Miten kohtaat laulunopettajana laulutunnille tulevan pienen tytön tai pojan, jonka hartain toive olisi laulaa kuten Diandra tai Robin? Tai jopa kuulostaa täsmälleen samalta kuin oma idolinsa? Viihdemaailman erilaiset laulukilpailut innostavat lapsia laulamaan, ja lasten laulunopetukselle on tällä hetkellä valtavasti kysyntää. Laulunopettajana kysyntään täytyisi osata vastata ammattitaidolla, joka huomioi lapsen hauraan, vielä kehittyvän instrumentin lainalaisuudet. Tästä nouseekin ajankohtainen kysymys, miten laulunopettajana ohjaat lasta terveeseen, luonnolliseen tapaan käyttää ääntä.

 Tarve tälle artikkelille nousee käytännöstä: opiskelemme laulunopettajiksi (musiikkipedagogi AMK), ja oppilaitoksessamme ei tarjota opintojaksoja tai muutakaan materiaalia liittyen lasten laulunopetukseen. Kysyntä lapsille suunnattuun laulunopetukseen kuitenkin kasvaa jatkuvasti. Muuallakaan Suomessa laulunopettajien koulutus ei sisällä lapsille suunnattuun laulunopetukseen perehtymistä. Sibelius-Akatemian laulukoulutuksen opetussuunnitelmassa (2013-2014) ainedidaktiikan osassa ei ole mitään mainintaa lasten laulunopetusta.

Susanna Tenkanen-Lindemanin mukaan (2014, 1) ainoastaan Metropolia ammattikorkeakoulussa aiheesta on valinnainen opintojakso. Lapset haluavat joka tapauksessa laulaa – mikä on ehdottoman hieno asia, ja laulaminen on sitä paitsi jokaisen perusoikeus – niinpä lapsille on myös alettava tarjota laadukasta laulunopetusta.

Laulunopetusta alle 15-vuotiaille lapsille ja nuorille ei vielä paljoa ole tarjolla myöskään taiteen perusopetusta antavissa musiikkiopistoissa. Tenkanen-Lindemanin (2014, 7) mukaan lasten laulattaminen kuuluu suurena osana varhaisiän musiikkikasvatukseen musiikkiopistoissa, mutta instrumenttia valittaessa 6–8 vuoden iässä ei ole mahdollista valita laulua. Asia on vuosikaudet kuitattu useimmiten sillä, että alle 15-vuotiaan nuoren äänielimistö ei ole vielä riittävän kehittynyt, jotta tavoitteellinen laulunopetus voitaisiin aloittaa. Kuitenkin erilaiset kykyjenetsintäkilpailut kuten The Voice Kids ja X-Factor vetävät osallistujia.

 Millaisia laulamiseen liittyviä asioita lapselle sitten voi opettaa ja miten? Lasta tulisi ohjata ainakin terveeseen, vapaaseen, täysin pakottomaan äänenkäyttöön.

Tässä artikkelissa keskitymme tutkittuihin fysiologisiin faktoihin, jotka on otettava huomioon opetettaessa laulua lapselle. Koska ihminen on kokonaisuus, sivuamme luonnollisesti psykologista ja sosiaalistakin puolta, mutta painopiste on lapsen laulamisen fysiologiassa.

Laulunopetuksen tilanne peruskoulussa

Laulunopetuksella ei juurikaan ole nykyisin sijaa peruskoulussa. Lasten laulunopetuksella on pitkä historiallinen sekä kirkollinen tausta, joka juontaa juurensa eurooppalaiseen poikakuoroperinteeseen. Suomessakin kirkko oli merkittävä tekijä laulunopetuksessa. Peruskoulu-uudistuksen myötä 1970-luvun alussa oppiaine laulu muuttui musiikiksi, ja samalla laulamisen ja laulutaidon opettamisen sisällyttäminen tähän oppiaineeseen muuttui ainoastaan suositukseksi, tunneilla ”voidaan laulaa”. (Pihkanen 2011, 7.)

