Viulujumppa – silta muskarista soitonoppimiseen

Liikkuen viulusta kiinni

Toiveikkaana ojensin pienen viulun kolmivuotiaalle pojalleni. Hän nappasi soittimen innoissaan, mutta sanoi hyvin määrätietoisesti ja omistavasi: ”Minä itse!” Samanikäiset kaverit seisoivat paikoillaan usean minuutin ajan, ja antoivat minun tehdä käsityötä jousikäden asennon kanssa ja ohjata soittamista. Oma poikani ei suostunut seisomaan paikoillaan vaan käveli viulun kanssa ja sahasi jousella kieliä niin kuin entisajan metsämiehet suuria tukkeja. Turhautumisen takaa nousi mielenkiintoni: Miten voisin opettaa tällaista lasta soittamaan viulua? Kiinnostuin liikkeen yhdistämisestä soiton opettamiseen.

Viulupedagogi Shinichi Suzukin mukaan, jokaisella lapsella tulee olla oikeus soittaa viulua, koska se kehittää lasta monipuolisesti (Winberg 1980, 19). Olisi tärkeää löytää jokaiselle lapselle sopiva lähestymistapa soitonoppimiseen. Toimintaympäristöni Perhonjokilaakson Kansalaisopiston muskariohjaajana lukuvuonna 2010–2011 antoi minulle mahdollisuuden kehittää liikunnallista menetelmää viulunsoiton alkeisopetukseen.

Kutsun tätä menetelmää Viulujumpaksi. Se on lapsilähtöinen vaihtoehto soitonoppimisen aloitukseen.

Viulujumpassa   on aineksia sekä muskarista että ryhmä viulunsoitonopetuksesta. Lisänä ja   uutena toimintamuotona on n. 10-15 minuuttia kestävä jumppa, joka pyrkii kehittämään   viulunsoitossa tarvittavaa lihasvoimaa, liikeratoja, soittoasentoja, motoriikkaa   jne. Viuluun ja jumppaan keskittyminen 3-5 vuotiaiden lasten ryhmätunnilla   muistuttaa toiminnaltaan soitinkeskeistä muskaria. Viulujumpan jumppa-vaihe   soveltuu kaikenikäisille soittajille alkulämmittelyksi.

Haluaisin kehittää viulujumppaa vastaavanlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka  Kristiina Junttu (2011) on kehittänyt pianonsoitonopetukseen pianojumppa-nimellä. Juntun (2011) pianojumppa ja aivojumppa liikkeet ovat antaneet ideoita myös viulujumpan liikkeiden kehittämiselle. Tässä artikkelissa käsite viulujumppa sisältää yhteissoittoa, laulua, leikkiä, liikettä eikä käsitteellisesti vastaa pianojumppaa.

Viulujumpassa tutustutaan viulunsoittoon ryhmässä. Jo alusta alkaen lapsi pääsee kokemaan yhteissoiton iloa. Lasten tasolla ja heidän kanssa kehitetty menetelmä kuljettaa lapsen yhdessä toisten lasten kanssa soiton-oppimiseen. Viulujumppa on silta muskarimaailmasta viulunsoitonoppimiseen.

Viulujumpan tavoitteena on tarjota valmiudet sekä intoa soitonoppimisen aloittamiseen. Tavoitteena on lapsen kokonaisvaltainen kehitys instrumentin välityksellä. Viulujumpassa halutaan tukea lapsen itseluottamusta ja saada aikaan onnistumisen kokemuksia. Pyritään siihen, että pieni soittaja oppii huolehtimaan soittoasennostaan, lihasten rentoudesta ja vahvistamisesta, silloin on otettu tärkeä askel eteenpäin soitonoppimisessa ja soiton ergonomiassa. Toivon että jokaisen lapsen luovuus ja musikaalisuus pääsisivät kehittymään viulujumpan kautta.

