Ryhmäilmiöt ja ryhmänohjaajan roolit – kokemuksia bändiryhmän ohjaamisesta

Kirjoittaja: Heikki Honkanen 2013, Karelia-ammattikorkeakoulu

Ryhmässä toimiminen on ihmisille arkipäivää; he viettävät ison ajan elämästään erilaisissa ryhmissä. On olemassa esimerkiksi työryhmiä, vertaisryhmiä ja harrasteryhmiä. Musiikin opiskelijalle ryhmistä mieluisimmat ovat varmasti ne, joissa pääsee kokeilemaan ja jalostamaan oman instrumentin soittotaitoja bändiympäristössä. Aina ryhmä ei toimi ryhmäläisten tai edes ryhmänohjaajan näkövinkkelistä halutulla tavalla. Silloin ratkaisua voi etsiä tarkastelemalla ryhmässä tapahtuvia ilmiöitä, tai kiinnittää ryhmänohjaajana huomiota omaan toimintaansa.

Sain loppuvuodesta ohjattavakseni ensimmäisen bändiryhmäni. Valitettavasti ryhmän toiminta jäi vain reilun kahden kuukauden mittaiseksi, mutta paljon ehti tapahtua siinäkin ajassa. Jännitys oli aistittavissa ensimmäisellä tapaamisella, sillä ryhmäläiset eivät olleet entuudestaan toisilleen tuttuja, mutta sen laukaisi viimeistään oppilaiden yhdessä suunnittelema ja sovittama punk-henkinen versio joulukappaleesta Walking in The Air, jota soitimme ohjaaja mukaan lukien leveä hymy kasvoilla.

Tässä artikkelissa tarkastelen ryhmän erilaisia toimintamuotoja sekä ryhmänohjaajan eri rooleja teorian ja omien kokemusteni pohjalta. Syy siihen, miksi valitsin aiheekseni ryhmäopetuksen, on se, että musiikkipedagogien koulutuksessa asiaan ei juurikaan paneuduta, vaikka alan työpaikoissa iso osa opetuksesta on bändiohjausta ja jopa pääinstrumentin ryhmätuntien ohjausta. Ryhmäopetuksen teoriataustaan tutustumisella toivon saavani aineistoa myös opinnäytetyötäni varten.

Ryhmän määritelmä

Ryhmä koostuu kahdesta tai useammasta yksilöstä. Ryhmäläisille on tyypillistä, että he ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ja ryhmällä on usein yhteinen tavoite tai päämäärä, johon he pyrkivät. Siihen päästäkseen ryhmän jäsenten on tehtävä yhteistyötä. Tästä seuraa vuorovaikutusta ryhmäläisten välille ja yhteisen päämäärän vuoksi he ovat riippuvaisia toisistaan. Keskinäisellä vuorovaikutuksella ryhmän jäsenet pyrkivät saavuttamaan yhteisen tavoitteensa. (Kataja, Jaakkola & Liukkonen 2011, 15.)

Ryhmät voidaan jakaa henkilömäärän mukaan pien- ja suurryhmiin. Pienryhmissä on alle kymmenen henkilöä ja suurryhmissä enemmän. Ryhmät voidaan jakaa myös toiminnan tarkoituksen perusteella. Bändisoittoa opiskelevien ryhmä kuuluu näin ollen harrasteryhmien piiriin. (Kaukkila, Lehtonen 2007, 17–18.) Tässä artikkelissa keskityn pienryhmiin, koska ne ovat itselleni tällä hetkellä ajankohtaisimpia, ja bändiopetuksessa ryhmä on harvoin yli kymmenhenkinen.

Ryhmän kehitysvaiheet

Kun ryhmäläiset tutustuvat toisiinsa, on selvää, että ryhmän toimintakin alkaa muuttua. Ensimmäistä bändituntia pitäessäni minusta tuntui, että tunti oli esittelykierrosta lukuun ottamatta yksinpuhelua, mutta viimeisellä kerralla minun oli jo vaikea saada puheenvuoroa kaiken keskustelun keskeltä.

Ryhmälle voidaankin usein määrittää aloituspiste ja lopetuspiste. Sitä, mitä ryhmässä tapahtuu noiden pisteiden välillä, nimitetään ryhmäprosessiksi. Se kuvaa ryhmän etenemistä ajallisesti. (Kataja, Jaakkola & Liukkonen 2011 ja Kaukkila, Lehtonen 2007.) Yllä kuvatussa esimerkissä aloituspiste oli toisilleen tuntemattomien henkilöiden ensikohtaaminen ja lopetuspiste oli ryhmä, jonka jäsenille oli toiminnan aikana muodostunut omat roolit ja oma historia, joskin lyhyt sellainen.