Laulamisen ollessa nykyään vain pieni osa peruskoulujen musiikintunteja, on selvää, ettei äänenkäyttöön tule samanlaista luontaista suhdetta kuin kansakoulun aikana, jolloin laulu oli oma itsenäinen aineensa. Monissa peruskouluissa musiikin opetus painottuu nykyisin kevyen musiikin tyylilajeihin, bändisoittimien soittamiseen sekä mikrofonilla vahvistettuun laulamiseen.

Rauhalan (2010, 21) mukaan taideaineiden opetus on vähentynyt myös luokanopettajien koulutuksessa. Rauhala viittaa Suomen musiikkineuvoston musiikkipoliittiseen ohjelmaan (2006), jonka mukaan luokanopettajakoulutuksessa musiikin osuus on niin vähäinen, ettei se anna valmiuksia musiikinopetuksen menestykselliseen hoitamiseen perusopetuksessa (Rauhala 2010, 21). Tästä seuraa, että myös opettajan oma laulamisen taito on oman harrastuneisuuden varassa, mikä vaikuttaa automaattisesti alakouluikäisten äänenkäyttöön. Samalla kun musiikin tunneilla käytettävien laulujen ääniala on suppeampi kuin esimerkiksi kansanlauluissa tai lastenlauluissa, eikä ”äänenkäytöllistä jumppaa” siten tule, lapsia laulatetaan myös liian matalista sävellajeista eikä huomioida lasten ominaista ääntä, joka on korkeampi kuin aikuisen ääni.

”Ihmelapsi” – mutta millä hinnalla?

Silloin tällöin esille nousee ”ihmelapsia”, alakouluikäisiä tai nuorempia laulajia, joiden lauluääni kuulostaa esimerkiksi aikuisen oopperalaulajan tai poptähden ääneltä. Nämä tapaukset saavat paljon huomiota ja ihailua osakseen, mikä saa lapset ajattelemaan, että tuollainen äänenkäyttö on oikeaa, hienoa ja tavoittelemisen arvoista. Kuitenkaan juuri koskaan julkisuuteen ei nouse se, miten vahingollista aikuisen äänen matkiminen on lapsen äänielimistölle.

Lasten ja aikuisten tavassa tuottaa ääntä ei ole toiminnallisia eikä rakenteellisia eroja (Pihkanen 2011, 9). Lapsen äänielimistö on samanlainen kuin aikuisen mutta pienemmässä mittakaavassa. Lapsen ääni on korkea ja heleä – kurkunpää on luonnostaan paljon ylempänä kuin aikuisella, ja kurkunpää laskeutuu lopulliselle paikalleen sekä pojilla että tytöillä vasta äänenmurroksen myötä. Myöskään rintakehän resonanssiontelot eivät lapsella ole kasvaneet täysiin mittoihinsa (Tenkanen-Lindeman 2014, 10). Nämä seikat tulee huomioida laulunopetuksessa.

Kurkunpään paikka vaikuttaa kurkunpään yläpuolisen tilan eli resonanssionteloiden kokoon, jotka taas vaikuttavat merkittävästi muun muassa äänen sointiin ja äänenväriin. Niinpä kuulostaakseen ”aikuiselta” lapsi joutuu väkisin painamaan vielä ylhäällä sijaitsevaa kurkunpäätään alaspäin, mikä toki saa äänen kuulostamaan tummemmalta ja aikuisemmalta. Tenkanen-Lindemanin (2014, 10) mukaan lapsi joutuu hakemaan sointitilaa nieluunsa painamalla kurkunpäätä väkisin alaspäin, koska nielun yläpuoliset resonanssiontelot eivät ole kehittyneet täyteen kokoonsa.

