Toimivan verkoston tunnuspiirteet – rakennusaineena luottamus ja sosiaalinen pääoma

Verkostojen merkitystä ei voi kukaan nykypäivänä kiistää. Jokaisella on oma sosiaalinen verkostonsa ja myös nykypäivän työelämä rakentuu pitkälle erilaisten yritys- ja organisaatioverkostojen varaan. Verkostot ovat siten kaikkialla. Verkostoja matemaattisesti tarkastelevan graafiteorian mukaan verkosto koostuu joukosta “noodeja” ja niitä yhdistävistä suhteista. Nämä noodit eli solmut voivat olla esim. ihmisiä, organisaatioita tai valtioita. Verkostot kuljettavat informaatiota ja yhdistävät erilaisia resursseja omaavia ihmisiä, joten ne ovat siten tärkeä elämänhallinnan lähde. Yksityishenkilöiden sosiaaliset verkostot ja enemmän tai vähemmän viralliset organisaatioverkostot eroavat toisistaan siten, että organisaatioverkostoilla on yleensä tiedostettu tavoite verkostoitumiselle. Verkosto toimii parhaiten silloin, kun löydetään yhteinen tehtävä, jota varten ollaan olemassa. Parhaimmillaan verkosto on pitkäkestoinen, vapaaehtoisuuteen perustuva ja ei-hierarkkinen. Tässä tarkastelun kohteena ovat nämä tavoitteelliset ja tietyn asian ympärille rakennetut yritys- ja organisaatioverkostot.

Verkostotutkimusta sovelletaan eri tieteenaloilla, mutta erityisen vahvasti se näkyy yhteiskuntatieteissä. Verkostoanalyysi on tutkimusmenetelmien joukko, jolla tarkastellaan erityisesti toimijoiden välisiä suhteita. Verkostoanalyysia on hyödynnetty laajalti muun muassa politiikan tutkimuksessa. Myös yritys- ja organisaatioverkostojen analyysissa menetelmää on sovellettu paljon. Verkostojen tutkiminen on haastavaa, koska ne elävät koko ajan – olipa kyse millaisista verkostoista tahansa, ovat toimijat aina ihmisiä (yrityksiä ja organisaatioita edustavat aina ihmiset), eikä ihmisten toiminta ole muuttumatonta ajan ja paikan suhteen. Toimimme erilaisissa verkostoissa eri rooleissa ja eri intensiteetillä. Lisäksi verkostotutkimukseen harvoin pätevät tilastollisen tutkimuksen lainalaisuudet, etenkin jos verkostoaineistot ovat kooltaan pieniä. Samalla ne ovat kuitenkin tutkimusaineistona rikkaita.

Tässä artikkelissa viitataan tutkimukseen, joka tarkasteli seuraavia kysymyksiä:

  • miten luottamus on verkostossa kehittynyt – mitkä tekijät sitä ovat edesauttaneet tai jarruttaneet
  • miten oppiminen tapahtuu verkostoissa ja syntyykö niissä yksityistä, yhteisöllistä tai institutionaalista sosiaalista pääomaa
  • millaisia ovat eri kehitysvaiheessa olevien verkostojen rakenteelliset ominaisuudet (tiheys, keskittyneisyys, rakenteellisten aukkojen määrä ja klikkiytyminen) ja
  • millaiset rakenteelliset ja laadulliset ominaisuudet edistävät toimijoiden luottamusta verkostoon järjestelmänä (systeeminen luottamus) ja mitkä taas henkilötason luottamusta.

Sosiaalinen pääoma ja luottamus

Verkostoihin läheisesti liitetty teoreettinen käsite on sosiaalinen pääoma. Sosiaalisella pääomalla viitataan sosiaalisen toimintaympäristön tiettyihin ulottuvuuksiin, kuten sosiaalisiin verkostoihin, normeihin ja luottamukseen. Tämä käsite, joka on monelle edelleen hyvin abstrakti, tuli muotiin 1990-luvulla. Systemaattisesti käsitettä alkoivat käyttää mm. James Coleman jo 80-luvun lopulla, joka liitti käsitteeseen sosiaaliset suhdeverkostot sekä Robert Putnam (1993), joka vertaili Pohjois- ja Etelä-Italian taloudellista kehitystä päätyen siihen, että Pohjois-Italian nopeampi taloudellinen kehitys selittyy alueen runsaalla sosiaalisella pääomalla. Sosiaalisen pääoman käsite on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Ensinnäkin sen mittaamisessa on samoja ongelmia kuin verkostojen kohdalla; käsite koostuu monista eri osista, kuten monista eri yksilöistä, joiden asenteet ja toiminta muuttuvat tilanteiden mukaan. Sosiaalisen pääoman tilannesidonnaisuutta ei aina huomioida riittävästi. Toiseksi sosiaalisen pääoman lähteet ja sen avulla saavutetut hyödyt ovat vaikeasti erotettavissa (Woolcock 1998, 58).