Teoksessaan Ryhmästä enemmän Veli Kaukkila ja Elisa Lehtonen (2007, 24–25) jakavat ryhmän kehitysvaiheet viiteen osioon. Nämä ovat muotoutuminen, kuhertelu, kiehuminen, yhteistoiminta sekä luopuminen ja ero. Muotoutumisvaiheessa ryhmäläiset tarkastelevat muita jäseniä ja alkavat etsiä itselleen sopivaa asemaa ryhmässä. Monesti ensimmäinen tapaaminen kuluu sen jäseniltä tunnustellen ja he ovat usein riippuvaisia ohjaajasta. Tässä vaiheessa alkaa ryhmän muotoutuminen eli ryhmäytyminen. Kun ryhmä on selvittänyt alkuvaikeutensa ja sen jäsenet alkaneet tutustua toisiinsa, voi kuherteluvaihe alkaa. Tälle vaiheelle on tyypillistä ryhmän yksimielisyys ja yhtenäisyys. Myös roolijako ryhmässä jäsentyy.

Kiehumisvaiheessa jäsenet taas alkavat kyseenalaistaa muiden mielipiteitä – myös ohjaajan – sekä heittää joukkoon omia, usein eriäviä ajatuksiaan. Näistä voi seurata ryhmän jäsenten välisiä sanaharkkoja, mutta oikein käsiteltyinä ne voivat puhdistaa ryhmän ilmapiirin. Kun kaikki ovat löytäneet oman paikkansa ryhmässä ja hyväksyneet yhteiset tavoitteet, ryhmä on taas valmis toimimaan yhdessä. Ryhmäläiset puhaltavat yhteen hiileen tavoitteidensa saavuttamiseksi ja roolit ryhmän sisällä joustavat. Tätä vaihetta kutsutaan yhteistoiminnaksi. Yhteistoiminnan vaiheessa ryhmä kykenee taas kommunikoimaan ja jäsenet pystyvät antamaan ja vastaanottamaan rakentavaakin palautetta hyvässä hengessä. Lopuksi ryhmällä on edessään luopuminen ja ero -vaihe, jossa ryhmän toiminta loppuu. Tämä on tunnerikas vaihe, jossa jäsenten tunteet voivat vaihdella ahdistuksesta ja haikeudesta helpotukseen. (Kaukkila, Lehtonen 2007, 25–26.)

Ryhmän dynamiikka

Yhteistoiminnan myötä ryhmäläisten välille muodostuu eräänlainen näkymätön voima, joten nimitetään ryhmän dynamiikaksi. Se muodostuu jäsenten keskinäisistä jännitteistä, kiinnostuksenkohteista sekä tunteista toisiaan ja toiminnan kohdetta kohtaan. Ryhmädynamiikka on tunnistettavissa tarkkailemalla ryhmän jäsenten toimintaa: kenen kanssa kukakin puhuu, millainen tunnelma ryhmässä on, tai millaisia nonverbaalisia eli sanattomia viestejä heistä välittyy. (Kaukkila, Lehtonen 2007, 27.) Ryhmädynamiikka kehittyy yhteistoiminnan myötä, ja omissa bändiohjattavissani se oli selvästi havaittavissa, koska lähtökohtana oli toisilleen ennestään tuntemattomat henkilöt. Ryhmädynamiikan kehittymisen tarkkailu on tärkeää, sillä se helpottaa ryhmänohjaajan toimintaa: kun tunnistaa ryhmäläisten tavan toimia, reagoida ja suhtautua toisiinsa, on tehtävien jako, palautteen anto ja kommunikointi ylipäänsä helpompaa.

Kaukkila ja Lehtonen (2007, 27,30). esittelevät ryhmädynamiikkaa tutkineen Wilfried Bionin teorian, jonka mukaan ryhmän voi jakaa kahteen osaan: työryhmään ja perusolettamusryhmään. Työryhmä yrittää päästä tietoisesti tavoitteeseensa, ja perusolettamusryhmän tunnusmerkkejä on jäsenten välinpitämättömyys ryhmän perustehtävää kohtaan. Bändikoulun bändi käy esimerkkinä työryhmästä, koska bändi harjoittelee yhdessä tulevaa keikkaansa varten. Perusolettamusryhmällä ei yhteistä tavoitetta ole. Ryhmässä voi myös vallita epämiellyttävä tunnelma, mutta ryhmä ei ole halukas tekemään asialle mitään. Perusolettamusryhmä muodostuu oppilaiden suojakeinona eli defenssinä silloin, kun ryhmässä ei ole kaikki hyvin.