Kun kurkunpäätä painetaan väkisin alaspäin, ovat kurkunpään lihakset jatkuvasti jännittyneet, jolloin kurkunpään sisällä sijaitsevat äänihuuletkaan eivät pääse toimimaan vapaasti. Tämä voi aiheuttaa vakavia vaurioita äänihuuliin, jopa äänihuulikyhmyjä tai pysyvää äänen käheytymistä (Tenkanen-Lindeman 2014, 10). Tenkanen-Lindemanin (2014) mukaan alakouluikäisten lasten laulunopetuksessa olisikin tärkeää lähteä liikkeelle lapsen omasta, terveestä äänestä eikä opettaa ns. äänenmuodostusta tai tekniikkaa. Tarkoituksena on herättää lapsen luontainen tapa tuottaa ääntä.

Kaiken perustana syvähengitys

 Hyvä ja terve ääni on tietenkin jokaisen kuulijan mieltymyksen mukainen, mutta yleisesti hyvä, terve ääni on kuuluva, selkeä, miellyttävä kuunnella, rauhallinen, pehmeä ja kantava (Koistinen 2003, 10). Lasten ääntä on verrattu usein naisääneen, mutta lapsen ääni ei vastaa korkeudeltaan naisääntä (Koistinen 2003, 95). Soinniltaan lapsen ääni on heleämpi, kapeampi ja yläsävelrikkaampi (ja metallisempi, pojilla), mikä johtuu rintaresonanssin sekä rintaäänen kehittymättömyydestä.

Lasten äänihuulet värähtelevät kaksi kertaa tiheämmin kuin aikuisten, jolloin ne ovat herkempiä myös vaurioille (Kemppainen 2010, 23). Lasten äänialoja on tutkittu paljon, mutta tutkimustulokset eroavat toisistaan riippuen siitä, mitataanko kokonaisäänialaa vai musikaalista äänialaa (korkeus, jossa ääni soi parhaiten). Tyttöjen ja poikien äänet ovat samanluonteisia ja -korkuisia sekä kehittyvät samantapaisesti äänenmurrokseen asti (Linnakivi ym. 1988, 145). Kukkamäen (2000) mukaan äänihuulten kasvu varhaislapsuudessa ilmenee äänenkorkeuden muutoksina.

 Tenkanen-Lindemanin (2014) näkemys on, että tärkein edellytys lapsen (ja myös aikuisen) terveelle äänenkäytölle on palauttaa syvähengitys, joka toimii pienellä lapsella mutta jostain syystä häviää alakoulun alettua. Eerola (2015) määrittelee syvähengityksen niin, että se on ”kylki-pallea-selkä-vatsahengitystä, jossa sisäänhengityksen aikana tapahtuu lihomista keskivartalon alueella varsinkin kyljissä.” Syvähengitystä kutsutaan myös palleahengitykseksi, ja siinä pallea aktivoituu sisäänhengityksessä ja laskeutuu alas. Kun tämä pääsee tapahtumaan vapaasti, tapahtuu kudosyhteyden vaikutuksesta kurkunpäässä niin sanottu trakeaalinen veto: kurkunpää laskeutuu hiukan alaspäin äänentuotolle otolliseen asemaan. (Eerola 2015.)

 On tärkeää asettua opetustilanteessa lapsen rinnalle ja ottaa laulamiseen tarvittavat mielikuvat ja esimerkit lapsen omasta maailmasta. Esimerkiksi korkeita ääniä voidaan hakea pienen koiranpennun vikinällä ja matalia ääntelemällä kuten lehmä. Näihin yhdistetään hengitysyhteyden kokeminen laulaessa eli niin sanottu laulun tuki: missä hengitys lepää ja miltä se tuntuu kehossa. Samalla lapselle on hyvä opettaa sujuvaa liikkumista rekisteristä toiseen ja niiden yhdistämistä. Tällöin sävelkorkeuden muuttuminen ei kuulu äänessä murroksena tai äänen laadun muutoksena (Koistinen 2003, 60.)

