Luovuuteen kannustava soitonopetus

Kirjoittaja: Riikka Partanen 2013, Karelia-ammattikorkeakoulu

Tässä artikkelissa pohdin luovuutta klassisen musiikin opettamisessa. Aluksi perehdyn soittamiseen luovana toimintana ja sen jälkeen paneudun soittotuntien luovuuteen eli siihen, miten soitonopettaja voi rohkaista oppilaan luovaa otetta ja miksi se on tärkeää. Tekstissäni soitto-oppilas on oletetusti lapsi, mutta soitonopettaja voi olla yhtä hyvin tukemassa aikuisen oppilaansa luovuuskehitystä.

Onko soittaminen luovaa?

On helppo ajatella, että kuvataiteilija on luova. Kirjailijakin on luova. Säveltäjä on luova. Mutta entä soittaja? Onko soittaminen luovaa toimintaa, vai onko soittajan tehtävänä ilmaista jonkun toisen eli säveltäjän luovuutta? Jääkö soitonopiskelijan luovuus säveltäjän ja opettajan tahdon jalkoihin? Luovuus on aina ollut kiistanalainen aihe. Sille tuntuu löytyvän yhtä monta määritelmää kuin on sitä tutkineita ihmisiä. Tässä muutamia:

Luovuus on kykyä nähdä, tiedostaa ja reagoida. Luovuus on ennen kaikkea elämänasenne. Luovuus on ihmisen pyrkimys aktualisoida itsensä eli saada potentiaalinsa aktiiviseen käyttöön. Luovuus on tapa jolla ihminen ohjaa elämäänsä (Heikkilä 1984, 101–102).

Jim Solatien mukaan luovuus on vaihtoehtojen etsimistä, uusien näkökulmien oivaltamista ja erilaisten keinojen kokeilemista. Hän kirjoittaa myös, että luova ihminen ei ole jatkuvasti kiinnostunut tekemisensä tasosta tai itsensä vertaamisesta muihin. Ja hän väittää, että jokainen ihminen voi olla luova, koska luovuus on opeteltavissa oleva ominaisuus. (Solatie 200, 20–21, 34–35.)

Luovuus tuntuu pakenevan määrittelyjä. Monet määritelmät ovat epämääräisiä ja estävät pääsyn luovuuden käsitteen ytimeen. Joitakin olennaisia piirteitä kuitenkin hahmottuu, kun aikansa tutkii luovuusteorioita. Pelkistetyimmässä määritelmässä luovuus on ”jonkin uuden, jollakin tavalla omaperäisenä pidetyn oivalluksen” aikaansaamista. (Ruth 1984, 14–15.) Tämä omaperäisyyden vaatimus on yhteistä useimmille luovuusteorioille.

Ollakseen luovaa soittamisen tulisi siis tuottaa jokin uusi, jollakin tavalla omaperäisenä pidetty oivallus. Mielestäni tämä ehto täyttyy soittamisessa automaattisesti. Soittaja on yksilö, josta ei löydy kopiota. Tällöin hänen tuottamansa musiikkikin on uutta ja yksilöllistä, ennenkuulumatonta. Kukaan ei voi toteuttaa musiikkia täysin samalla tavalla kuin hän sen omien kokemustensa, kehonsa ja persoonallisuutensa pohjalta toteuttaa.

Kari Kurkela kirjoittaa luovasta musiikillisesta asenteesta ”luovan säveltaiteen” ja ”esittävän säveltaiteen” sijasta. Hänelle luova asenne on olemisen tapa tai mielen tila, ei niinkään konkreettisen uuden tuottamista. Oppiminen voi olla yksilötasolla luovaa, kun oppijalle paljastuu jotain uutta. Luova asenne voi olla esittäjän ominaisuus siinä missä säveltäjänkin, ja toisaalta säveltäjä ei välttämättä ole asenteeltaan luova. (Kurkela 1997, 19.)

