Määrä korvaa laadun – joskus
Ennen nykyistä professorin työtäni autoin yliopisto-opiskelijoita, joilla oli ollut matkallaan ongelmia. Syystä tai toisesta johtuen heiltä oli jäänyt opintoihinsa kuuluva pro gradu -tutkielma tekemättä. Tämä työni oli hautojan homma Maisterihautomossa. Ehkä joku muistaakin Maisterihautomon. Kyse oli Jyväskylän yliopiston Kokkolan yliopistokeskuksessa vuosien 1997–2010 ajan kestäneestä hankkeesta, jota rahoitti silloinen opetusministeriö.
Tuolloinen työni oli oikea huippuhomma. Voitteko uskoa: vaikka ohjauksessani oli parhaimmillaan noin 600 pro gradua, kaikkina noina aamuina lähdin valoisin mielin töihin! Se johtui siitä, että koin aidosti tekeväni tärkeää työtä. Sain toimistani sisäisiä palkkioita. Tunsin että olin jokin jossakin ja minulla oli paikka. Ehkä uskotte paremmin tämän huippuhomma-väitteen, kun lisään, että toimenkuvaani ei kuulunut opetustehtäviä, ellen halunnut niitä tehdä. En myöskään tehnyt hallinnollisia töitä, enkä ollut yhdenkään laatuprojektin jäsen. Kokouksia minulla oli viisi tai kuusi vuodessa – korkeintaan.
Aamuisin tulin työhuoneeseeni, ripustin takkini naulaan, viritin kahvinkeittimen, verryttelin sormiani ja käynnistin tietokoneen. Aivan ensimmäiseksi avasin sähköpostin ja tulostin sinne edellisen illan ja yön aikana ropsahdelleet liitetiedostot. Vuosien varrella tulin kahlanneeksi lävitse tuhansia ahdistuneiden opiskelijoiden raapustuksia, jotka osoittavat, että akateemiseen maailmaan totisesti mahtuu merkillisiä kiinnostuksen kohteita. Joukossa oli opiskelija, joka halusi kirjoittaa tutkielmansa havumetsien kaarnakuoriaisista (tiedättehän, Coleoptera Carabidae). Eräs kiinnitti huomionsa selkäydinvammaisiin, parisuhteessa eläviin keski-ikäisiin naisiin, muuan paneutui internetin noitiin ja yksi YK:n pääsihteeri Kofi Annanin Millenium-ohjelmaan. Loput 596 olivat kiinnostuneita aivan muista aiheista. Älkää kysykö, mihin tuota kaikkea porautumista tarvittiin. Ei puhuta nyt siitä.
Vaikka virtuaalinen ystäväpiirini oli virittänyt vastaanottimensa noinkin erilaisille taajuuksille, kaikkia heitä yhdisti sama vaiva, totaalinen blackout. Gradu ei vain ottanut syntyäkseen. Kuultuani riittävän monta elämäntarinaa, minulle alkoi paljastua hämmentävä salaisuus. Suojattini eivät olleetkaan luusereita! He eivät olleet tuossa jamassa silkkaa laiskuuttaan. Päinvastoin, heidän menneisyydestään ei löytynyt riman alituksia. Joukossa oli lukuisia kuuden laudaturin ylioppilaita. Suurta osaa saattoi nimittää jopa perfektionistiksi. Monen opiskelijan gradu oli hyytynyt alkusijoilleen, koska 100-sivuinen tutkielma oli jotakin aivan liian massiivista. He eivät tienneet, miten afrikkalainen norsu syödään? He olivat varmoja epäonnistumisestaan. Niinpä he olivat päättäneet olla yrittämättä.
Aikani päätä raaputeltuani uskoin löytäneeni ongelman ytimen. Kysyin: miksi tavoittelet kympin suoritusta, kun kehnompikin suoritus tuottaa maisterin paperit? Kysymykseni tuli selvästikin puskista. Se järkytti kuuden laudaturin ylioppilaita. Aikansa pohdittuaan säälimättöminkin itsensä ruoskija kuitenkin hyväksyi ajatuksen. Joku yltyi hörähtelemään: voisiko kehnon gradun kirjoittaminen olla mahdollista?! Miksi ei, vastakysyin. Yliopiston skaala ulottuu ykkösestä viitoseen! Jo ykkösen gradu on hyväksytty, vaikka onkin tosi huono. Silti se on hyväksytty. Mitä sanot, eiköhän kääritä hihat? Uskokaa tai älkää, kun mielen valleja madallettiin ja hihat käärittiin, hiilivaunu jurskahti liikkeelle. Eikä se vain liikkunut, pian se klonksutteli iloisesti kilkattaen. Työhön tuli rentoutta, tuotoksia alkoi syntyä.