Lapsen äänen rekistereistä ja äänenmurroksen huomioimisesta laulunopetuksessa

Lapsen äänen rekistereitä luokitellessa Tenkanen-Lindeman (2014, 22) viittaa sekä Phillipsiin (1996) että Rutkowski & Runfolaan (2007), jotka luokittelevat lapsen äänen rekisterit kolmeen: rintarekisteri, päärekisteri ja huilurekisteri. Eeva Holappa (2015, 20) nostaa opinnäytetyössään esille, että lasten laulua käsittelevässä kirjallisuudessa ylimenoalueesta puhutaan lähinnä poikien äänenmurroksen yhteydessä. Samalla hän viittaa myös käsityksiin, joissa esimerkiksi pelkällä rintarekisterillä laulamisen todetaan vahingoittavan äänihuulia ja rajoittavan äänialuetta. Myös pelkällä päärekisterillä laulaminen rajoittaa äänialuetta, koska tällöin alaäänien laulaminen hankaloituu. Tenkanen-Lindemanin mukaan laajoilla, esimerkiksi oktaavin alueella liikkuvilla ääniharjoituksilla lasten on helppoa siirtyä rekisteristä toiseen, edellyttäen, että syvähengitys on löytynyt uudestaan.

Äänenmurroksen aikana lapsen kurkunpään hidas ja tasainen kasvu kiihtyy hormonitoiminnan vaikutuksesta, samalla niska kasvaa pituutta. Myös kurkunpään rustot, etenkin kilpirusto, kasvavat. Äänenmurroksessa kurkunpää laskeutuu lopulliselle paikalleen kaulan keskelle, suunnilleen kolmannen ja kuudennen kaulanikaman tasolle. Äänihuulet kasvavat pituutta, mikä saa aikaan äänen madaltumisen. Tyttöjen äänihuulet kasvavat noin 3 mm ja pojilla 1 cm. Kun äänenmurros on ohi, on poikien kokonaisääniala laskenut noin oktaavin verran äänialueen ala- ja noin sekstin verran yläpäästä. Tytöillä muutos äänialueen laskeminen on huomattavasti pienempi, yleensä noin parin sävelaskeleen verran (Koistinen 2003, 99).

Pojilla äänenmurros alkaa yleensä noin 10–14 vuoden iässä. Äänenmurros – kuten koko murrosikä ylipäätään – on yksilöllinen kasvutapahtuma, joka voi kestää neljästä jopa kahdeksaan vuoteen. Suurimmalla osalla pojista äänenmurros tapahtuu pitemmän ajan kuluessa niin sanottuna glissandoäänenmurroksena. Äänenmurroksen aikana voi laulaa, jos se ei tunnu pahalta, kunhan laulunopettaja todella tietää miten toimia: äänenkäytön tulee äänenmurroksen aikaan olla kevyttä, mutta tuettua. (Koistinen 2003, 98-100.) Koemme, että tukemisella tarkoitetaan tässä sitä, että rento ja vapaa syvähengitys on oltava kaiken laulamisen perusta myös äänenmurrosvaiheessa. Jos äänessä esiintyy paljon ”kukkoja” eli äänentason äkillisiä muutoksia tai vuotoisuutta, käheyttä tai katkeilua, on äänilepo paikallaan. Vain muutamalla prosentilla äänenmurros tapahtuu kuin yhdessä yössä ”hyppyäänenmurroksena”, jolloin äänen hallitseminen on hetken ajan hyvin vaikeaa, ja silloin on syytä pitää taukoa laulamisesta (Koistinen 2003, 98-100).

Tyttöjen äänenmurros tapahtuu Koistisen (2003) mukaan yleisimmin 12–14 vuoden iässä, mutta se ei ole niin selvästi kuultavissa kuin pojilla. Ääniala voi tilapäisesti kaventua ja ääni voi olla vuotoinen. Äänenmurroksen jälkeen tytön ääni löytää paikkansa. (Koistinen 2003, 99-100). Laulunopettajan on oltava tarkkana myös äänenmurrosvaiheessa olevaa tyttöä opettaessaan – syvähengitys ja kevyesti laulaminen on viisainta, silloin muuttuviin äänihuuliin ei pääse kohdistumaan vahingollisen suurta painetta.