Gudmund Smithin mukaan luovuus on tuottelias tapa kokea todellisuus ja sen ohella oma minä. Smithin mielestä luova prosessi alkaa tietoisena aikeena mutta nostaa myöhemmin päivänvaloon piilotajuista materiaalia. (Ruth 1984, 20.) Ehkä soittamisen luovuus on itse prosessissa: siinä kuinka soittaja työstää paperille kirjoitetut merkit soivaksi todellisuudeksi. Prosessi on monimutkainen: siinä yhdistyvät soittajan keholliset, emotionaaliset ja älylliset ominaisuudet. Musiikkia tehdään koko olemuksella.

Jaana Vahermaa on tehnyt Jyväskylän yliopiston musiikkikasvatuksen laitokselle kandidaatintutkielman Luovuusteoriat suunnannäyttäjinä luovan musiikinopetuksen suunnittelussa. Tutkielmassaan hän esittelee Taylorin portaittaisen luovuuden mallin vuodelta 1959. Taylorin mukaan luovuudella on viisi tasoa, jotka ovat kuin portaat. Alimpana on ilmaisutaso, seuraavana produktiivinen taso, sitten keksimistaso ja uudistustaso, ja ylimpänä syntymistaso. (Vahermaa 2012, 17.) Taylorin malli soveltuu hyvin soittamisen luovuuden hahmottamiseen, koska siinä luovuus on monitahoista ja ilmenee eri ikäkausina ja eri toiminnoissa omalla tavallaan.

Maslow on jakanut luovuuden primaari- ja sekundaariluovuuteen, joista primaariluovuus on tiedostamattomasta nousevaa, uutta synnyttävää luovuutta. Se on jokaisen lapsen ominaisuus, joka heikkenee iän myötä. Sekundaariluovuus taas on rationaalista ja tuottavaa luovuutta, johon liittyy työstöä ja pelkistämistä. (Ruth 1984, 26–27.) Soittaminen asettunee selkeimmin sekundaariluovuuden piiriin, kun taas parhaimmillaan soittamisen luovuus hyödyntää sekä primaari- että sekundaariluovuutta. Tällöin soittaja rationaalisen työstöprosessinsa ohella ammentaa materiaalia tiedostamattomastaan. Soittaminen ei jää pelkäksi liikkeiden matkimiseksi ja toistamiseksi, vaan soittaja luo omankuuloista musiikkia yhdistämällä luovasti musiikin fyysiset ja mentaaliset puolet.

Klassisen musiikin koulutusta on kutsuttu ”siisteyskasvatukseksi”, jossa soittaja pyrkii toteuttamaan musiikkiin liitettyjä ihanteita. Kuitenkin matka kirjoitetuista nuoteista soivaksi taiteeksi vaatii taiteilijalta luovuutta, ja juuri siinä on mahdollista toteuttaa asia omaperäisella, uudella tavalla. Jo tulkinta itsessään voidaan nähdä luovana toimintana. (Maijala 2003,71–71.) Luovuus on siis ominaisuus, joka lisää elämän täyteyttä ja kokemuksen syvyyttä. Moneen suuntaan virtaavan luovuuskeskustelun keskellä haluan uskoa, että luovuus on jokaisen ihmisen ominaisuus ja sitä voi halutessaan kehittää oman elämänsä rikastuttamiseksi.

Soitantoa ja nautintoa

”Leikki on paras tapa oppia: leikkivä ihminen mukautuu ja adaptoituu ketterästi ja omaksuu uusia asioita ilman minkäänlaista tuskaa. Eikä ainoastaan ilman tuskaa, vaan hän saa prosessista vielä kiksejä. Oppimisen pahin vihollinen on häpeä, se tunne, joka yleensä ihmisen aikuistuessa kehittyy leikkimielisyyden tilalle.” (Schatz, Helsingin Sanomat 16.1.2011.)

