Auttaako ohjaus korkeakouluopiskelijoita valmistumaan nopeammin?

Opinnoista työelämään

Meneillään olevalla ESR-ohjelmakaudella 2007–2013 on kohdennettu miljoonia euroja hankkeisiin, joiden tavoitteena on edistää korkeakouluopinnoista valmistumista ja työelämään siirtymistä. Nämä kehittämistoimenpiteet on esitetty ja perusteltu toimenpideohjelmissa ”Paremmat arjentaidot ja opintojen kautta töihin” sekä ”Osaajana työmarkkinoilla”. Ohjelmien perusteluissa esitetään, että on järkiperusteita vaatia valmistumisaikojen lyhentymistä ja nykyistä sujuvampaa siirtymistä työelämään valmistumisen jälkeen. Tärkein syy on työurien ja siten veronmaksuun käytetyn elinajan pidentäminen. Koska huoltosuhteemme on heikkenemässä eli yhtä työssäkäyvää kohti on jatkossa suhteellisesti yhä enemmän työmarkkinoiden ulkopuolella olevia, ”tuottamattomia” kansalaisia, on jotenkin ymmärrettävää vaatia opintojen jouduttamista, jotta valmistumista ja työhön pääsyä suurempi ja tärkeämpi yhteiskunnallinen tavoite toteutuu. Tavoite ei liene sen kummempi kuin nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltion ylläpitäminen.

Turkulaiset tutkijat Kivinen ja Nurmi (2011) osoittivat vähän aikaa sitten, että kysymys opintojen jouduttamisesta ja tuottavaan työhön veronmaksajaksi siirtymisestä ei ole aivan niin yksioikoinen kuin ministeriön perusteluissa esitetään. Opiskelijat käyvät töissä jo opintojen ohessa maksaen siten myös veroja ja usealle opiskelijalle on selkeää hyötyä opintojen aikaisesta työssä käymisestä ensimmäistä oikeaa työpaikkaa etsittäessä (Kivinen & Nurmi 2011, 690). Lisäksi meillä Suomessa päästään koulutusta vastaavaan työhön keskimäärin vuoden kuluessa valmistumisessa, joka on huiman lyhyt aika eurooppalaisessa vertailussa. Kivinen ja Nurmi (2011, 691) ovatkin lakonisesti sitä mieltä, että koko hanketoiminnan voisi lopettaa ja antaa asioiden toimia nykyisellään, kun ne kerran toimivat: ei pidä sotkea ”hyvin toimivia opiskelijatyömarkkinoita”.

Suomalainen korkeakouluopiskelu eurooppalaisittain vertailtuna

Meillä nyt kuitenkin kovasti halutaan tukea opiskelua eli siis patistaa opiskelijoita valmistumaan ripeästi. Tämän tavoitteen, siitä johdettujen kehittämistoimenpiteiden ja korkeakoulupoliittisen retoriikan taustalla on runsaasti empiiristä tutkimustietoa. Kansainvälisesti tiedetään, että noin 2/3 korkeakoulutuksen aloittaneista valmistuu joskus (Teichler 2007). Siten korkeakoulutuksen läpäisyasteemme, 70 %, on varsin hyvä tai vähintään kohtuullinen. Suomalaisen korkeakoulutuksen erityispiirteinä ovat suhteellisen korkea keskimääräinen opintojen aloittamisikä sekä varsin pitkät opintoajat. Sen sijaan Suomessa korkeakoulusta valmistuneet ovat toistaiseksi työllistyneet varsin hyvin – ja vieläpä nopeasti omalle alalleen, kuten Kivinen ja Nurmi (2011) osoittivat. Korkeakoulutettujen työttömyysaste on selvästi väestön keskimääräistä työttömyysastetta pienempi (Puhakka, Rautopuro & Tuominen 2007; Puhakka & Tuominen 2011). Vaikka korkeakoulutettujen työttömyys on hieman lisääntynyt viime vuosina, se on enemmän tiettyjä aloja ja alueita koskeva ongelma kuin laaja kansallinen kysymys.

