Korkeakouluopiskelun remontti

Kun valmennamme nuoria ottamaan askelia eteenpäin opintourallaan, luotsaamme heitä sen hetken ja oletetun lähitulevaisuuden maailmaan. Korkeakoulutus on Suomessa pysynyt kohtuullisen vakaana viimeisten vuosikymmenten aikana, joten meillä on mielessä selkeä käsitys siitä, mihin ainakin noin karkeasti ottaen ohjaamme nuoria ohjatessamme heitä korkeakoulutukseen. Mutta entä jos korkeakoulutusta ravisteltaisiin ihan toden teolla? Entä jos puheet valmistumisen jouduttamisesta otettaisiin viimeisen päälle tosissaan? Mitä siitä seuraisi? Huippututkija Howy Jacobsin artikkeli Acatiimi-lehdessä muutaman vuoden takaa herättää katsomaan suomalaisen korkeakoulutuksen toimintatapoja uudesta näkökulmasta.

Kuka on maihinnousukengissä, t-paidassa, irokeesissa ja punk-festivaaleilla viihtyvä professori Jacobs? Lontoossa syntynyt ja Glasgow´n yliopistossa väitellyt Howy Jacobs johtaa Helsingin yliopiston Biotekniikan instituuttia. Sitä ennen hän toimi Tampereen yliopiston molekyylibiologian professorina.  Jacobsin erityisalaa on solujen mitokondrioiden toiminta. Professoriliitto valitsi Jacobsin vuoden professoriksi vuonna 2009 ja sitä ennen hänelle on myönnetty EU:n Decartes-palkinto vuonna 2004.

Jacobs pitää suomalaisten yliopistojen tenttien arviointijärjestelmää epäammattimaisena. On hyvä, että arvioinnissa on vähän byrokratiaa, mutta ongelmallista on arvioinnin sattumanvaraisuus ja subjektiivisuus. Se osaltaan estää hänen mukaansa meikäläisen tieteen nousun kansainväliselle huipputasolle. Järjestelmämme mahdollistaa laiskuuden, ympäripyöreyden ja epä-älyllisyyden.  Meillä on korkeakoulutus, jossa näennäinen, satunnainen ja tavoitteeton opiskelu ja sitä ylläpitävä opettamis- ja arviointikulttuuri ehkäisee syvällisen osaamisen ja huipputulosten tavoittelun, väitti Jacobs vuonna 2010. Liekö hän edelleen samaa mieltä, mutta ainakin tieteen rahoituksen osalta hänen näkemyksensä vaikuttavat varsin samansuuntaisilta: niille pitää antaa rahaa, joilla on rohkeita uusia ajatuksia ja näyttöä osaamisestaan (HS 21.8.2015).  Samoin hän on vastaikään peräänkuuluttanut tiukempia kansainvälisiä standardeja tohtorikoulutukseen (Jacobs 2014).

Jacobsin resepti suomalaisen korkeakoulutuksen parantamiseksi on yksinkertainen. Opintojen suorittamiseen käytetty aika tulisi tiukasti rajata. Kandidaatintutkinnon tekemiseen olisi aikaa tasan kolme akateemista lukuvuotta – eikä yhtään enempää. Jokaisena lukuvuotena tulisi läpäistä tietyt tentit ja niitä saisi yrittää kahdesti. Jos ei onnistuisi, koko vuoden saisi uusia sillä ehdolla, että itse maksaa siitä. Maisteritutkintoon saisi myös käyttää vain tasan kaksi vuotta. Radikaalein ehdotus on, että ennen maisterinopintoja opiskelijan tulisi allekirjoittaa sopimus, joka tarkoittaisi sitä, että opinnoissa reputtanut ei saisi mitään opintoja hyväkseen luetuksi. Lisäksi opiskelija joutuisi maksamaan opinnoista aiheutuneet kustannukset korkeakoululle.

Mitä hulluutta tämä on? Me hyvinvointivaltion summerhilliläiset kasvatit kysymme heti missä tässä on yksilöllisyys, omatahtisuus, joustavuus ja inhimillisyys? Jacobs kuitenkin näkee ehdotuksilleen järkeenkäyvät perusteet. Ensiksi rajaamalla ankarasti opiskeluaikaa, yliopistojen toiminta keskittyisi oleelliseen ja resursseja ei kuluisi hitaiden, haluttomien ja huonojen mukana vetämiseen. Toiseksi opintoja nopeuttamalla nuoret ihmiset tulisivat nopeammin työmarkkinoille veronmaksajiksi. Tämä olisi oikeudenmukaista vanhempia sukupolvia kohtaan. Lisäksi uudistus lisäisi myös sukupuolten välistä tasa-arvoa, koska nopean valmistumisen jälkeen olisi yksinkertaisempaa perustaa perhe tarvitsematta miettiä vielä kolmikymppisinä kuinka sovittaa yhteen opinnot, osa-aika- tai pätkätyö sekä perhe.