Luottamus on osa sosiaalista pääomaa. Kaikki tietävät, mitä luottamus tarkoittaa, mutta harvempi miettii aktiivisesti sen syntyä tai sen historiaa. Luottamusta ei nimittäin aina ole tarvittu, ainakaan siinä muodossa mitä nykypäivänä. Esimodernilla aikakaudella elämä perustui suku- ja klaanijärjestelmiin, jossa luottamus siinä muodossa, missä me sen nyt tunnemme, oli turhaa. Luottavaisuus sukujärjestelmän sääntöihin nähtiin riittäväksi jäsentämään kullekin keskeistä toimintaympäristöä. Työnjako ja yhteiskunnan eriytyminen nostivat esiin kysymyksen luottamuksesta – meidän on mahdotonta tuntea kaikkia kohtaamiamme ihmisiä. Luottamusta tarkastelevat teoreetikot painottavat luottamuksen vähentävän meitä ympäröivän maailman kompleksisuutta. Ilman luottamusta meidän olisi mahdotonta toimia. Luottamus tuo mukanaan itsevarmuutta: sen avulla hallitsemme ympäröivää monimutkaisuutta, uusia tilanteita on siten helpompi käsitellä. Luottamus sisältää kuitenkin myös tiedostetun riskin. Luottamusta analysoineen Niklas Luhmannin (1979) sanoin: ”Luottamus heijastaa epävarmuutta, toivo jättää sen huomioimatta.” Eli toimintamme ei voi pohjautua pelkälle toivolle toisten hyväntahtoisuudesta – meidän on arvioitava yhteistyökumppanimme luotettavuus ja tiedostettava se epävarmuus, mitä yhteistyöhön aina liittyy. Luottamus myös tarvitsee taustakseen historiaa, se pitää oppia – ilman yhteisiä kokemuksia ei synny luottamusta. Luottamusta ei siis sellaisenaan voida siirtää eteenpäin.

Luottamuksen tyyppejä Ilmosen 2002 mukaan.
Taulukko 1. Luottamuksen tyypit (Ilmonen 2002, 142).

 

Luottamuksen käsite on siis hyvin moniulotteinen. Eri teoreetikkojen, kuten Colemanin (1990), Sztompkan (1999) ja Pattersonin (1999) havaintoihin perustuen, Kaj Ilmonen on koonnut luottamuksen eri tyypit taulukoksi (taulukko 1) sen mukaan ilmeneekö luottamus henkilökohtaisena / epäpersoonallisena vai välittömänä / välillisenä. Ilmosen ”annettu” luottamus tarkoittaa tiivistä, saman heimon tai perheenjäsenten välistä luottamusta. Nelikentässä mainittu luottavaisuus sitä vastoin tarkoittaa luottamusta, joka saadaan esimerkiksi tietyn instituution edustajana – lääkäriin ja poliisiin luotetaan yleensä heidän edustamansa instituution kautta. Pattersonilta alun perin lähtöisin oleva ”humanistinen” luottamus taas perustuu siihen, että ajattelemme ihmisten olevan kanssamme samankaltaisia esim. saman asuinalueen tai kansalaisuuden johdosta – tällainen luottamus on hyvin abstraktia eikä yleensä kanna kovin pitkälle. Colemanin ”luottamusketju” sitä vastoin ilmentää vahvaa uskoa henkilön luotettavuuteen sen perusteella, että hän kuuluu johonkin tuntemaamme verkostoon. Tämän lisäksi verkoston toiminnan tavoitteena on luottavaisuus eli jäsenten luottamus siihen, että verkosto hoitaa tehtävänsä vastuullisesti.