Korkeakoulutuksen ja työelämän yhteen sovittamisesta on havaittu, että valmistuneet kokevat oppineensa tärkeimpiä työssä tarvittavia taitoja vasta työelämään siirryttyään (Puhakka, Rautopuro & Tuominen 2007). Korkeatasoisen osaamisen saavuttaminen koulutuksen aikana on siten suhteellinen kysymys – riippuu miten asiantuntijuus ja osaaminen määritellään. Opintoja ei siten asiantuntijuuden lisäämisen vuoksi kannata pitkittää, sillä asiantuntijuuden tutkimuksen parissa katsotaan, että hyvin korkeatasoinen osaaminen (”ekspertiisi”) syntyy vasta hyvin pitkän ajan kuluessa ja vaatii harjaantumista autenttisessa ympäristössä (Tynjälä 1999; Hager 2004). Parempi siis kypsyä työelämässä kuin luennoilla, jos mielii todelliseksi asiantuntijaksi.

Työssä käyminen opintojen aikana on siis yhtäältä pois opiskeluun käytetystä ajasta, mutta toisaalta antaa valmiuksia valmistumisen jälkeisen työpaikan löytämiseen ja työssä pärjäämiseen. Työssä voidaan käydä oman osaamisen kehittämisen vuoksi, mutta tärkeä motiivi on myös elämisen rahoittaminen. Eläminen ja opiskelu maksavat, ja korkeakouluopiskelijoiden etujärjestöjen mukaan tilanne Suomessa on opintotukien osalta vallan surkea. Niin se onkin – ainoastaan toiseksi paras tukijärjestelmä koko Euroopassa. Ruotsissa on parempi. Suomen järjestelmä on sikäli vielä poikkeuksellisen hyvä, että meillä valtio antaa vastikkeetonta opintotukea paljon enemmän kun monissa muissa maissa, joissa opintolainajärjestelmä on vallitseva.

Edellä olevan opintotukea koskevan havainnon lisäksi muita mielenkiintoisia faktoja löytää Eurostudent-tutkimuksesta, jossa on vertailtu korkeakouluopiskelua ja -opiskelijoita eri maissa (OPM 2009). Vertailun perusteella nähdään, että Suomessa alle 20-vuotiaiden korkeakouluopiskelijoiden osuus on Euroopan alhaisin. Suomalaisilla on puolestaan toiseksi eniten ennen korkeakouluopiskelua hankittua työkokemusta. Suomessa työkokemuksen hankkiminen jatkuu myös opintojen aikana. Kun enintään 20 tunnin käyttäminen opintoihin viikossa asetetaan osa-aikaopiskelun rajaksi, on suomalaisista osa-aikaisia korkeakouluopiskelijoita kolmasosa. Yli 30 tuntia viikossa käytti opiskeluun suomalaisista opiskelijoista 45 %, kun vastaava luku oli esimerkiksi Ruotsissa 59 %. Turkissa, Sveitsissä, Bulgariassa, Romaniassa ja Portugalissa lähes tai yli 70 % opiskelijoista käytti vähintään 30 tuntia viikossa opiskeluun. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita sitä, että suomalaiset opiskelijat olisivat erityisen laiskoja, vaan voi kertoa siitä, että meillä on kehittyneet opiskelijatyömarkkinat. Tämän voi jokainen todentaa arki-iltaisin lähimarketin kassajonossa.

Suomessa käytetään yliopisto-opinnoista valmistumiseen toiseksi eniten aikaa Euroopassa – hieman yli kuusi vuotta. Nopeimmin valmistutaan Englannissa ja Walesissa, noin neljässä vuodessa, mitä tosin pitkälti selittää tutkintojärjestelmien erot. Suomi näyttää olevan varsin tasa-arvoinen maa. Sen lisäksi, että naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on korkea, on meillä suhteellisen paljon vammaisia opiskelijoita ja lisäksi perheen sosiaalinen tausta vaikuttaa varsin vähän korkeakoulutukseen hakeutumiseen ja pääsyyn. Suomessa siis työläisperheen lapsi on keskimääräistä todennäköisemmin korkeakoulutuksessa kuin suuressa osassa muuta Eurooppaa.

Erityispiirteenä meillä on se, että suomalaiset nuoret muuttavat varsin varhain asumaan itsenäisesti. Suomessa vanhempien luona asuvien korkeakouluopiskelijoiden määrä on Euroopan alhaisin. Omassa asunnossa asuvien määrä on toiseksi korkein Norjan jälkeen.
Asuminen vaatii rahaa. Eurooppalaisittain vertaillen köyhät suomalaisopiskelijat ovat kuitenkin hyvätuloisia. Itsenäisesti asuvien opiskelijoiden kuukausitulot ovat seitsemänneksi korkeimmat Euroopassa. Takanamme ovat mm. Saksa, Irlanti ja Ranska. Suomalaisten opiskelijoiden tilastollinen pienituloisuus syntyykin vertailusta kotimaan kotitalouksien keskimääräisiin tuloihin eli pienituloisuus on suhteellista ja riippuu siitä, mihin tuloja verrataan.