Äänihäiriöistä

 Lapset kärsivät aikuisten tavoin yhä enenevässä määrin erilaisista ääniongelmista, joihin yleisin toiminnallinen syy on syvähengityksen kadottaminen. Yleisimmät terveydelliset äänihäiriöt aiheutuvat hengitystieinfektioista ja pitkittyneestä flunssasta, jolloin äänihäiriöt voivat olla pitkäaikaisiakin, varsinkin jos ääni ei saa kunnolla levätä ja toipua taudista. Myös äänielimistön rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat äänihäiriöiden muodostumiseen.

Toiminnallisissa äänihäiriöissä äänenkäyttötapa on häiriintynyt, mihin suurin syy on siis lauluhengityksen eli syvähengityksen puutteellisuus. Lapsen ottaessa lempiartististaan mallia laulaessaan, kyse on usein matkimisesta eikä välttämättä terveestä äänenkäytöstä. Matkimisessa on toisaalta hyviäkin puolia laulamaan oppimisen kannalta, mutta se on hyvä tehdä osaavan opettajan opastamana. Itse ääntä ei tulisi koskaan imitoida, koska ihmisen äänielimistö on samanlaisesta rakenteestaan huolimatta jokaisella yksilöllinen, mikä saa aikaan persoonallisen äänenvärin, mutta esimerkiksi fraseerausta ja tyylinmukaisuutta voi omaksua matkimallakin. Tenkanen-Lindemanin (2014, 2) mukaan lasten laulunopetus on vapaata kaikista niin sanotuista tyyliluokista.

Harjoituksia laulutunnin alkuun

  • kehon lihasten lämmittelyyn

Laulutunnin alussa on hyvä lämmitellä keho laulamista varten venytellen ja liikkuen, että kehosta saadaan poistettua ylimääräinen jännitys. Lämpimät ja elastiset lihakset ovat edellytys äänen rennolle toiminnalle. Lapsen kanssa voidaan tehdä samantapaisia lämmittely- ja ääniharjoituksia kuten aikuisillakin. Tärkeää on että ei edetä liian teoreettisesti ja jäyhästi vaan lähestytään harjoituksia lapsen maailmasta käsin.

  • syvähengityksen etsimiseen

Kehon lämmittelyn jälkeen on hyvä etsiä syvähengitystä. Toimiva harjoitus on esimerkiksi kynttilänpuhallusharjoitus, jossa nopealla ja kevyellä puhalluksella aktivoidaan hengityslihaksia ja saadaan tuntuma ihan alavatsan ja lantionpohjan lihaksiin asti; näihin lihaksiin asti on siis tarkoitus saada hengitysyhteys.

  • äänihuulilihasten lämmittelyyn

Ääniharjoitukset on hyvä aloittaa äänihuulilihaksia lämmittelemällä. Hyviä harjoituksia ovat esimerkiksi hyminät (esim. hmm) ilman isoja hyppyjä. Myös pärinät (huuli- ja kielitäry) lämmittelevät äänihuulilihaksia.

  • kehon ja äänen yhteyden etsimiseksi

Ääniharjoituksilla harjoitetaan äänen eri ominaisuuksia, kuten sointia, artikulaatiota ja luontevaa siirtymistä rekistereiden välillä. Tärkeää on, että tekemisessä säilyy rentous, leuka avautuu vapaasti ja huulet sekä kieli ovat aktiivisia. Ensiarvoisen tärkeää on, että opetellaan yhdistämään sekä pää- että rintarekisteri.

Hyviä harjoituksia kehon ja äänen yhteyden löytämiseksi ovat staccato-harjoitukset (vrt. kynttilänpuhallus), jotka aktivoivat kehoa ja auttavat tuntemaan hengitysyhteyden. Myös staccaton ja legaton vaihtelu saman harjoituksen aikana auttavat pitämään sekä pohjan että linjan äänessä. Ylhäältä alaspäin kulkevat harjoitukset auttavat pää- ja rintarekisterin yhdistämisessä, ja niillä onkin hyvä aloittaa. Näin ehkäistään liian raskaasti laulamista ja pelkän rintarekisterin käyttöä.