Omalle polulle –hankkeen näkökulmasta Jacobsin seuraava ehdotus on mielenkiintoinen. Hän nimittäin luopuisi yliopistojen pääsykokeista täydellisenä ajanhukkana lukuun ottamatta ulkomaalaisia opiskelijoita. Miksi? Koska meillä kuulemma on maailman huippuluokkaa oleva lukiokoulutus, joka tarjoaa riittävän pohjan korkeakoulutuksen valinnoille.

Voiko punk-tutkijan näkemyksiä  ymmärtää saati hyväksyä? Meillä on totuttu ajattelemaan, että opiskelijan tulee itse kasvaa vastuullisuuteen. Pakkoja tulee käyttää mahdollisimman vähän ja hyvin harkitusti. Perustelemme tätä pohjoismaisella ajatteluperinteellä ja myötäkarvaisilla kasvatusihanteilla, sivistyksen itseisarvoisuudella sekä yksilön omaehtoisuudella – sillä oman polun löytämisellä. Näyttää myös siltä, että pidämme 25-vuotiaita epäkypsinä ja vastuuttomina tai vähintään vielä kasvussaan vaillinaisina, joten heiltä ei voi vaatia aikuista vastuunottoa ja pitkäjänteisyyttä.

Howy Jacobs väitteli tohtoriksi molekyylibiologiasta 25-vuotiaana – mutta hän onkin onkin punkkari. Punk-ideologiaan kuuluu haastaa vakiintuneet totuudet. Totuuksia ne silti ovat – vai ovatko? Entä jos me olemme väärässä? Entä jos professori Jacobs on oikeassa? Olisiko mahdollista vaatia vielä nykyistä tiukemmin opiskelua tavoiteajassa? Olisiko mahdollista organisoida opetustarjonta siten, että tavoiteajassa valmistuminen ja laadukas oppiminen olisivat mahdollisia? Onko pakko pelkästään pahaksi? Entä seurannaisvaikutukset esimerkiksi työmarkkinoilla: kun korkeakouluopiskelijat jäisivät pois osa-aikatyömarkkinoilta, niin vähenisikö rakenteellinen työttömyys ikääntyneiden, vähemmän koulutettujen, vähemmän kauniiden ja vähemmän notkeampien työllistyessä töihin, joita nyt tekevät puolipäiväisesti korkeakouluissa opiskelevat nuoret?

Mikäli minulta kysytään – mitä valitettavan harvoin tapahtuu – olisin valmis vähintään kokeilemaan professori Jacobsin ehdotuksia.  Niitä pitäisi hieman hioa ja samalla varmistaa opintojen toteutuksen henkilöresurssit sekä korkeakouluopettamisen pedagoginen tuki. Kun puhutaan elinikäisestä oppimisesta, ei sitä toteuteta korkeakoulun perustutkintoa opiskelemalla. Korkeakouluun tullaan oppimaan, kerryttämään perusosaamista ja valmistumaan. Korkeakoulutus tarjoaa perustan myöhemmälle oppimiselle ja osaamisen syventämiselle, ja niitä voi toteuttaa elämänpolun varrella osapuilleen kuudenkymmenen vuoden ajan valmistumisen jälkeen.

Entä toinen aste? Mitä siellä tarkoittaisi Jacobsin teesien toteuttaminen korkea-asteella? Monen mielestä varmaan katastrofia ja kadotusta. Voinee lohduttautua sillä, että tuskin punk-uudistusta koskaan tulee, mutta olisihan se ihan eri tulevaisuusnäkymä, jos korkeakoulupaikkaan pitäisi ihan aikuisten oikeasti suhtautua vakavasti eikä yhtenä mahdollisuutena muiden joukossa. Enää ei vaihtamalla paranisi, sitoutumalla pitäisi tulla kerralla hyvä. Pelottavaa? Ainakin jotain ihan muuta. Vähän kuin aikanaan Monty Pythonin Flying Circus.

Lähteet

Jacobs, H. 2010. Pure humbug from beginning to end. Acatiimi 9/2010, 20 – 21

Jacobs, H. 2014.  I´m a teenage lobotomy. EMBO Reports 15 (6), 619. DOI: 10.15252/embr.201438926

Mielonen, M. 2015. 60-vuotias ikipunkkari Howy Jacobs on Biotekniikan instituutin uusi johtaja – pian hän juontaa myös tv-ohjelmaa. Helsingin Sanomat 21.8.2015.

URN

http://urn.fi/urn:nbn:fi:jamk-issn-2343-2063-11