Suomen paljon parjattu opintotukijärjestelmä on yksi Euroopan parhaimmista. Suomi on Euroopan kärkimaita opintotukea saavien määrässä ja lisäksi opintotuki kattaa meillä tuloista yli 40 %, mikä on erittäin hyvää eurooppalaista tasoa. Vain Ruotsissa ollaan muita Euroopan maita selvästi edellä. Siellä opintotuki kattaa noin 70 % tuloista. Huomion arvoista on myös, että Suomi yhdessä Ruotsin, Skotlannin ja Saksan kanssa ei peri lainkaan maksuja korkeakouluopiskelusta. Lähes ilmainen korkeakoulutus on todella huomattava sosiaalinen tulonsiirto, jonka merkittävyyttä ei aina tahdo ymmärtää – lukukausimaksutonta opiskelua kun pidetään meillä kansalaisen luonnollisena oikeutena. Ei siinä mitään luonnollista ole – se on politiikkaa ja julmettu määrä verovaroja.

Myös Eurostudent-tutkimuksessa nostettiin esille opiskelijoiden työssäkäynti. Julkisuudessa paljon esillä ollut opiskelijoiden työssäkäynti on Suomessa eurooppalaisittain vertaillen maltillista. Hieman yli 40 % käy säännöllisesti töissä, mikä on vähemmän kuin vertailussa mukana olleissa maissa keskimäärin. Kuitenkin suomalaiset opiskelijat käyttävät Euroopan neljänneksi vähiten, 28 tuntia viikossa, opintoihinsa. Kun suomalaiset käyvät töissä keskimäärin 10 tuntia viikossa, pyöristysten jälkeen syntyvä summa 39 tuntia viikossa on koko vertailuaineiston toiseksi lyhin korkeakouluopiskelijan työviikko. Lyhin työviikko, 34 tuntia, on Irlannissa. Asioilla ei liene mitään yhteyttä, mutta Irlannin talouden tilanne on läntisen Euroopan katastrofaalisin Kreikan ohella.

Kokonaisuutena Suomi on vertailun perusteella maa, jossa

  • on poikkeuksellisen vähän alle 20-vuotiaita korkeakouluopiskelijoita
  • opintoihin ja töihin käytetään melko vähän aikaa viikossa
  • alle 20 tuntia viikossa opiskelevien määrä on varsin suuri
  • opintotuki on varsin hyvin järjestetty
  • opintojen valmistuminen kestää pitkään.

Opiskelun arkinen aherrus

Kun yrittää suhteuttaa tilastoja arkitodellisuuteen, on myönnettävä, että suomalaisen korkeakouluopiskelijan käytettävissä olevat tulot ovat pienet ilman opintolainaa, eivätkä mitenkään ruhtinaalliset lainan kanssakaan. Kuitenkin pääkaupunkiseudun vapailla vuokramarkkinoilla asuvaa lukuun ottamatta rahamäärällä lienee mahdollista tulla nuukaillen toimeen. Tietenkään ei voi asua Roihuvuoressa eikä ehkä Kalliossakaan. Tampereella Hämeenkatu on siinä ja siinä, samoin Jyväskylässä Kirkkopuiston kuve. Eikä voi käydä ulkomailla talvisin laskettelemassa. Eikä käydä ulkona syömässä viikoittain. Eikä hankkia kolmatta paria nahkasaappaita. Monesta muustakin on luovuttava. Eikä valmistumisen jälkeen voi olla varma työn löytymisestä, kun korkeakoulutettujen työttömyysaste on jo jopa neljän prosentin tienoilla (puolet vähemmän kuin työvoimasta keskimäärin). Miten sitten maksaa sen muutaman tuhat euroa matalakorkoista lainaa takaisin, jolle on vielä valtion takaus? On se tiukkaa!

Opiskelijajärjestöt huutavat köyhän opiskelijan puolesta on kysyvät, miksi opiskelijan pitäisi elää niukemmin kuin työssäkäyvien. Niin, miksi? Olisiko vastaus se, että ilmaisen opiskelun, tasokkaan opintotuen ja edelleen varsin kattavan muun hyvinvointivaltiollisen tukiverkon (terveydenhuolto, kulttuuri- ja liikuntapalvelut, lastenhoito jne.) varassa elävä opiskelija elää kokonaisuuden kannalta varsin lyhyttä vaihetta elämässään, jonka tarkoitus ja päämäärä on valmistaa häntä tulevaisuutta varten. Elämässä on erilaisia vaiheita – joskus on vähemmän rahaa ja joskus enemmän. Ihan ilman rahaa ja verovaroin tuotettuja palveluja kun korkeakouluopiskelijaa ei Suomessa jätetä.