Viulujumppa on vielä kehitysvaiheessa. Nyt se on suunnattu alkeisopetuksen tarpeisiin, mutta sitä voi soveltaa eri instrumentteihin, ja pidemmällä oleville soittajille. Viulujumpan liikesarjoista tulee julkaisu, joten niitä ei tässä artikkelissa esitellä.

Lähtökohtia ja perusteluja liikunnalliselle soitonopetusmenetelmälle

Opettajat omaksuvat itselleen sopivan opetusmenetelmän tai yhdistelevät aineksia eri menetelmistä löytäen itselleen sopivan opetustyylin. Opettamisessa ei varmaankaan ole tarkoitus olla yhden koulukunnan tai menetelmän torvena, vaan löytää ja kehittää itselle sopiva, käytännöllinen ja toimiva opetusmenetelmä. On varmasti hyödyllistä miettiä aktiivisesti kuinka omaa opetustaan voisi kehittää. Nuorena opettajana haluan löytää myös itselleni mielekkään menetelmän soitonopettamiseen.

Viulunsoiton ergonomia

Viulunsoiton aloittamisessa on paljon vaikeita asioita edessä; usein jopa ongelmiksi nousevia kysymyksiä, kuten kuinka oppia ergonominen soittoasento. Kuinka säilyttää motivaatio, kun soitto ei kuulosta kauniilta, kädet väsyvät ja niihin jopa sattuu, eikä jaksa seistä paikalla? Viulunsoiton ongelmia kuten soittoasentojen oppimista on usein lähestytty passivoimalla lihaksistoa ja liikkeettömyydellä maksimaalisen rentouden saavuttamiseksi. Saisiko lapsi säilyttää liikkumisen ilon viulunsoittoakin opetellessa?

Jos lapsi oppii alusta alkaen huolehtimaan soittoasennoista, lihasrentoudesta, ja oppii arvostamaan soiton ergonomiaa, on otettu merkittävä askel eteenpäin viulunsoitonop-pimisessa. Usein joudutaan tekemään liian myöhään kallista ja kivuliasta työtä huonojen soittoasentojen korjaamiseksi. Aina eivät hierojatkaan kykene korjaamaan vaurioita, joita syntyy epäergonomisen soittoasennon ja lihasjännitysten takia. Soittotaipaleen alussa olisi tärkeää käyttää aikaa hyvän soittoasennon etsimiseen. Vaikka soittoasentoihin panostetaan ensimmäisen vuoden aikana, se ei tietenkään tarkoita sitä, että asia olisi lopun elämää kunnossa.

Opetuksen lapsilähtöisyys

Lapsikeskeinen kasvatusteoria tunnustaa lapsen oikeuden omiin kiinnostuksen-kohteisiin. Lapsi hyväksytään ja häntä arvostetaan sellaisena kun hän on. (Brotherus, A., Hytönen, J. & Krokfors, L. 1999, 44.) Lapset nauttivat liikkeestä, koska se tukee heidän luottamustansa omaan osaamiseensa ja vapauttaa jännittyneisyydestä. Vilkkaampien lasten kanssa tarvitaan toimintaa, joka saa innostumaan ja on hauskaa, jotta soiton opettelu jatkuisi alkuvaikeuksista huolimatta. Lapsen luontainen tarve ja halu liikkua voidaan hyödyntää myös soitonoppimisessa. Näin hänen oma osaamisensa otetaan käyttöön uusien asioiden opettelussa. Instrumentin oppimiseen lähdetään lapsen tasolta ja hänen kehitysrytmiään kunnioittaen.