Kävimme kiinni myös kirjoittamisen prosessiin. Väitin monen heistä kirjoittavan väärin, ainakin epätaloudellisesti. Moni heistä nimittäin pyrki kerralla valmiiseen, hiottuun tekstiin. Koetin ohjata heitä tyylinvaihdoksen tielle. Kerroin heille kirjailija Alpo Ruuthista, jonka kuulin kerran kuvaavan kirjoittamista veden heittämiseksi katolle. Kuvitelkaa. Otetaan kymmenen litran ämpäri, täytetään se vedellä ja hujautetaan pihasaunan katolle. Mitä tapahtuu? Melkein kaikki katolle heitetystä vedestä tulee alas. Jotain kuitenkin aina jää: nimittäin kostuneet päreet, järkevän ajattelun ohut ja elintärkeä kehikko. Näin voi tehdä kirjoitustyötäkin, ja itse asiassa myös monia muita töitä. Toisin ilmaistuna kyse on juuri siitä, että käännetään iänikuinen selkäytimeemme juntattu viisaus ”laatu korvaa määrän” nurin niskoin. Aletaan uskoa, että määrä voi sittenkin korvata laadun. Ainakin joskus.
Kun työ oli näin saatu käyntiin, ohjattavani alkoivat tunnustaa, että keskeneräinen työ alkoi saada uusia piirteitä. Huomio kiinnittyi itse työn tekemiseen, prosessiin. Siihen saakka homma oli ollut niin tuskallista, niin ahdistavaa. Nyt se tuntui ajoittain jopa siedettävältä. Mikä palkitsevinta, muutamat myönsivät olevansa peräti tyytyväisiä yövuoteella päivän uurastuksen jälkeen. He alkoivat saada aikaansaamisen arvokkaita: ”Olen saanut tänään aikaan kolme liuskaa tekstiä. Se on huonoa, mutta kuitenkin!”
Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin lopputulos. Kun näin alkuun saatetut työt lopulta valmistuivat (tutkielmia valmistui Maisterihautomossa noin yksi viikossa), ne eivät olleetkaan ”tosi surkeita”, vaikka sellaisiin oli kahdenkeskisellä sopimuksella tähdätty. Päinvastoin, useat approbaturiin tähdänneet kertoivat pudonneensa tuoliltaan kuultuaan gradunsa päässeen laitoksensa julkaisusarjaan! Muutamat tutkielmista hyväksyttiin sellaisenaan lisensiaatin tutkielmiksi. Muutama silloisista luusereista on jo väitellyt tohtoriksi!
Miten tämä kaikki oli selitettävissä? Gradupinne on verrattavissa paineeseen, joka syntyy liian kovan tavoitteen itselleen asettaneelle urheilijalle, vaikkapa haulikkoampujalle. Ammunnassa ei ole jälkeäkään rentoudesta. Niinpä ilmaan singotut kiekot lentävät toistuvasti läpi taivaankannen haulien puhkoessa raitista ulkoilmaa. Sen sijaan, kun työlle asetettua tavoitetta lasketaan, tekemiseen saadaan sellaista rentoutta, mitä siihen ei kenties koskaan ole voitu liittää. Voiko näinkin karmea homma muuttua jopa hauskaksi, minulta tivattiin. Kyllä, se johtuu tavoitteesta. Jos tavoite on riittävän matalalla, se saavutetaan ja usein huimasti ylitetäänkin helposti. Tavoitteen saavuttaminen synnyttää mielihyvää, mikä puolestaan aikaansaa vahvan sisäisen motivaation. Tämän motivaation tunnemme intona tehdä työtä. Sisäiset palkkiot kannustavat yrittämään lisää, ja näin työ alkaa ruokkia itse itseään. Todella, joukossa oli niitäkin opiskelijoita, jotka tunnustivat kokeneensa jopa aidon flow’n gradunsa äärellä. Se kuulosti jopa omissa korvissani uskomattomalta, mutta pakko sekin oli uskoa.
Kirjoittaja
Juha T. Hakala, professori, Jyväskylän yliopisto