Roman Schatzin sanat vastaavat osuvasti kysymykseen, miksi luovuus on niin tärkeää. Luova ote on eräänlaista asioilla ja taidoilla leikkimistä, ja se vapauttaa ihmisen tutkimaan maailmaa ilman ennakkoluuloja ja -oletuksia. Tällainen ote on oppimisen kannalta tehokas ja se tekee oppimisesta henkilökohtaista. Se synnyttää sisäistä motivaatiota, jossa toimintaan ryhtyminen ja sen palkitsevuus nousevat ihmisestä itsestään eivätkä jonkin ulkopuolisen tekijän käskemänä. Petteri Niitamo viittaa E.L.Decin väitteeseen, jonka mukaan omaehtoinen päteminen ja itsemääräämisen kokeminen ovat ihmisen synnynnäisiä tarpeita. Sisäinen motivaatio lisääntyy ympäristöissä, joissa nämä tarpeet sallitaan. Esimerkiksi leikki, leikinomainen toiminta, etsiminen, tutkiminen ja haasteellinen toiminta ovat sisäisesti motivoituneita toimia. (Niitamo 2002, 40–41.) Soittaminen voidaan helposti nähdä haasteellisena ja leikinomaisena toimintana.

Mielenkiintoista on myös tutkia englanninkielen sanaa `play`, joka merkitsee leikkimisen lisäksi myös soittamista ja pelaamista. Play-sana tuntuu kattavan kaiken intohimoisen ja antautuvan toiminnan: play houkuttelee kokemaan maailmoja, joiden lainalaisuudet poikkeavat niin kutsutusta arkitodellisuudesta. Leikki on elämänilon ja elämänhalun ilmaus, se on tapa olla olemassa. (Kurkela 1997, 33–34.)

Leikillä ja soittamisella on siis perustavanlaatuinen yhteys. Leikki on luovaa toimintaa, jota toteutetaan sisäisen motivaation voimalla. Leikissä eivät päde samat säännöt kuin arkimaailmassa. Leikki ei ole rationaalista ja se on ”vakavaa” vain omien sääntöjensä puitteissa. Kuitenkin se on leikkijälle niin tärkeää, että hän antautuu siihen täysin ja suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen kokonaan. Mihaly Csikszentmihalyin flowteoria auttaa pääsemään leikin ja luovuuden juurille. Csikszentmihalyin mukaan toiminta on nautittavaa, kun se täyttää kahdeksan ehtoa:

1. toiminta on haastavaa ja vaatii taitoja

2. toiminta vangitsee henkilön huomion täysin

3. toiminnalla on selkeät tavoitteet

4. toiminnasta saa välitöntä palautetta

5. toimija keskittyy käsillä olevaan tehtävään

6. toiminnan kautta toimija harjoittaa kontrollia haastavassa tilanteessa

7. itsetietoisuuden katoaminen

8. ajantajun katoaminen

Nautittavan toiminnan ydintä on siis jonkinlainen toiseen maailmaan uppoutuminen, ja tuossa toisessa maailmassa minän rajat laajenevat. Jokin sellainen, mikä ei arkitodellisuudessa ole mahdollista, mahdollistuu tuossa uudessa maailmassa. (Csikszentmihalyi 1990, 48–67.)

Soitonopettajana ja -opiskelijana olen kuitenkin huomannut, että soittamisen leikkisyys jää helposti edistymisvaatimusten jalkoihin. Harrastus, joka aloitettiin suuren innostuksen liikkeellepanemana, saattaa muuttua hiljalleen suoritukseksi jolla pyritään täyttämään opettajan, vanhempien tai tutkintolautakunnan vaatimukset. Klassisen instrumentin opiskeluun liittyy paljon yhdenmukaisuusvaatimuksia ja sääntöjä. On omaksuttava tietyt tekniset ja esteettiset taidot ja taidemusiikin tyylit sortumatta kuitenkaan niin kutsuttuihin maneereihin. Tekemisen rajat saattavat tuntua ahtailta, kun pyritään noudattamaan perinteitä ja jatkamaan niitä asiaansopivalla tavalla. Yhdenmukaisuusvaatimukset, suoritusten korostaminen, ideoiden ja aloitteiden torjuminen ja työn ja leikin vastakkainasettelu tukahduttavat luovuutta. (Ruth 1984, 43–44.)

Koska musiikkioppilaitoksilla on opetussuunnitelmansa ja opettajillakin omat tavoitteensa oppilaiden suhteen, on selvää, että jonkinlaiset vaatimukset ja päämäärät ovat välttämättömiä. Onko kuitenkin mahdollista pyrkiä johonkin päämäärään ja siitä huolimatta säilyttää tekemisen leikillisyys? Voiko opettaja edistää oppilaansa luovuuden kehittymistä ja miten?