Ryhmäopetuksen hyödyntäminen

Mielestäni ryhmäopetuksella on paljon annettavaa perinteiselle yksilöopetukselle. Viulujumpassa sovelletaan Shinichi Suzukin ryhmäopetuksen mallia. Suzuki-menetel-mässä soitonopetus toteutetaan ryhmissä ja tunneilla on läsnä tavallisesti 3-4 lasta vanhempineen (Teirilä 1990). Oppilaat soittavat opettajan henkilökohtaisessa ohjauksessa keskittymiskyvylleen sopivan ajan ja saavat yksilölliset harjoitteluohjeet. Kaikki ryhmän oppilaat ovat läsnä paitsi yhteissoiton, myös toistensa henkilökohtaisen ajan. Lapsi oppii seuratessaan toisten lasten soittamista, leikkivä lapsikin voi omaksua paljon toisten lasten soitosta, vaikka ei aktiivisesti seuraisikaan opetusta. Henkilökohtainen opetus tapahtuu niin, että yhden soittaessa muut kuuntelevat (Teirilä 1990, 43–44; Winberg 1980, 21; Karlson 1985, 24–25.)

Leikki-ikäisten 3–5-vuotiaiden lasten keskittymiskykyä ja kestävyyttä tutkittaessa Suzuki-kasvatukseen osallistuneet lapset ovat osoittaneet selkeästi korkeampia arvoja verrattuna lapsiin jotka eivät ole olleet osallisia Suzuki-kasvatuksesta. Scottin tutkimuksessa Suzuki-ryhmien lisäksi tutkimukseen osallistui esikoulu-ryhmä, ja luovaan toiminnalliseen kerhoon osallistuvia lapsia, sekä lapsia jotka olivat kotihoidossa, eivätkä osallistuneet kyseisiin toimintamuotoihin. Jo viiden kuukauden Suzuki-kasvatus, vähintään yksi viikoittainen 20 minuutin soittotunti, näyttäisi kehittävän merkittävästi leikki-ikäisen keskittymiskykyä ja kestävyyttä (Scott 1996).

Tutkimuksissa on myös todettu yleistä älykkyyden eri osa-alueiden kehittymistä musiikki- ja instrumenttiopintojen seurauksena. Lasten aivot reagoivat ärsykkeisiin samalla tavalla riippumatta heidän suunnitelmistaan osallistua tai olla osallistumatta instrumenttiopintoihin. Kehitystä aivojen reagoinnissa ilmeni niillä lapsilla, jotka olivat osallistuneet instrumenttiopetukseen (Scott 1996.)

Viulujumpan pedagogiikka ponnistaa Suzuki-filosofiasta

Viulujumpassa aivan kuten Suzuki menetelmässä, oppiminen pyritään luomaan kertauksen vahvalle pohjalle.  Uusia asioita opitaan vain yksi kerrallaan ja vanhat taidot tukevat uusien oppimista. Tapaa, jossa uudet opitut asiat rakennetaan aikaisemmin opitun perustalle, kutsutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi. Soittotaitoa pyritään kasvattamaan pienillä ja huolellisilla askelilla (Teirilä 1990, 43-44; Uusikylä & Atjonen 2005).

Suzuki opetuksessa tehdään erilaisia kehon hallintaan tähtääviä harjoituksia ja leikkejä. Oppiakseen hallitsemaan soitossa tarvittavan motoriikan, lapsi tarvitsee aikaa ja harjoitusta (Winberg 1980, 24). Kehollisuus musiikkikasvatuksessa on tullut tunnetuksi erityisesti Dalcroze-opetuksesen kautta. Dalcroze-opetuksessa oppilaiden kokonaisvaltaisen ja omakohtaisen kehollisen aktivoimisen kautta pyritään vahvistamaan mielen ja kehon yhteyttä ja siten edistämään kokonaisvaltaista oppimista (Juntunen 2004).

Suzuki-menetelmässä pyritään käyttämään hyväksi kehon luonnollista painoa. Lapsi, joka kykenee olemaan rentona voi harjoituksen myötä saada soitossaan tarvitsemansa lihakset toimimaan jännityksettä (Winberg 1980). Lihakset, jotka toimivat ilman jännitystä, tukevat puolestaan rennon soittoasennon löytymisestä. Olen huomannut, että liikkeen kautta lapsi oppii kontrolloimaan lihasten rentoutta. Viulujumpassa on mahdollisuus ottaa enemmän aikaa kuin perinteisessä soitonopetuksessa lihasrentouden saavuttamiselle.