Entä jos oikein pinnistäisi ja yrittäisi elää saatavilla olevalla opintotuella, eikä kävisi töissä, niin olisiko mahdollista valmistua määräajassa? Tilastojen mukaan (uusimmat tilastot Tilastokeskukselta: www.stat.fi) näyttää siltä, että nykyisin yliopistotutkinnon tekemiseen kuluu edelleen se reipas kuusi vuotta ja ammattikorkeakoulututkintoon aikaa menee noin neljä ja puoli vuotta. Pitää kuitenkin muistaa, että alakohtaiset erot ovat huomattavia. Karkeasti voi silti sanoa, että opintoihin kuluu keskimäärin vuosi normiaikaa enemmän. Alakohtaiset erot ovat huomattaviaTilastoista tiedetään myös, että opiskelijat käyttävät Suomessa opintoihinsa reilusti alle 30 tuntia viikossa. Kun normimitoitus on 40 tuntia viikossa, niin vajausta on karkeasti neljännes. Jos tuo uupuva neljännes otettaisiin menestyksekkäästi käyttöön, se johtaisi parhaimmillaan keskimäärin siihen, että yliopistosta valmistuttaisiin vajaassa viidessä ja ammattikorkeakouluista reilussa kolmessa vuodessa – jos opetusjärjestelyt sen mahdollistaisivat. Tämä lyhyttäkin matematiikkaa lyhemmän laskuharjoituksen jälkeen voi edelleen kysyä ja kyseenalaistaa monia asioita, mutta voiko yhtä peruskysymystä: ennen kuin opiskelijajärjestöt huutavat yhteiskuntaa apuun opiskelun ongelmien ratkaisemiseksi, voisiko pyytää jäsenistöä katsomaan peiliin ja kysymään mihin se aika tälläkin viikolla taas meni?

Ja lisäksi on syytä pitää mielessä turkulainen näkökulma: ehkä se nopea valmistuminen ei olekaan mitenkään autuaaksi tekevä, vaan saattaa jopa heikentää työmarkkinoille sijoittumista (Kivinen & Nurmi 2011, 690).

Lisää kehittämishankkeita vai uusia näkökulmia?

Hieman polemisoiden näyttääkin siltä, että yksi oleellinen kysymys, jota ei juuri ääneen lausuta, on kysymys opiskelumotivaatiosta ja halusta tehdä opiskelutyötä. Jälleen on tietenkin niin, että opiskelijoita on joka junaan, eikä keskimäärien saati ongelmatapausten perusteella pidä tehdä tarpeettoman kulttuuripessimistisiä tulkintoja. Mutta silti, onko hyvinvointimme, jonka tulevaisuudesta olemme syystä huolestuneita, kasvattanut ja kasvattamassa ihmisiä, jotka ovat saaneet liian paljon liian helpolla? Moni on tottunut saamaan paljon vähällä: vähällä odottamisella, vähällä vaivalla, vähillä kieltäymyksillä, toisten rahoilla ja valmiiksi pedattuna. Moni – ei tietenkään läheskään kaikki. Me puhumme valintojen ja päätöksenteon vaikeudesta, mutta ei kai se ole mikään ihme. Yltäkylläisyyden ja runsauden keskellä kasvaneet ovat oppineet siihen, että aina voi valita toisin, aina voi tehdä uuden päätöksen, aina voi olla jokin vielä parempi valinta ja koskaan ei tarvitse tulla valmiiksi. Elämä kun on jatkuvaa kehittymistä – matka, jonka joku muu, vanhemmat tai isovanhemmat tai viimeistään veronmaksajat maksavat.