Luovasti soittotunnilla

Kotiympäristö ja vanhempien tuki ovat luovuuden kehittymisen kannalta merkittävimpiä tekijöitä. Kodit eivät kuitenkaan aina yllä tutkimustiedon esittämiin ihanteellisiin mittoihin. On suurempia ja pienempiä ristiriitoja, kiirettä ja huolta, ehtimisiä ja pitämisiä. Jan-Erik Ruthin mukaan luovuuden kehittymiselle on tärkeää, että kodin tunneilmasto on avoin. On parempi tuoda vanhempien väliset jännitteet esille kuin ylläpitää muka-seesteistä koti-idylliä. Luovuutta tukevassa kodissa lapsen mielipiteitä kuunnellaan ja kunnioitetaan, hänen mielenkiinnonkohteitaan ja harrastuksiaan tuetaan ja hänelle suodaan rajoja ja vapauksia sopivassa suhteessa. Sekä kielteiset että myönteiset tunteet tunnistetaan ja niiden ilmaisu sallitaan. (Ruth 1984, 40–42.)

Jos kotiolot eivät ole luovuutta tukevia, nousevat kodin ulkopuoliset suhteet tärkeiksi. Monesti jo yhden ihmisen kannustava suhtautuminen vaikuttaa myöteisesti lapsen käsityksiin omista kyvyistään. (Solatie 2009, 45, 48–51.) Soittotunti on lapselle harvinainen mahdollisuus olla kahden kesken turvallisen ja kannustavan aikuisen kanssa. Useita vuosia kestävä soittoharrastus vaikuttaa suuresti soittajan minäkuvaan ja itsetuntoon ja epäilemättä myös luovuuden kehitykseen. Soitonopettaja voi olla se yksi kannustava aikuinen, joka uskoo lapseen ja hyväksyy hänet pyyteettömästi.

Torrancen mukaan opettajan avoin ja ymmärtävä asenne on oppijalle paras luovuuden tukija. Ruth kirjoittaa, että luovuuden kehittymisen kannalta on tärkeää, että opettaja on avoin lapsen maailmalle ja halukas kasvamaan yhdessä hänen kanssaan. Hän myös antaa lapsen vaikuttaa vuorovaikutuksen suuntaan. (Ruth 1983, 40–42.)

Lapsi oppii paljon tarkkailemalla aikuista. Näin ollen opettajan oma esimerkki on hyvin olennainen. Ei riitä, että luovuudesta puhutaan myönteiseen sävyyn, vaan luovan otteen tulisi huokua opettajasta. Se, että opettaja pyrkii kehittämään omaa luovuuttaan, on tärkeä tienviitta oppilaalle. Henkinen aktiivisuus, henkiset ja älylliset harrastukset ja tarve luovaan ja ammatilliseen kasvuun ovat hyvä pohja opettajan luovuuden kehitykselle. (Heikkilä 1984, 99–100.)

Jos opettaja haluaa tukea oppilaan luovaa kehitystä, hänen kannattaa välttää tuomitsevia sävyjä arvioinnissaan. (Heikkilä 1984, 99–100.) Oikean ja väärän painottaminen tekevät luovuudelle hallaa, sillä yksi luovuuden piirteistä on oikean ja väärän puuttuminen. (Solatie 2009, 21.) Oppilasta voi ennemmin ohjata arvioimaan itse omaa suoritustaan. Häneltä voi esimerkiksi kysyä, mihin hän kiinnitti huomiota omassa soitossaan, tai mikä häntä miellytti tai ei miellyttänyt omassa soitossaan ja miksi. Tämä ohjaa oppilasta omaehtoiseen oppimiseen, jossa hän itse asettaa päämääränsä ja kontrolloi niiden saavuttamiseen tarvittavaa työtä. Tällöin hän on myös todennäköisesti tarkkaavaisempi, koska opettaja ei sano mitä hän tekee hyvin tai huonosti, vaan hän joutuu itse arvioimaan sen. Samalla hänen esteettiset arvonsa tulevat selkeämmiksi: mikä on kaunista/raivokasta/ylevää/herkkää soittoa? Millaiseen soittoon pyrin tässä kappaleessa? Oikeasta ja väärästä luopuminen antaa tilaa omaperäisille ajatuksille koska oppilaalta ei odoteta jotakin tiettyä tulosta, johon hänen täytyy ulkoisen vaatimuksen pakottamana pyrkiä.