Hyvän ryhmänohjaajan monet roolit

Koska musiikin ryhmäopetuksen tekijää tavataan nimittää ryhmänohjaajaksi, on johdonmukaista puhua ohjauksesta eikä niinkään opetuksesta. Opettamisesta ja ohjaamisesta puhutaan kuitenkin useimmiten toistensa synonyymeinä, ja eron tekeminen onkin vaikeaa. Kirsti Vänskä (2000) toteaa lisensiaatintutkimuksessaan, että ohjaus on opetuksen erityismuoto, mutta molempiin liittyy kiinteästi tavoitteiden asettaminen ja seuraaminen sekä vuorovaikutus.

Opettamisen ja ohjaamisen eroa voisi avata seuraavan esimerkin avulla: Ammattikoulun opettaja opettaa opiskelijalle koulussa asioita, minkä jälkeen opiskelija menee suorittamaan työharjoittelua ja saa harjoittelulle ohjaajan. Opettamisen sijaan ohjaaja neuvoo ja konsultoi opiskelijaa tukien tämän toimintaa. Oletuksena on, että opiskelijalle on koulussa opetettu tarvittava tieto ja harjoittelussa hän vain tuo sen ohjaajan avulla käytäntöön.

Hyvä ryhmänohjaaja on tietoinen edellisissä luvuissa esitellyistä ryhmäilmiöistä ja niitä havaitessaan osaa auttaa ryhmää eteenpäin kohti tavoitetta. Siinä missä ryhmäohjaajan on tiedettävä ryhmässä tapahtuvista ilmiöistä, on hänen osattava myös ohjaukseen liittyviä asioita. Yksi tällainen on toimivan roolin valitseminen tapauskohtaisesti. Kataja ja kumppanit (2000, 27) tarjoavat ohjaajalle kolme perusroolia. Niitä ovat ryhmän johtaja, ymmärtävä kuuntelija sekä vaikuttaja. Ryhmän johtaja pyrkii luomaan ryhmälle oikeanlaisen ilmapiirin sekä ryhmän säännöt. Tällaiselle roolille on käyttöä erityisesti ryhmän alkutaipaleella sekä silloin, kun jotkut ryhmäläisistä luulevat, ettei heihin päde samanlaiset säännöt kuin muihin. Ymmärtävä kuuntelija puolestaan tarkkailee ryhmäilmiöitä sekä pyrkii analysoimaan omaa tekemistään ja ajattelutyötään. Bändiohjaajanakin on hyvä antaa ryhmäläisille aikaa esimerkiksi harjoiteltavan kappaleen välissä ja olla puuttumatta heidän toimintaan. Näin ohjaaja tarjoaa sekä ryhmäläiselle että itselleen mahdollisuuden reflektointiin. Kolmas ohjaajatyyppi, eli vaikuttaja, pyrkii muistuttamaan ryhmää sen tavoitteista ja auttaa heitä pääsemään niihin.

Itse bändikurssia vetäessäni pyrin toimimaan vaikuttajan tavoin. Bändikurssin alussa oppilaiden suusta kuuluivat useasti sanat: ”Ei myö osata”. Ensimmäisenä mieleen tuli ajatus omasta epäonnistumisestani opettajana. Tuossa tilanteessa päädyin kuitenkin rohkaisemaan oppilaitani kertomalla heille harjoittelun merkityksestä ja siitä, miten ilman sitä ei voi oppia. Muutaman harjoittelukerran jälkeen oppilaat huomasivat itsekin, että kehitystä on tapahtunut.