ESR-hankkeisiin edellä mainituissa toimintalinjoissa on kokonaisuudessa käytetty rahaa noin 30 miljoonaa euroa (tarkat summat löytyvät EURA-järjestelmästä, https://www.eura2007.fi/rrtiepa/). Onko sillä rahalla kysytty oikeita kysymyksiä?  Vastauksia hankkeet toki ovat viljalti tuottaneet, mutta aavistuksen ilkeästi sanottuna ainakin minä tiesin ne pääosin jo etukäteen. Esimerkiksi sen, että ihmisen on hyvä olla porukassa ja siksi ryhmäohjaus on ihmisistä antoisaa. Myös sen, että opintojen aikainen onnistunut työharjoittelu voi johtaa pysyvään työllistymiseen valmistumisen jälkeen. Senkin tiesin, että erityisesti yliopistoissa ei monessakaan koulutusohjelmassa välitetä tuon taivaallista työelämästä tai sen vaatimuksista. Sitä sen sijaan en tiedä vieläkään, miten muuttaa korkeakouluopiskelun rakenteita, kulttuuria, toimintatapoja ja normeja siten, että ahkera opiskelijan työnteko tulisi kunniaan, sitä humaanisti ja jämäkästi tuettaisiin ja että opiskelijoiksi saataisiin valittua sellaisia, jotka panostavat päätoimiseen opiskeluun.

Sen sijaan luulen tietäväni, että opinto-ohjauksen keinot ovat varsin rajalliset, niin valitettava viesti kuin se alan ammattilaisille onkin. Opinto-ohjaus kun nykyrakenteissa ja nykyisen itseymmärryksensä myötä pääsee kiinni tilanteisiin usein vasta kun ollaan tekemisissä ongelmien kanssa. Siksi opinto-ohjauksen pastoraalisen vallan ja kaitsemisen jalostuneena muotona tulisi asemoitua uudella tavalla (Foucault 1991; Borch 2005). On tietenkin tarpeellista auttaa ja tukea ihmisiä. Silti ohjauksen vaikuttavuuden rajat yksilökeskeisessä työssä tulevat nopeasti vastaan. Tällöin ohjausammattilaisten tehtäväksi pitäisi nähdä yhtäältä oman alan kysymysten määrittyminen laajempina kuin vain yksilöpsykologisina kysymyksinä ja toisaalta sen vuoksi kohdentaa huomattava osa työpanoksesta ohjauksellisten rakenteiden, järjestelyjen, olosuhteiden ja korkeakoulujen henkilöstön ohjausosaamisen kehittämiseen konsultatiivisesta roolista. Kun yksi ohjaaja ei itse voi auttaa kovin montaa yksilöasiakasta, hän voi organisaatiokonsulttina, -tutkijana ja -kouluttajana olla välillisesti auttamassa paljon suurempaa joukkoa ihmisiä. Näen tämän kaltaisen ammatillisen uudelleen asemoitumisen tärkeänä, joskin se edellyttää asenteellisen muutoksen lisäksi ohjaajien perus- ja täydennyskoulutuksen sisällöllistä muutosta sekä paljon siviilirohkeutta niin ohjausammattilaisilta kuin heidän työtään resurssoivalta korkeakoulujohdolta.

Kirjoittaja

KT Sakari Saukkonen

Lähteet

Borch, C. 2005. Systemic power. Luhmann, Foucault, and analytics of power. Acta Sociologica 48 (2), 155–167.

Foucault. M. 1991. Governmentality. Teoksessa G. Burchell, C. Gordon & P. Miller (toim.) The Foucalt effect. Studies in governmentality. London: Harvester, 87–104.

Hager, P. 2004. Lifelong learning in the workplace. Journal of Workplace Learning 16 (1-2), 22–32.

Kivinen, O. & Nurmi, J. 2011. Opiskelun nopeus ja työelämärelevanssi – korkeakoulu politiikan dilemma? Yhteiskuntapolitiikka 76 (5), 687 – 691.

OPM 2009.    Euroopan korkeakouluopiskelijoiden sosiaaliset ja taloudelliset olot. Opetusministeriön politiikka-analyysejä 2009:1. Luettavissa osoitteessa
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Euroopan_korkeakouluopiskelijoiden.html?lang=fi

Puhakka, A., Rautopuro, J. & Tuominen, V. 2007. Vastavalmistuneet. Joensuun yliopisto. Hallintoviraston raportteja ja selvityksiä 44

Puhakka, A. & Tuominen, V. (toim.) 2011. Kunhan kuluu viisi vuotta. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat. Tampereen yliopistopaino.

Teichler, U. 2007. Higher education systems. Sense Publishers: Rotterdam

Tynjälä, P. 1999. Towards expert knowledge. International Journal of Educational Research 31, 357– 42.

 

Kirjoittaja:

KT Sakari Saukkonen, sakari.saukkonen@jyu.fi
Kirjoittaja toimii tutkimuskoordinaattorina Koulutuksen tutkimuslaitoksessa Jyväskylän yliopistossa.

URN

http://urn.fi/urn:nbn:fi:jamk-issn-1799-8395-13