Rento ja erilaisuuden hyväksyvä ilmapiiri luo tilaa spontaanille ilmaisulle. Opettajan oma esimerkki voi tässäkin olla innostavana lisänä: kun opettaja vapautuu olemaan oma itsensä ja uskaltaa heittäytyä ja tehdä virheitä, uskaltautuu oppilaskin helpommin ilmaisemaan ja kokeilemaan vailla epäonnistumisen tai rangaistuksen pelkoa. Myös vaihtelevuus lisää tilanteen luovaa ilmapiiriä: näkökulman äkillinen vaihtaminen, oppilaan rohkaiseminen mielikuvien keksimiseen, tunnin pitäminen eri tilassa kuten konserttisalissa konserttia kuunnellen, yllättävät rinnastukset eri taiteenlajiin tai muuhun elämän osa-alueeseen… Vaihtelevuus voi liittyä paikkaan, aikaan, tyyliin, tapoihin, mihin tahansa. Jopa opettajan vaatteiden väri voi olla stimuloiva asia, varsinkin pienille lapsille. Vaihtelun tulisi kuitenkin palvella oppilaan luovuuden heräämistä ja oppimista ja olla näiden motivoimaa.

Oman kokemukseni mukaan hyvä soitonopetus on kuin hyvää kasvatusta: rajoja ja vapautta sopivassa suhteessa. Esimerkiksi yksityiskohtien työstämiseen keskittyminen opettaa itsekuria, joka on tärkeä luovuuden ulottuvuus. Oman soittohistoriani aikana minulla on ollut hyvin erilaisia opettajia, joista jokainen on tuonut tärkeän antinsa soittooni. Ensimmäinen soitonopettajani tutustutti minut improvisointiin ja korvakuulolta soittamiseen. Tämän innostamana soitin usein kotona korvakuulolta pätkiä haastavistakin teoksista, ja niin tehdessäni koin vapauden lisäksi voimakasta uteliaisuutta musiikkia kohtaan. Uskon, että olin tuolloin muusikkona luovimmillani, vaikka en ollut vielä aloittanut ammattiopintojani.

Eräs toinen opettajani korosti soinnin tärkeyttä ja teknisiä yksityiskohtia. Hänen opetuksensa oli järjestelmällistä ja kontrolloitua. Hän halusi vahvasti vaikuttaa soittoni jokaiseen yksityiskohtaan, ja koin tämän luovuutta suuresti rajoittavana tekijänä. Halusin vaikuttaa soittamaani musiikkiin enkä toistaa opettajani näkemystä oikeasta tavasta toteuttaa se. Tarkan teknisen työskentelyn vuoksi tulin kuitenkin koko ajan varmemmaksi soittajaksi, ja itsenäisyyden nälässäni hain itse ideoita luovempaan työskentelyyn esimerkiksi ideoimalla, miten voisin saada aivan uuden näkökulman johonkin teokseen. Keksin teoksiin teemoja ja mielikuvia, joita kukaan muu ei tiennyt, ja kuuntelin paljon musiikkia ja luin kirjoja saadakseni ideoita ja impulsseja muilta. Tärkeitä olivat myös keskustelut opiskelukavereiden kanssa ja järjestämämme torstaikonsertit, joissa oli luvallista esittää keskeneräistäkin materiaalia. Kontrolloivan opettajani ansiosta jouduin etsimään itse soiton luovaa puolta.