Jos lapsilla ei ole paljoa laulukokemusta, ääniharjoitusten tulee ainakin aluksi liikkua pienellä äänialueella (Holappa 2015, 33), eivätkä harjoitukset saisi sisältää isoja hyppyjä. Lapsia ei myöskään saa väkisin laulattaa liian korkealle (Tenkanen-Lindeman 2014, 63). Näin varmistetaan se, ettei herkkiin äänihuuliin kohdistu liian suurta painetta, eikä lapsille jää huonoja muistijälkiä korkeiden äänten laulamiseen liittyen. Vaikka ääniharjoitusten esimerkit olisivat lapsen maailmasta, lapselle voi selkeästi kertoa ja näyttää missä esimerkiksi hengitys tuntuu (Tenkanen-Lindeman 2014, 63).

Ääniharjoituksia nuotinnettuna:

E ja PLaulumateriaalin valinta

 On tärkeää, että laulettavat laulut innostavat lasta laulamaan sekä esiintymään. Opettajan tulee ohjata lasta sopiviin lauluvalintoihin. Merkityksellistä on myös se, että sanoitus sopii lapsen laulettavaksi. Erinomaisia valintoja ovat lastenlaulut ja kansansävelmät, sillä niissä lapsi voi luonnollisesti harjoittaa herkkää instrumenttiaan. Lapsen on tärkeää saada laulaa paljon omalla äidinkielellään, koska samalla hänen sanavarastonsa laajenee ja hän oppii uusia ilmaisuja, ja omalla äidinkielellä laulettaessa on myös helpompaa käsitellä erilaisia tunteita laulujen kautta (Koistinen 2003, 96). Tilanteissa, joissa lapsi haluaa laulaa kuten idolinsa tai jonkun idolinsa kappaleen, opettajan on ohjattava terveeseen äänenkäyttöön ja korostettava, että jokaisen ääni on ainutlaatuinen; lähtökohtana on oltava lapsen luonnollinen ääni.

Kirjoittajat: Peppi Ruokolainen ja Elina Jahkola 2016, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Eerola, R. Toiminnalliset osatekijät ääni-instrumentin hallinnassa. Päivitetty 28.1.2015. http://www.provoce.suntuubi.com/?cat=21, viitattu 20.1.2016.

 Holappa, E. 2015. ”Soikoon laulu koko pitkän tien”: Yhdessä laulaen, oppien ja kasvaen – näkökulmia lapsikuorotyöhön. Opinnäytetyö. Oulun ammattikorkeakoulu.

Kemppainen, S. 2010. Käheyden kannoilla. Tutkielma. Sibelius-Akatemia.

Koistinen, M. 2003. Tunne kehosi ­­– vapauta äänesi. Äänitimpurin käsikirja. 5. painos. SULASOL.

Kukkamäki, P. 2014. Laulusuzukimenetelmä. Julkaisussa Laulupedagogi 2013–2014. Metsomäki, M. (toim.), Kurikka, 7-11.

 Linnakivi, M., Tenkku, L. & Urho, E. 1988. Musiikin didaktiikka. Uudistettu painos. Porvoo: WSOY.

 Pihkanen, T. 2011. Opas lasten laulamiseen. Tampere: Tammerprint.

Rauhala, R. 2010. Musiikkiluokanopettajien opinnoissa ja koulutyössä. Luokanopettajien aikuiskoulutuksesta valmistuneiden käsityksiä. Pro gradu –tutkielma. Musiikin laitos. Jyväskylän yliopisto.

Sibelius-Akatemia. Laulun opetussuunnitelma 2013­­–2014. Viitattu 25.4.2016.
http://www.siba.fi/documents/10157/1430877/13-14+Laulu+rakenne.pdf/a7d578c1-7a92-4c9e-8faa-bcd30949cf6f.

Tenkanen-Lindeman, S. 2014. Lasten kanssa laulaen: laulupedagogin kokemuksia lasten laulunopetuksesta. Opinnäytetyö YAMK. Metropolia ammattikorkeakoulu.