Luottamuksen ilmeneminen verkostossa

Tässä artikkelissa tarkastelun kohteena on verkostorakenteiden ja luottamuksen suhde. Jos sosiaalisen pääoman mittaaminen on vaikeaa, niin luottamuksen mittaamisen kohdalla tilanne on vielä ongelmallisempi. Enemmän kuin henkilöiden välisen luottamuksen kartoittamiseen, keskitytään tässä verkostojärjestelmään kohdistuvan luottamuksen mittaamiseen. Taustalla on alun perin Niklas Luhmannin systeemeihin kohdistuvan perusluottamuksen ja toimijoiden välisen henkilötason luottamuksen jaottelu. Verkosto tarvitsee syntyäkseen ja koossa pysyäkseen näitä molempia luottamuksen muotoja; vaikka henkilöiden välistä luottamusta tarvitaan, on verkostojärjestelmään kohdistuva luottamus tärkeämpi luottamuksen muoto verkoston koossa pysymisen kannalta. Luottamus verkostoon järjestelmänä tehostaa tiedonkulkua ja helpottaa verkoston laajenemista/jäsenten rekrytointia (esim. luottamusketju). Lisäksi järjestelmään kohdistuvan luottamuksen seurauksena jäsenvaihdokset eivät häiritse verkoston toimintaa ja verkosto on rakenteeltaan tasa-arvoinen.

Luottamuksen lisäksi myös verkoston rakenteen ja sosiaalisen pääoman muodostumisen välinen yhteys on mielenkiintoinen. Sosiaalisen pääoman mittaamiseen verkostoissa soveltuvat hyvin amerikkalaisen sosiologin Ronald S. Burtin rakenteellisiin aukkoihin liittyvät tunnusluvut. Rakenteellisella aukolla tarkoitetaan tilannetta, jossa kahden toimijan väliltä puuttu yhteys toisiinsa, molempien ollessa kuitenkin yhteydessä kolmanteen toimijaan. Jokainen kahden toimijan välinen puuttuva suhde on tilaisuus muille toimijoille kontrolloida heidän toimintaansa verkostossa. (Burt 1992) Rakenteelliset aukot ovatkin yleensä hyödyllisiä yksilön kannalta, mutta koko verkoston kannalta haitallisia. Verkostoihin järjestelmänä kohdistuvan luottamuksen kannalta parhaat rakenteelliset ominaisuudet verkostolle on esitelty kuviossa 1.

Verkostojärjestelmään perustuvaa luottamusta edistävät korkea tiheys, alhaihen keskittyneisyys, rakenteellisten aukkojen vähäinen määrä sekä toimijoiden keskeisyysasteiden tasainen jakautuminen.
Kuvio 1. Verkostojärjestelmään perustuvaa luottamusta edistävät rakenteelliset tekijät.

 

 

 

 

 

 

Mitkä ovat sitten ne verkoston laadulliset ominaisuudet, jotka edistävät luottamusta verkostoon järjestelmänä? Ensinnäkin aloitteen verkostoitumiselle tulee lähteä jäsenistä. Verkostolla pitää olla selkeät pelisäännöt ja tavoitteet (verkostoitumisella tulisi olla merkitystä). Avoimuus sekä tiedon ja kokemusten aktiivinen vaihtaminen (vertaisoppiminen) ja kaikille yhtäläinen pääsy resursseihin ovat erityisen tärkeitä. Verkosto tarvitsee myös ammattitaitoisen ja motivoituneen koordinaattorin. Lisäksi vaikka suuri osa vuorovaikutuksesta käydään nykyään virtuaalisesti, myös verkoston jäsenten fyysisiä tapaamisia tarvitaan. Verkostohankkeista kertyneiden kokemusten mukaan toimivan verkoston tunnuspiirteet ovat siten seuraavat:

  • Toiminnan tavoitteet ja sen tuottamat hyödyt ovat verkoston jäsenten helposti nähtävissä
  • Verkoston jäsenille on muodostunut selkeä kuva siitä, mitä osallistuminen niiltä vaatii
  • Verkoston jäsenet ovat sisäistäneet verkoston toimintaperiaatteet ja pelisäännöt
  • Verkoston jäsenten osaamistarpeita ja kehittämisnäkemyksiä on kartoitettu säännöllisesti
  • Verkostohankkeessa järjestettyihin koulutuksiin on valittu kuhunkin tilanteeseen sopivimmat asiantuntijat
  • Tilaisuuksia verkoston jäsenten kohtaamiselle ja kokemustenvaihdolle on järjestetty säännöllisesti
  • Toiminta on uudistunut riittävästi toimintakautensa aikana – uusia ideoita on hyödynnetty toiminnan kehittämisessä
  • Luottamuksellinen ilmapiiri on säilynyt sekä jäsenten kesken että koordinaattorin ja verkoston välillä
  • Tutkimustoiminta ja väliarvioinnit ovat saaneet verkoston jäsenet sitoutumaan toimintaan – jäsenten toiveita on kuunneltu säännöllisesti
  • Verkoston tunnettuutta on edistetty huolehtimalla näkyvyydestä erilaisissa tapahtumissa ja lehdistössä.

Mikä sitten on sosiaalisen pääoman ja luottamuksen välinen suhde? Aiemmin mainitun määritelmän mukaan luottamus on osa sosiaalista pääomaa. Luottamuksen ja sosiaalisen pääoman suhde voidaan nähdä myös kaksisuuntaisena: luottamus on sekä väline sosiaalisen pääoman muodostumiselle että sosiaalisen pääoman tuotos. Välineenä luottamus toimii siten, että jokainen verkoston jäsen tuo oman osaamisensa ja resurssinsa verkostoon, joka parhaimmillaan kerryttää verkoston yhteisöllistä sosiaalista pääomaa. Ilman verkostoyhteistyöhön kohdistuvaa luottamusta näin ei tapahtuisi. Osaamisen ja resurssien avoin jakaminen vaatii toimijoiden luottamusta siihen, että verkosto toimii heidän kannaltaan tuloksellisesti ja että verkoston pelisäännöt estävät sen, ettei näitä tietoja käytetä muiden vahingoittamiseksi. Perusluottamusta verkostoon täytyy siis olla, jotta tiedonjakamista ylipäätään tapahtuu ja sosiaalista pääomaa syntyy. Verkostossa syntyvä yhteisöllinen sosiaalinen pääoma, joka on tasaisesti kaikkien verkoston toimijoiden käytössä, puolestaan vahvistaa verkostossa vallitsevaa luottamusta. Sosiaalinen pääoma siten sekä rakentuu luottamuksesta että saa aikaan luottamusta.

Kirjoittaja:

VTT Siru Korkala

Kirjallisuus:

Burt, R. (1992). Structural Holes. The Social Structure of Competition. Cambridge.

Coleman, J. S. (1988). Social capital in the Creation of Human Capital. The American Journal of Sociology, vol. 94, Supplement: Organizations and Institutions: Sociological and Economic Approaches to the Analysis of Social Structure, 95–120, Chicago, IL.

Coleman, J. S. (1990). Foundations of Social Theory. Harvard University Press.

Ilmonen, K. (2002). Luottamus paikallisiin instituutioihin ja sosiaalisiin verkostoihin. Teoksessa Ruuskanen P. (toim.) Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. PS-kustannus, 5–27, Jyväskylä.

Luhmann, N. (1979). Trust and Power. New York: Jonhn Wiley and Sons.

Patterson, O. (1999). Liberty against the democratic state: on the historical and contemporary sources of American distrust. Teoksessa Democracy and Trust (Warren, Mark toim.). Cambridge: Cambridge Univeristy Press, 88-120.

Putnam, R. D., Leonardi, R. & Nanetti, R. Y. (1993). Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy. Princeton University Press, NJ.

Sztompka, P. (1999). Trust: A Sociological Theory. Cambridge University Press, Cambridge.

Woolcock, Michael (1998) “Social Capital and Economic Development: Toward a Theoretical. Synthesis and Policy Framework” Theory and Society 27(2): 151-208

Korkalan väitöskirja:
Korkala, Siru (2010). Luottamuksen ilmeneminen alueellisissa yhteistyöverkostoissa. Turun yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos: Sosiologia. Annales Universitatis Turkuensis C 298.

URN

http://urn.fi/urn:nbn:fi:jamk-issn-1799-8395-10