Runsas mielikuvien käyttö, näkökulman vaihtaminen, vaihtoehtojen antaminen ja rohkeaan ilmaisuun kannustaminen ovat toimineet minun kohdallani. Opettajan kehotus rohkeuteen virheidenkin uhalla vapauttaa tunnin ilmapiiriä huimasti. Luovuus aukeaa, kun ei tarvitse pelätä virheitä; kun ei ole oikeaa ja väärää, avautuu useita eri näkökulmia ja kenties jotain ihan uutta. Opettajan oma uskallus ja avoimuus uusille ideoille ovat toimineet rohkaisevana esimerkkinä. Innostavimpia hetkiä tunneilla ovat olleet ne, jolloin olen kokenut olevani etsijänä musiikin maailmassa yhdessä opettajani kanssa.

Lopuksi

Edellä olen perustellut, miksi soittaminen on lähtökohdiltaan luovaa ja leikinomaista toimintaa. Soittotaito on helposti omaksuttavaa ja sujuvasti kehittyvää, jos soittaja saa toimia sisäisestä motivaatiostaan käsin ja toteuttaa omaa autonomiaansa eikä ulkoisista vaatimuksista tehdä pääasiallista syytä soittoharrastuksen jatkumiselle.

Juha Varto kirjoittaa kirjassaan Kauneuden taito käsitteestä tietävä tiedostamaton, josta hän antaa esimerkiksi lapsen ja linnun. Lapsi oppii kielen ja varpunen oppii visertämään, mutta kumpikaan ei opi toisen ilmaisutapaa vaikkei muuta kuulisi. Eikä kumpikaan opi edes omaa ilmaisuaan, ellei ympäristö provosoi sitä esiin. (Varto 2001: 38.) Musiikki on kieli, jonka ihmisen tietävä tiedostamaton tunnistaa. Opettajan tehtävä on tämän kielen provosoiminen esiin. Kuten puhumaan oppimisessa, myös musiikin oppimisessa tulisi antaa oppijalle tilaa muodostaa rauhassa oma musiikillinen kielensä, oppia luonnollisesti oma persoonallinen tapa ilmaista musiikin kielellä. Tämä tapahtuu houkuttelulla, esimerkillä, ohjaamisella, innostamisella. Oppijaan uskotaan ja hänen ponnistuksensa kielen oppimiseksi huomataan ja niitä arvostetaan. Kaikenlainen pakko ja kiirehtiminen voidaan jättää pois, sillä ihminen oppii oman musiikkinsa.

Lähteet:

Csikszentmihalyi, M. 1990: Flow: The Psychology of Optimal Experience. New York: Harper Perennial.

Heikkilä, J. 1984. Luovuuden osa-alueet ja niiden kehittäminen. Teoksessa R. Haavikko ja J.-E. Ruth (toim.): Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin+Göös, 91–119.

Kurkela, K. 1997. Mielen maisemat ja musiikki: musiikin esittäminen ja luovan asenteen psykodynamiikka. Helsinki: Hakapaino Oy.

Maijala, P. 2003. Muusikon matka huipulle. Soittamisen eksperttiys huippusoittajan itsensä kokemana. Sibelius-Akatemia, Studia Musica 20. Helsinki: PB-Printing Oy.

Niitamo, P. 2002. Tunneperäinen ja tietoperäinen motivaatio. Teoksessa K. Salmela-Aro ja J.-E. Nurmi: Mikä meitä liikuttaa: modernin motivaatiopsykologian perusteet. Keuruu: PS-kustannus, Otava.

Ruth, J.-E. 1984. Luova prosessi, persoona ja tuote. Teoksessa R. Haavikko & J.-E. Ruth (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin+Göös, 13–35.

Ruth, J.-E. 1984. Luovuuden kehitys elämänkaaren aikana. Teoksessa R. Haavikko & J.-E. Ruth (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin+Göös, 37-60.

Schatz, R. 16.1.2011. Leikki on paras tapa oppia. Kolumni. Helsingin Sanomat.

Solatie, J. 2009. Luova lapsi: oivaltaa, oppii ja pärjää. Helsinki: Tammi.

Vahermaa, J. 2012. Luovuusteoriat suunnannäyttäjinä luovan musiikinopetuksen suunnittelussa. Kandidaatintutkielma. Jyväskylän yliopisto. Musiikkikasvatus.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Tampereen Yliopistopaino.