. Ohjelmassa mm. kirjoitetaan rytmejä erimittaisia iskuja kuvaavilla palikoilla tai sointuja pianon koskettimilla.

Minun tulkinta, sinun tulkinta

Musiikkiyhteydessä sana tulkinta on itseselitteinen: jokaisella on mielikuva ja käsitys, mitä se on, mutta sitä on vaikea kuvata muilla sanoilla. Kukaan ei halua kuulla musiikkikappaleessa pelkästään teknistä suoritusta; siihen halutaan konkreettista sisältöä, tunnelmaa ja vuorovaikutuksen ilmapiiriä.

Tulkinnan apuna musiikin opetuksessa käytetään monesti tunteen- ja tunnelmanilmaisuja. Lapsen käyttämät tunteisiin liittyvät sanat ovat yleensä yksinkertaisia (surullinen, iloinen, vihainen, hämmästynyt), sillä hänen kokemuspohjansa on aikuista vähäisempi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsen tunteet olisivat vähemmän syviä tai että hän ei olisi kokenut yhtä paljon tunteita kuin aikuinen – hänen verbaalinen varastonsa ei vain välttämättä riitä pukemaan niitä sanoiksi. Tietyt ilmaisut, jotka voivat auttaa aikuista syventymään kappaleen tulkintaan, eivät toki kuulu lapsen maailmaan. Toisaalta lapsi on innokas heittäytymään ja hän uskaltaa käyttää mielikuvitustaan.

Aikuinen ammentaa musiikin tulkintaan voimavaroja omasta kokemusmaailmastaan. Niinpä hänen tulkintaansa on helppoa antaa lisäsävyjä esimerkiksi muistelemalla joitakin hänelle tapahtuneita asioita. Aikuisella voi olla entuudestaan laaja tuntemus eri musiikkityyleistä ja niiden lainalaisuuksista: jo pelkkä sointiväri voi erottaa melankolisen kappaleen toiveikkaasta sävelmästä. Tämä tieto voi olla implisiittisesti opittua ja tiedostamatonta. Aikuisella on resurssit oppia parhaiten niitä asioita, jotka ovat välittömästi sovellettavissa ja kytkeytyvät hänen senhetkiseen elämäntilanteeseensa (Rauste-von Wright et. al. 2003, 77-78).

Iloa ja terveyttä harrastamisesta

Musiikin oppimisen tulee olla myös hauskaa. Heikommassa tapauksessa oppiminen nähdään behavioristisena mestari-kisälli –asetelmana, jossa kaikkitietävä opettaja kaataa tietoa ”alempiarvoiselle” oppilaalleen. Tämä auttaa kyllä tiedon välittymisessä, muttei välttämättä luo oppilaalle erityisen hyvää musiikkisuhdetta. Oppilaan pääasiallinen tunne voi olla, että asioita tehdään, koska on pakko. Yksi tärkeistä menestyvän musiikin harrastajan piirteistä onkin oikeanlainen nöyryys, jolla opettaja voi varustaa oppilaansa parhaiten omalla esimerkillään.

Vaikka oman instrumentin oppiminen saa olla sopivasti haasteellista ja kasvattavasti työlästäkin, tulee sen myös antaa oppilaalle onnistumisen elämyksiä ja itsensä ylittämisen tunteita. Hyvään musiikkisuhteeseen kasvava oppilas omaksuu uutta ja ihmeellistä etsivän tutkimusmatkailijan roolin. Instrumenttiopetuksessa opettajan tehtävä on tukea oppilasta tällä loputtomalla matkalla ja antaa hänelle siihen tarvittavia välineitä. Vaikka opettajan rooli onkin edelleen ohjata oppilaan kehittymistä, tulisi opetuksen olla silti vuorovaikutusta.

Kirjoittajat: Katariina ja Mikko Ylönen 2014, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Lähteet:

E.Kosonen. 2010. Musiikkiharrastusten motivaatio. Artikkeli. Julkaistu teoksessa Louhivuori, J. & Saarikallio, S. (toim.). 2010. Musiikkipsykologia. Jyväskylä: Ws Bookwell Oy.

Kohut, D. L. 1992. Musical Performance. Learning Theory And Pedagogy. University of Illnois. Illnois: Stipes Publishing L.L.C.

Kosonen, E. 2001. Mitä mieltä on pianonsoitossa? 13-15-vuotiaiden pianonsoittajien kokemuksia musiikkiharrastuksestaan. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing house.

Kurkela, K. 1994. Mielen maisemat ja musiikki. Musiikin esittäminen ja luovan asenteen psykodynamiikka. Sibelius Akatemia. Helsinki: Hakapaino Oy.

Rauste-von Wright, M; von-Wright J & Soini, T. 2003. Oppiminen ja koulutus. Juva: WS Bookwell Oy.