Mallioppiminen on vahvasti läsnä Suzuki-opetusmenetelmässä erityisesti opintojen alkuvaiheessa, jolloin ei käytetä nuotteja lainkaan. On suositeltavaa että uusi asia tehdään käytännön toimintona ennen teorian oppimista (Haston 2007, 26–27). Tämä mallioppiminen on luonnollinen oppimisen keino, jota Suzuki-opetuksessa suositaan. Sen katsotaan lisäksi edistävän musikaalista tulkintaa ja johtavan luonnollisesti improvisointiin ja säveltämiseen (Haston 2007, 29).

Suomen Vetelin viulujumpparyhmä pääsi ”vauhthin”

Perhonjokilaakson kansalaisopiston veteliläisille kolmivuotiaille ja sitä vanhemmille muskarilapsille tarjottiin mahdollisuus osallistua viulumuskariin. Syyslukukauden 2010 ajan tutustuimme jousisoitinperheeseen. Kuuntelimme miltä jousisoittimet kuulostavat, harjoittelimme niiden soittoasentoja, opettelimme tuntemaan soitinten nimet ja äänet. Harjoittelimme kynän kanssa jousesta kiinni pitämistä. Marssimme pahviviulujen kanssa ja opettelimme muun muassa painamaan sormet pyöreästi otelaudalle. Ensimmäisten kuukausien aikana käytettiin ainoastaan pahvisoittimia. Ryhmät olivat kooltaan n.5-7 lasta/ ryhmä. Ehkä n. 1/3 muskarin ajasta keskityttiin viulu-teemaan.

Kevätlukukaudella 2011 aloitimme viulujumpan. Suzuki-menetelmää soveltaen soittaminen aloitettiin ryhmässä. Kolme lasta (A-ryhmä) tuli ensin 30 minuutin soittotunnille, minkä jälkeen he jäävät 30 minuutin ryhmätunnille B-ryhmän kanssa. B-ryhmä jatkoi yhteistunnin jälkeen omalle soittotunnille. Toimintaa voi kuvata seuraavasti: A-AB-B. A-ryhmässä oli kolme lasta, AB viulujumpassa kuusi lasta, ja B-ryhmässä kolme lasta.

Viulunsoittajat saivat 10 minuuttia henkilökohtaista ohjausta 30 minuutin soittotunnista, josta 20 minuuttia oli ”passiivista” toisten soiton seurantaa.  Lapset olivat ryhmäopetuksessa yhteensä 60 minuuttia. Jumpassa soitettiin myös vähintään 10 minuuttia yhdessä, joten jokainen soittaa viulua yhteensä noin 20 minuuttia.

Viulujumppa konkreettisesti

Viulujumppa sisältää 30 minuuttia ryhmäjumppaa ja 30 minuutin ryhmäviulutunnin. Syksyn muskarista kevään viulujumppaan jäivät muun muassa yhteisleikit, rytmin kokonaisvaltainen käsittely, liikkuminen, laulaminen ja yhdessä soittaminen. Rytmikapulat ja marakassit vaihtuivat viuluihin.

Viulujumppa johdattaa viulunsoittoon liikkuen. Jumppaliikkeet tehdään ilman viuluja kuivaharjoitelleen. Rentoja soittoasentoja ja lihasvoimaa etsitään liikkeiden lorujen, laulujen ja rytmien kautta. Samat asiat, mitä muskarissa perinteisesti tehdään, suunnataan soittoharrastuksen aloittamiseen. Loruillaan sormilla, liikutaan musiikin mukana ja harjoitellaan liikeratoja joita viulunsoitossa tarvitaan.