Tämän lisäksi ohjaajan toimintatapoihin perustuvassa jaossa on olemassa vielä kaksi roolia: Tehtäväkeskeinen ja prosessikeskeinen malli. Tehtäväkeskeinen malli ei jätä oppilaille tilaa löytää omia ratkaisumalleja, vaan ratkaisut keksii aina ohjaaja itse. Tämän lisäksi hän käyttäytyy ryhmän edessä asiantuntijan tavoin ja määräilen. (Kataja ym. 2000.) On selvää, että tällöin oppilailta jää puuttumaan ne onnistumisen tunteet, joita tulee kun löytää kohtaamalleen ongelmalle itse ratkaisun. Tällainen ongelma voi bänditilanteessa tulla vastaan esimerkiksi otettaessa kitaralla sointuja eri kohdista otelautaa. Olisi helpompaa näyttää oppilaalle suora vastaus, ja usein ajan säästämiseksi se olisikin nopein vaihtoehto. Prosessikeskeisessä mallissa ohjaaja ei tarjoa suoria vastauksia, vaan toimii ongelmatilanteissa avustajana. Hän antaa ryhmän tehdä omia tulkintoja, tukee niitä ja heidän ratkaisumallejaan. (Kataja ym. 2000.)

Ryhmä toimimaan

Ryhmän toimintaan vaikuttaa kaikki, mitä sanomme tai teemme ryhmässä. Näillä toimintatavoilla on luonnollisesti vaikutusta niin hyvässä kuin pahassakin. Ryhmää auttavaa ja tukevaa toimintaa on Kaukkilan ja Lehtosen (2007) mukaan esimerkiksi luottamuksen rakentaminen, ryhmäprosessin tarkkaileminen, aktiivinen kuunteleminen ja osallistumiseen rohkaiseminen. Kun luottamus on rakennettu oppilaisiin, heitä voi myös kannustaa riskien ottoon ryhmässä. Ryhmäprosessin tarkkaileminen tarkoittaa sitä, että ohjaaja seuraa ryhmän toimintaa ja pyrkii auttamaan sitä toimimaan tehokkaasti. Aktiivinen kuunteleminen vie ohjaajan mukaan ryhmäläisten aiheisiin liittyviin keskusteluihin. Osallistumiseen rohkaiseminen ja siinä onnistuminen saa ohjaajan antamaan tunnustusta oppilailleen. (Kaukkila, Lehtonen 2007.)

Ryhmää haittaavaa toimintaa on aggressiivisuus, estäminen, vetäytyminen, kilpaileminen ja hauskuttaminen. Aggressiivisuuteen kuuluu oppilaiden sättiminen, epäkunnioittavasti käyttäytyminen tai liian kriittisesti ryhmän tekemistä arvioiminen. Estämällä ohjaaja sekoittaa oppilaiden päät puhumalla asiaan kuulumattomia keskeyttäen näin ryhmäprosessin. Vetäytyessään ryhmän jäsenistä tulee passiivisia tiedon vastaanottajia ja havainnot keskittyy ryhmän ulkopuolelle. Kilpaileminen voi estää ryhmää toimimasta, koska siinä jäsenet haluavat ottaa itselleen liikaa rooleja ryhmän sisältä, sekä kilpailevat ryhmänohjaajan suosiosta. Hauskuttaminen taas ilmenee vaikenemisena keskusteltaessa vaikeista asioista tai niihin suhtautumisena huumorilla. (Kaukkila, Lehtonen 2007, 55.)

Kuten jo alussa mainitsin, iso osa soitonopettajan työstä on ryhmäopetusta. Tämän vuoksi erilaisten ryhmämuotojen ja toimintatapojen pohtiminen on aiheellista. Se, millainen ryhmädynamiikka ryhmässä vallitsee, on pitkälti ohjaajasta kiinni. Ohjaajan asenteella on myös valtava merkitys sille, kuinka motivoituneesti ryhmä tavoitteisiinsa pyrkii. Jos toiminta jää työryhmän sijaan perusolettamusryhmän tasolle, on ohjaajalla aihetta katsoa peiliin. Myös ohjaamisen ja opettamisen määrittely on pedagogille tärkeää, koska titteli määrittelee pedagogin työnkuvaa.

 

Lähteet

 

Kataja, J., Jaakkola, T. &  Liukkonen, J. 2011 Ryhmä liikkeelle,  toiminnallisia harjoituksia ryhmän kehittämiseksi. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kaukkila, V. & Lehtonen, E. 2007. Ryhmästä enemmän, käsikirja ryhmänohjaajan taitoja tarvitsevalle. Helsinki: SMS-tuotanto.

Vänskä, K.  2000. Jaettu asiantuntijuus – Näkökulmia terveysneuvonnan ohjauskeskusteluun. Lisensiaattitutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.  Viitattu 20.2.2013 http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2000835216

 

Jätä kommentti


Miksi kysytään?