Viulujumpassa käytetään ja sovelletaan aivojumpan liikkeitä. Aivojumppa on pedagoginen menetelmä, jonka kehitti lukihäiriöstä kärsivä amerikkalainen Paul Dennison. Aivojumppa perustuu kinesiologiaan, liikunnan mekaniikkaa tutkivaan oppiin. Liikkeet parantavat keskittymiskykyä ja muistin toimintaa. Liikkeet ovat yksinkertaisia ja niitä voivat tehdä myös pienet lapset Liikeradat tukevat molempien aivopuoliskojen yhteis-työtä ja herättelevät ”kroppaa” monipuolisesti soittamiseen (Birath 1999, 7-8 ).

Liikkeet voidaan tehdä hiljaisuudessa tai taustalla soivan musiikin mukana, jolloin voidaan hyvin yhdistää musiikin mukana liikkuminen harjoituksiin. Liikkeissä pyritään yhdistämään hieno ja karkeamotoriset liikkeet. Jaloissa voidaan pitää perusrytmi kävellen, samalla kun käsillä tehdään hienomotorisia harjoituksia. Yksinkertaisiin harjoituksiin lisätään vaikeusastetta vähitellen. Viulunsoiton perussoittoasento on haasteellinen ja sen oppimiseen on otettava aikaa.[1]

Viulujumppa kehittää, valmentaa ja kasvattaa monipuolisesti

Osa syksyllä viulumuskarissa aloittaneista lapsista valitsi vain 10 minuutin soittoajan, ja osa jatkoi lisäksi viulujumpassa. Lapset, jotka ovat olleet mukana viulujumpassa, ovat kehittyneet nopeammin ja ovat oppineet soittoasennot luontevammin. He ovat myös pääsääntöisesti innokkaampia soittamaan viulua ja on ollut mukava huomata, että heidän ryhmähenkensä kannustaa heitä soitossaan eteenpäin.

Lapset innostuivat ryhmäsoitosta enemmän kuin yksinäisestä puurtamisesta. He jaksoivat soittaa yhdessä huomattavasti pidempään kuin yksin. Pianosäestyksen antama tuki ja yhteissoitolliset improvisaatio osuudet saivat lapset innostumaan soittamisesta.

Lapset, joiden vanhemmat eivät olleet mukana viulujumpassa, edistyivät muita hitaammin. Vanhemman läsnäolo ja kannustus kotiharjoitteluun oli merkittävä tekijä edistymisen kannalta. Jos soittotunnilla oli lapsia, jotka olivat passiivisia ja haluttomia, heidän asenteensa tuntui tarttuvan toisiin lapsiin. Silloin olisi juuri tarvittu lasten vanhempia paikalle. Kun on kyse pääsääntöisesti 4-vuotiaista lapsista, on vanhemman läsnäolo ryhmätunnilla välttämätöntä. Jatkossa osaan toimia viisaammin tässä asiassa.

Ryhmäopetuksessa on läsnä useita vanhempia lapsineen. Tunnin kulkuun ja ilmapiiriin vaikuttaa muun muassa oppilaan suhde opettajaan, omaan vanhempaansa, ryhmän muihin jäseniin sekä vanhempien ja lasten keskinäiset suhteet. Opettajan tulee luoda ja ylläpitää positiivista ryhmähenkeä. Vanhemman ja opettajan välinen luottamuksellinen suhde on oppimisen perusedellytys (Winberg 1980, 32). Jos mukana on lapsia joilla on oppimisvaikeuksia, opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, ettei heidän tarvitse pelätä mollaamista. Oppimisvaikeuksista kärsivät lapset tiedostavat usein erilaisuutensa. Opettaja voi ottaa ryhmän toiset lapset mukaan auttamaan hitaampaa oppilasta. (McCord & Fitzgerald 2006, 51.)

Musiikin avulla voidaan tarjota eettistä kasvatusta ja opetella asettumaan toisen asemaan. Ryhmätunnilla toisten huomioiminen, oman vuoron odottaminen ja toisten tekemisen arvostaminen pääsee kehittymään paremmin kuin yksityisellä soittotunnilla.

Uskon että ryhmäopiskelu motivoi oppilaita ja lisää sosiaalista kanssakäymistä, mikä tekee oppimisesta monipuolisempaa pelkkään yksityisopetukseen verrattuna. Olisi mielestäni erittäin varteenotettava vaihtoehto ottaa useampi lapsi samalle tunnille, jolloin he voisivat oppia toisilta seuratessaan opettajan työskentelyä toisten oppilaiden kanssa.

Soittamisen on huomattu vahvistavan muun muassa keskittymiskykyä, kuuntelemisen taitoa, yhteistyökykyä, pitkäjännitteisyyttä sekä epäonnistumisen sietämistä. Kaikkia näitä taitoja tarvitsemme yhteiskunnassa. (Eriksson 1999, 45.)

Viulujumppa voi olla paljon enemmän kuin pelkkä 60 min toiminnallinen kokonaisuus lapsen lukujärjestyksessä. Jos vanhempi ymmärtää musiikin mahdollisuudet lapsen kasvatuksessa, voi kodin kasvatusilmapiiri ja toiminta suuntautua kokonaisvaltaisesti lasta kasvattavaksi. Toivon, että viulujumppa voisi kasvattaa koko perhettä toimimaan yhdessä. Se kasvattaa vanhempia uskomaan lastensa kehityskykyyn ja se auttaa asettamaan tarpeellisia toiminnallisia tavoitteita pienenkin lapsen elämään. Jos me kasvattajat ja opettajat annamme luovuudelle vallan omassa kasvatuksessamme, voimme innostaa lapsia monin eri tavoin harjoittelemaan – ei pelkästään viulun vingutusta, vaan koko elämässä tarvittavia taitoja, kuten kestävyyttä, ongelmanratkaisua ja kuuntelemista.

Kirjoittaja: Kirsi Pulkkinen 2011, Centria ammattikorkeakoulu.

LÄHTEET

Birath, B. 1999. Aivojumppa. Oppimista parantavia liikeharjoitukisa. Tallinna: Baasam Books.

Brotherus, A., Hytönen, J. & Krokfors, L. 1999. Esi- ja alkuopetuksen didaktiikka. Helsinki: WSOY.

Eriksson, E. 1999. Viulunsoittoa vauvasta vaariin. Rondo 37 (8), 45.

Haston, W. 2007. Teacher Modeling as an Effective Teaching Strategy. Music Educators Journal 93, 26-30.

Karlson, A. 1985. Suzuki-opetus: halpaa, hyvää ja paljon. Rondo 23 (1), 24-25.

Junttu, K. Pianojumppa, Aivojumppa. Luettu 1.4.2011.

Juntunen, M-L. 2004. Embodiment in Dalcroze eurhythmics. Väitöskirja, kasvatustieteiden tiedekunta. Oulu: Oulun yliopisto. Saatavissa: http://herkules.oulu.fi/isbn9514274024/

McCord, K. &Fitzgerald, M. 2006. Children with Disabilities Playing Musical Instruments. Music Educators Journal 92, 46-52.

Scott, L. 1992. Attention and Perseverance Behaviors of Preschool Children Enrolled in Suzuki Violin Lessons and Other Activities. Journal of Research in Music Education 40, 225-235.

Teirilä, M. 1990. Suzuki-metodi – hyvää ja vähemmän hyvää. Rondo 28 (3), 43–44.

Uusikylä, K. & Atjonen, P. 2005. Didaktiikan Perusteet. Helsinki: WSOY.

Winberg, L. 1980. Suzuki-soitonopetusmenetelmä. Helsinki: Hellas.